.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Kävin läpi ensimmäisen ahdistuksen julkisen blogin kirjoittamisen mielekkyydestä. Lopulta rajasin todellisen ongelman siihen, että haluan vain muutosta pyyhkimättä vanhaa silti yli.

Blogi jatkaa toista elämäänsä osoitteessa http://nmp2.blogsome.com.

Maailmassa ei liene ole toista helppokäyttöistä, ilmaista ja mainoksetonta blogipalvelinta, joka hyväksyisi kolmimerkkisen käyttäjätunnuksen. En halunnut kuitenkaan luopua nimimerkistä.

Eilen oli hetki, jolloin kaikki oli huonosti.

Fyysinen tuska ensin: Anoppilan naapuri-Siwan eineshylly oli lähes tyhjä, ja aiotut lihapiirakat jäivät saamatta. Ajauduimme ostosten jälkeen viereiselle grillille, josta tarttui mukaan kebabit ranskalaisilla. Tarjotuista kastikevaihtoehdoista otin sen kummemmin miettimättä "ärtsyn". Kastikkeet lueteltiin järjestyksessä tulinen, mieto, ärtsy, mikä ei aivan kertonut vaihtoehtojen nousevasta tai laskevasta mausteikkuudesta. Silmät vuotivat ja limakalvot paloivat, kun lapioin viimeiset lihapalat suuhuni. Onneksi edellisenä päivänä hankittu piimä viilensi ja rauhoitti - mutta vain vähän. Röyhtäilin tulta vielä koko illan.

Tämä kurjuuden keskellä muistin jälleen aiheen, joka on pitänyt yllä moraalista krapulaa jo useamman päivän. Hankimme viikko sitten uudet liittymät puhelimiin, ja operaattori vaihtui samalla Saunalahdesta DNA:han. Vaihdos ei tuntunut juurikaan kotiin paluulta vaikka DNA onkin ennestään tuttu. Syitä operaattorin vaihtoon oli nimittäin kaksi: myyjän sinnikäs yrittäminen ja puheaikatarjous. Syitä olla vaihtamatta liittymää tuli mieleen myöhemmin monia.

Joulu meni, katsoimme anoppilassa telkkaria ja koimme järkytyksen. DNA markkinoi palveluitaan mainoksilla, joissa perheenisä hylätään kaivoon. Sama isä huijataan työntämään kätensä kaappiin, jossa häntä puree hiirenloukku. Myös isän lempikirja poltetaan. Miksi? Perhe-parka ei ole saanut kunnollisia joululahjoja.

Jo joulusesongin aikana DNA:n mainoksissa uhkailtiin isiä ja vähän muitakin mokaamasta lahjahankinnoissa. Sitten innokas myyjä saa meidät koukkuun kehumalla operaattorinsa suomalaisuutta ja kivijalkamyymälöitä. Epäilen, että kaveri itse tilaa kulutushyödykkeensä netistä ja ostaa ruokansa Lidlistä. Aivan sama. Palaamme Saunalahdelle heti, kun tilaisuus tulee.

Eikä tämä ole kiinni siitä, että noissa mainoksissa kiusantekoa kohtaa juuri isä. En tunne häntä kohtaan sympatiaa sukupuolista solidaarisuutta enempää. DNA-mainosten arvomaailma vain oksettaa. Olen valinnut pankin ja aikanaan puhelinoperaattorinkin mainonnan perusteella. Siihen käytetään rahaa ja aikaa, joten on vain kohtuullista, että edes joku tietoisesti palkitsee vetoavan mainonnan antamalla sen vedota itseensä. Vastaavasti huonosta mainonnasta saa rankaista.

Joulu tuli tänä vuonna kiitettävän nopeasti ja oli yhtä nopeasti ohi.

Luntakin sataa. Luonnon oma keinovalo pelastaa kaamokseen masentuneet. Tai se valaisee lohduttoman yksinäisyyden valkoisessa paljaudessaan. Onpahan nyt kuitenkin valoa pimeillä metsäpoluillakin.

Uudessa kotikaupungissani oli jotain puhetta kävelykadun talvivaloista. Niitä on jonkun mielestä tietysti liian vähän ja palavat turhan harvoin. Samaa laulua sai kuunnella edellisessäkin kaupungissa. Rotuaarin tähdet eivät ole teknologiakaupunkilaisille tarpeeksi hienoja ja näyttäviä. Suomalaiset ovat katsoneet liikaa elokuvia, kun eivät osaa tyytyä ympäristöystävällisempiin valaistusvaihtoehtoihin. Millähän pohjalla joulun henki on, jos se on kaupungin valoista kiinni?

Katsoimme eilen haukutun Kaksipäisen kotkan varjossa. Oli vaikea uskoa silmiään, kun niinkin tasokkaat näyttelijät esiintyivät historian surkeimmassa ja pateettisimmassa Suomi-elokuvassa.

Yllä oleva otsikko on lainaus aamun Kalevasta. Asia on hymyilyttänyt minua siitä lähtien, kun sen työyhteisöni aamukahvilla luin. Tuonsuuntaisen ehdotuksen on tehnyt Oulu Tripple Helix -työryhmä eikä paljon muuta ollut odotettavissakaan. Miksi keksiä uusia ideoita, jos voi tukeutua vanhoihin?

Ehdotuksen (tai uutisoinnin, mistäs näitä tietää) mukaan yliopistosta tulee ammattikorkeakoulun ylläpitäjä, tutkimus- ja kehitysvastuu jaetaan "niin kuin sen olisi pitänyt alunperinkin mennä" (kuvitteellinen sitaatti vanhalta yliopistoihmiseltä) ja koulutustehtävien päällekkäisyydet karsitaan puhdasoppisen pyramidimallin mukaan (bachelor-vaihe AMK:ssa, master-vaihe yliopistossa).

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, ettei oman korkeakouluni rehtoria ole haastateltu lukemiini uutisiin lainkaan. Jotenkin tuntuu, että sävy olisi ollut hieman toinen, jos kommentteja olisi otettu myös muilta kuin Helsingin yliopiston entiseltä kanslerilta ja Oulun yliopiston rehtorilta.

Ehkä sitä on jotain oppinut opiskelijakuntavuosien aikana, kun tällainen juttukin lähinnä huvittaa. Hyvä silti, etten lukenut lehteä vielä kotona - tuollaisen pohtiminen puolitoistatuntisen työmatkan aikana ei olisi psyykelle hyväksi.

Kotona ei toimi internet. Meneehän tuo aika harakoille muutenkin.

Lensin viime viikolla työmatkalle seminaariin, jossa käsiteltiin aiemmin hankitun osaamisen tunnistamista ja tunnustamista. Opin aiheesta paljon vaikka ohjelma katselikin asiaa pääasiassa toisen asteen koulutuksen näkökulmasta. Vaikealta tuntuvat asiat yksinkertaistuvat usein varsin helposti. Odotin eniten Opetushallituksen opetusneuvoksen puheenvuoroa aiemmin hankitun osaamisen tunnistamisen välineistä, eikä odottaminen ollut turhaa. Hän sanoi ääneen monen tunnelmat kertoessaan, että kaikki työvälineet ja käytännöt ovat jo käytettävissä - haasteena on niiden tarkoituksenmukainen ja avoin soveltaminen.

Matkustin siis lentokoneella. Itse lentämisessä ei ole enää suurta tunnelmaa, mutta lentokentät ne sitten ovatkin varsin tunnekylläisiä paikkoja. Se ei ole samaa lähdön tunnelmaa ja kaupunkiromantiikkaa kuin rautatie- tai linja-autoasemilla. Lentokentällä on sitä paitsi siistiä ja viihtyisää. Suurin ero on kuitenkin siinä, kuinka pieneksi lentoasema maailman puristaakaan. Oulunsalossa ja Helsinki-vantaalla maailma on oikeasti lähellä.

Olen päättänyt käyttäytyä tylysti joka kerta, kun joudun turvatarkastuksessa kopeloitavaksi tai riisumaan enemmän kuin takin. Heppoisin perustein ja harkitsematta nesteiden kieltämiseen ulottuneet turvamääräykset eivät muutu ellei painetta tule koko ajan kaikista suunnista. Kenttähenkilökunnalla ei ole syytä luoda painetta ellei se kohtaa sitä itse.

Lennettyäni pääkaupunkiin ajelin maksullisen henkilöauton kyydissä naapurikuntaan. Moralisoin mielessäni työmatkaruuhkaa ja saastetorpedoissaan yksin matkustavia työläisiä. Taksin ikkuna heijasti yhtäkkiä takaisin. Jäin kiinni.

Vaihdan kohta vaatteet ja suuntaan koululle juhlistamaan opiskelijayrityksen viisivuotista historiaa. Uskallan tunnustaa, että pakotan itseni siihen. Juuri nyt edustaminen ei niin sanotusti nappaisi. Olen kuitenkin kasvanut ammatillisesti sen verran, että uskon löytäväni jostain tarvittavan rutiinin. Ja siitähän saattaa tulla kivaakin.

Ainakin olen paremmin pukeutunut kuin taannoin erään ammattiliiton paikallistoimiston avajaisissa.

Opiskelijakunnan johtaminen on opettanut myös edustamista. Tärkeimmät huomiot liittyvät olennaisimpiin asioihin: Cocktail-tilaisuudessa (kukonhäntä viittaa drinkin drinkin koristeeseen, lähde: STT) ruokalajeja saa lastata päällekkäin. Small talk on sitä, että purjehtii keskustelun pintavesillä ja jättää syvällisyydet jatkoille. Hyviä puheenaiheita ja keskustelunavauksia voi surutta varastaa muilta - saavat olla vain otettuja, kun jutut kelpaavat kierrätykseen. Opiskelijatoiminnan ansiosta pidän myös punaviinistä, ruokajuomana ja yksinkin. Kerran join keiton kanssa ihan hyvää valkkariakin.

Ehkä olen tämän illan jälkeen entistä ylpeämpi opiskelijayrityksestä ja sen henkilökunnasta. Toivon niin. Olen pysynyt aika hyvin erossa juhlavalmisteluista, mitä nyt välillä sivusta huudellut ohjeita, kysymättä ja ärsyttävällä äänellä. Ja olenhan minä ylpeä meidän toiminnasta ja väestä. Toimeksiantojen hoitaminen ja yrityksen kehittäminen näyttävät olevan uomissaan, asioihin suhtaudutaan terveellä järjellä ja rennolla asenteella. Strategia-ajattelu on lähtenyt aika hyvin käyntiin. "Aika hyvin" siksi, että en oikein tiedä, kuinka kokonaisvaltaisesti strategia on hallituksessa ja "johtoryhmätasolla" omaksuttu. Yrityksen missio ("tapa oppia") on jäänyt kyllä elämään jokapäiväisessä puheessa, mutta yhteinen visio saattaa olla vielä vain sanoja paperilla. Toki siitä on johdettu strategisia tavoitteita, joiden seuraaminen on muodostunut hallituksen rutiiniksi.

Totta puhuakseni muistan itsekin ne tavoitteet paremmin kuin visiomme. Tietynlainen visiottomuus näkyy myös joissakin pienissä asioissa: Ikuisuuskysymys opiskelijayrityksen ja oikean yrityksen suhteesta on yhä ratkaisematta. Rahan makuun pääseminen saa helposti ihmettelemään, kuinka henkilöstöä sitoutetaan ilman rahaa. Ihmiset käyttävät toiminnassa osaamistaan liiketoimintaprosesseista, markkinoinnista ja asiakkuuksien hoitamisesta mutta esimerkiksi henkilöstöjohtamisen opintoja ja harjoitustöitä ei kovin usein kytketä opiskelijayrityksen arkeen.

Vaihdan nyt ne vaatteet. Joku pääsee valitsemaan kahden solmion väliltä.

Raahen lukion teatteriryhmä esitti tänään Skiftesvik-dramatisoinnin Tuulen poika. Saimme lopulta lapsenvahdin ja kävimme katsomassa.

Lukionäytelmissä on jotain aitoa ja alkuperäistä. Monenlaisin motiivein valinnaisaineisiinsa päätyneet nuoret esiintyvät vaihtelevilla taidoillaan. Tämän näytelmän taustalla soi elävä musiikki ja lavastusta oli värkännyt pitkä lista ihmisiä. Musiikki ja lavastus saivatkin kiitokset kotimatkallamme. Naispääosan eli Tuulen pojan äidin esittäjän kaksijäseninen raatimme palkitsi parhaana. Myös Tuulen pojan isää tulkittiin raadin mielestä hyvin. Yksiäänisen kunniamaininnan sai iso kaveri kaksoisroolistaan pappina ja poliisina. Muut olivat huonoja, surkeita, epäuskottavia tai ärsyttäviä.

Nikonpoika on huomenna puolivuotias. Merkkipäivään on varauduttu suunnittelemalla juhlallista ruokalistaa; poika nimittäin aloittaa kiinteän ruoan. Perunalla lähdetään, jotta kaveri ehtii kyllästyä siihen aikuisikään mennessä, kuten kävi allekirjoittaneelle.

Nikonpoika teki ensimmäisen hampaan tänään. Se tuli alas vasemmalle (jäbästä katsottuna) eli siihen, mihin kai pitikin.

Huominen Kalajoen vierailu toi mieleen sen, kuinka erilaisessa maailmassa Miion kanssa elämme. Hän siis omassaan, puoli vuotta sitten alkaneessa, ja minä tässä vähän alle neljännesvuosisataisessani. Konkreettinen esimerkki: Sukuloiminen Kalajoella tarkoittaa pojalle pelkästään isotätin luona kyläilemistä, kun taas minä käyn mummolassa, josta mummo on jo kuollut. Miiolle isotätin talo keltainen, mutta minä muistan sen ikuisesti vihreänä. Tämä sama ilmiö on läsnä koko ajan. Minä huomaan yhä esitteleväni itseni oululaiseksi (työyhteyksissä se pitänee jollain tavalla paikkansakin), enkä olekaan asunut Raahessa vielä edes yhdeksää kuukautta. Miio on raahelainen syntyjään.

Opiskelijakunta sai puheenjohtajat ja hallituksen. Tyylikkäät perääntymistiet löytyivät ja demokratiakin varmaan toteutui. Päätin, että kirjoitan viimeisen blogimerkintäni Opiskelijakunnallista-kategoriaan vielä tämän vuoden puolella. En mennyt edustajiston järjestäytymiskokoustakaan kyttäämään. Eipä enää tarvinnut.

Jos tätä lukee yksikään opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtaja, joka tuntee yllättäviä tunteita luottamustoimesta luopumisen vuoksi, minulla on pieni lohdun sana: Vuoden päästä tai silloin myöhemmin, kun lopetat oikeasti opiskelijatoiminnan, tunteesi tulevat olemaan vielä yllättävämpiä. Jos nyt tuntuu pelkästään pahalta, myöhemmin paha saa seurakseen myös helpotuksen.

(Kulttuuriblogi elää taas.)

Viimeistelen opinnäytetyötä yötä myöten. Luulenpa, että ohjaava opettaja, opponentti ja toimeksiantaja hyväksyvät lopputuloksen vähintäänkin kelvollisena. Epävarmuutta tunnen kuitenkin tarkastajan suhtautumisesta. Entä jos rohkeat valintani raportin rakenteessa eivät kelpaakaan tarkastajalle? Entä jos pyrkimys rehellisyyteen ja työprosessin valintojen tarkkaan kuvaamiseen varsinaisen tiedetekstin kustannuksella karauttaa koko työn kiville? Kapulakielellä olen onnistunut työni koristelemaan, mutta loppuvaiheessa suunnitelmien muuttaminen ja asioiden toteaminen tyyliin "no, tämä meneekin nyt näin" ei ole ollut edes vaikeaa.

Turhaan varmaan huolehdin. Minulla olisi opinnäytetyöstäni paljon sellaista sanottavaa, jota voidaan pitää suomalaisena vaatimattomuutena. Tyydynpä kuitenkin vain toteamaan, että vihaan opinnäytetöitä juuri nyt.

Stressi on hieman helpottamassa myös siksi, että tänään lähti Kajaanin tarkastettavaksi auditointiryhmämme raportti. Sain lopulta omaan osuuteeni aikaiseksi ilmeisesti aivan kelvollista tekstiä. Onneksi sekin on jo ohi. Siinä vaiheessa, kun suunnittelin piirtäväni opiskelijakunnan prosessikäsikirjaan vielä OSAKOn laadunvarmistusjärjestelmän, tiesin olevani liian syvällä - haukoin henkäni, kun pääsin sieltä ylös.

Nukkumaan.

Istuin torstaina kokouksessa, jossa opetusministeriön edustaja kuvaili ministeriön korkeakouluvisiota vuodelle 2020. Tavoitteena on rajata ammattikorkeakoulujen määrä enintään 18:aan, luoda viisi korkeakoulujen yhteenliittymää sekä vähentää tutkintoon johtavaa korkeakoulutusta antavat paikkakunnat 50:een. Erään kainuulaisen ammattikorkeakoulun edustaja piti lukuja korkeakoulunsa loppuna. Itsetunto näyttää olevan kohdallaan.

Keskiviikkona kokoontui opiskelijakunnan edustajisto päättämään ensi vuoden päälinjoista. Kokouksen jälkeen tulevan edustajiston ryhmät tapasivat ensimmäisen kerran hallitusneuvottelun merkeissä. Kiireen lisäksi olen jättänyt kirjoittamatta näistä tapahtumista siitä syystä, etten tiedä, mitä sanoa. Jos nyt jotain yritän.

Eräs vanhempi kollega kommentoi sivusta seuraajana, että ”viimeinkin saadaan opiskelijakunnan hallitusneuvotteluihin oikeaa vääntöä”. Onhan se positiivista. Koko neuvottelukulttuuri on syntynyt täysin tyhjästä määrätietoisen synnyttämisen tuloksena. Tuntui kyllä hienolta katsoa, kun jokaisen - jopa vain yhden edaattorin paikan saaneen miniryhmän - edustaja oli neuvottelussa paikalla. Tapaamispohjainen neuvottelu oli tässä mitassa ensimmäinen laatuaan.

Kielteisiäkin puolia keskiviikkona kohdattiin. Ensimmäinen oikea neuvottelu toi mukanaan myös loanheiton ja huonot käytöstavat. Ensin näytti siltä, että nykyhallituksen toimien laillisuuden ja moraalisuuden kyseenalaistaminen pysyy teknisen oikeaoppisuuden rajoissa mutta eihän se pysynyt. Hallitus joutuu aivan oikein palaamaan aikaisempiin päätöksiinsä ja arvioimaan toimintatapojensa kestävyyttä. Tuohtumus ja huoli ovat oikeutettuja ja ymmärrettäviä tunteita silloin, kun on kysymys jääviydestä yhteisten rahojen jakamisessa avustuksina. Edustajiston kokouksessa herätettyä keskustelua hetken aikaa seuranneena ja ”lopputuleman” kuulleena sekä sen laineita hallitusneuvotteluissa väistelleenä kävi kuitenkin selväksi, ettei koko farssin tarkoituksena ollut epäselvyyden selvittäminen vaan epäluottamuksen kylväminen. Epäselvyyksiä selvitettiin ennen kysymällä asioista heti, kun ne ilmenivät, ja olettamalla, että kyseessä on tosiaan tarkoitukseton virhe tai väärinkäsitys. Tässä ei olisi kuitenkaan minkäänlaista dramatiikkaa, jota edustajistossa on hyvä olla. Ja kyllä tällaiset naiviudet on jo syytä unohtaa. Onhan yleismaailmallinen totuus, että jatkuva epärehellisyyteen törmääminen ja tottuminen tekevät ihmisen vähintäänkin epäluuloiseksi.

Täytyy kuitenkin korostaa, että olen saattanut ymmärtää edellä kuvailemani tapahtumat täysin väärin. Ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta, kun teen hätäisiä johtopäätöksiä tällaisessa asiassa.

Jos ja (toivottavasti) kun tällä epäluottamuksen kylvämisellä ei ole mitään tekemistä käynnissä olevien hallitusneuvottelujen kanssa, neuvottelujen lopputulos on kiinni jostain muusta. Käytännössä kyse on yhdestä paikasta hallituksessa. Periaatteessa kyse näyttää kuitenkin olevan…öh, periaatteesta. Enemmistö edustajistosta on kaivautunut syvälle neuvotteluasemiinsa ja tämä vaikuttaa vähemmistöstä tietysti enemmistön diktatuurilta. Erimielisyydet koskevat - ei enempää tai vähempää kuin - demokratian määrittelyä. Toiset liittävät demokratian lähinnä enemmistön valtaan, toiset mandaattipaikkoihin. Toisille opiskelijakuntavaalien demokratia on jäsenistön vapautta muodostaa haluamiaan ryhmittymiä ja liittoumia, toisten mielestä puolet on jaettu opetusministeriössä koulutusaloja määriteltäessä. En usko, että kumpikaan puoli on tahallaan väärässä.

Hallitus saadaan opiskelijakuntaan ensi vuodeksikin. Uskon tilanteen olevan nyt poikkeuksellisen kärjistynyt. Pahimmat kärjet taittuvat, kun ”vanhemmat” toimijat (minä mukaan lukien) jäävät viimein pois muistoineen ja kalkkeutumineen. Tilalle jäävät uudet toimijat demokratiakäsityksineen, henkilökohtaisine suhteineen, rehellisyyksineen ja moraaleineen.

Demokratiankin uskon toteutuvan opiskelijakunnan henkilövalinnoissa. Jos näin ei käy, syy on nykyisessä edustajistossa, joka on hyväksynyt voimassa olevat säännöt ja vaalijärjestyksen. Jos demokratiaa ei ole rakennettu niiden sisään, uudella edustajistolla on edessään iso remontti.

Aikakauden päättyminen oli vahvasti läsnä SAMOKin liittokokouksessa viikonloppuna. Tuskin sitä kukaan muu huomasi, mutta minä olin jatkuvasti hyvin tietoinen viimeisestä liittaristani. Kotimatkalla muistin yhtäkkiä ihmiset, tapahtumat ja tunteet vuosien varrelta. Pimeällä takapenkillä oli vaikeaa. Niin oli toki jo salissakin, kun kokous päättyi.

Onhan tässä vielä vuotta jäljellä, mutta yhtä suurta tapahtumaa ei enää ehdi tulla vastaan. Liittokokouksessa oli läsnä myös eniten niitä toimijoita, joiden kautta tulen tämän toiminnan muistamaan.

Luopuminen ja lopettaminen on vaikeaa kuitenkin vain tottumuksen ja tunnekuohun vuoksi. Tiedän, että tärkeinä pitämäni periaatteet elävät uusissa ihmisissä. Sekä opiskelijakunnassa että liitossa jatkaa toimijoita, joiden mukana touhu kehittyy yhä parempaan suuntaan. Vaikka taantumuksellinen ja ammattitaidoton vastavoimakin tuli jälleen liittokokouksessa esille, oli hienoa havaita sitoutuneita, innostuneita ja näkemyksellisiä toimijoita omien ja kaveriopiskelijakuntien joukossa.

Teimme hassun ponnen, joka oli oikeasti aivan tosissaan. Historiallista sekin.

Huomioita päivien varsilta:

Ei tarvittu kuin kolme osaa Keiran, Johnnyn ja Leg… ei vaan Orlandon kolmiodraamaa ja laivojen ryöstäminen ynnä viattomien väkivaltainen surmaaminen muuttui hyväksyttäväksi ja jännittäväksi. Piraatti-trilogian päätösosassa kulutin suurimman huomiokykyni Keith Richardsin esiintymisen odottamiseen. Luulen huomanneeni, kuka hän oli.

Tiedättehän kompromissi-salaatin? Se on salaatti, johon ei saa laittaa mitään hyvää, koska joku ei kuitenkaan ole vielä päässyt yli henkisestä teini-iästään ja kehittymättömästä makuaistista. Eilen eräässä illanvietossa oli kaksi salaattia. Toisessa oli kaikki hyvä. Kerrankin.

Oloni oli tänään hieman nostalginen (hyvin yleisellä tavalla tosin), kun kirjoitin tenttivastauksia Raahen tietokonealan oppilaitoksen koepaperille. Tentti oli kauhuesimerkki oppimisen arviointivälineestä työelämälähtöisessä ammattikorkeakoulussa. Tenttikirjan sivunumerojen muistaminen teorioiden ohella olisi varmaan tuonut lisäpisteitä.

On ravistavaa tajuta, että a) minä olen nyt sellainen isä, jonka kädestä siinä sanonnassa puhutaan, b) ihmiset saattavat pitää naimisissa olevaa, 24-vuotiasta isää aikuisena ja c) meillä on kotona isä- ja äiti-tekstiset pyyhekoukut.

Nikonpoika oli tänään sylissäni ja aloitti hirveän parkumisen, kun äitinsä vei hänet pois. Kosketti.

Jim Carreyn pakkomielle-elokuva 23 oli juuri niin ahdistava kuin kuvittelin. Leffa oli houkutellut kioskin hyllyssä monta kertaa ja yhtä usein seireenin laulu oli vaiennettu. Kunnes tuli perjantai. 2+8+0+2+8+3 eli minun syntymäaikani numerot ovat yhtä kuin 23. Löytyyhän näitä numeroita. Yritän kohdistaa pakkomielteeni johonkin muuhun.

Sain mutkan kautta palautetta kommentista, joka julkaistiin viimeisimmässä Osakolaisessa. Palaute koski tosin laajempaa kokonaisuutta, jonka kärkenä kirjoitukseni oli, mutta perusviestinä lukijan kommentissa oli ikiaikainen kysymys: Miksi? Miksi joistakin asioista kirjoitetaan aina vain pahaa?

Tätä opiskelijalehden salaista agendaa pohtiessani muistin erään toisen opiskelijakunnan lehden, jonka eräs juttu oli takavuosina päätynyt kyseisen ammattikorkeakoulun opettajainhuoneen seinälle. Artikkeli oli koristeltu tekstillä, jossa epäiltiin varmaan sävyyn rehtorin tilanneen sen ja lehden toteuttavan herransa vaatimuksia. Salaliittoteoriat ovat maanlaajuinen vitsaus.

Kyllä silti harmitti, kun kommenttiini oli pujahtanut ihan oikea virhe. Prosentti oli muuttunut promilleksi. Näiden määrien suuruusero on merkittävä, joten oikaisuhan tuosta täytyy laittaa. Mielikuvatasolla eroa tuskin huomaa.

PS. Sen toisen opiskelijakunnan lehti on ottanut ison harppauksen taaksepäin. Harmittaa sekin.

Mitä tehtiin vanhoina hyvinä aikoina, kun haluttiin SAMOKin hallitukseen? Toimintatapoja oli noin kolme: 1) asettuminen ehdolle liiton Palapeli-tapahtumassa ja ehdokasesittelyn lähettäminen sähköpostilistoille, 2) asettuminen ehdolle sähköpostilitoille lähetetyllä viestillä tai 3) liittokokousyön "herääminen" ja asettuminen ehdolle toisena kokouspäivänä. Näitä aikansa eläneitä malleja muistelevat uudistumiskyvyttömät nynnyt ovat turhaan odottaneet ehdokasesittelyjä sähköposteihinsa. Ensimmäinen puheenjohtajatyrkky julkaisi oman ehdokkuutensa opiskelijakuntansa internetsivuilla. Kaksi myöhempää ehdokasta puolestaan keräävät ystäviä (ennen niitä kutsuttiin liittokokousääniksi) Facebookissa.

Ehkä tämä syksy mullistaa opiskelijajärjestöjen ehdokasasettelut ja hallitusneuvottelut täysin.

Aamukahvia edelsi liian pitkä tauko ja päätäni on särjetty koko päivä. Torjun huomisen kipuja juomalla pari mukillista juuri ennen puolta yötä.

Eilen ilmestyi Osakolainen 6/2007 ja tänään aloittelin kirjoituksiani seuraavaan numeroon. Vielä yksi tulee tänä vuonna. Syksyn numerot ilmestyvät vielä opiskelijakunnan sivuille, jos joku kokee hommakseen ne sinne laittaa.

Olen miettinyt, mikä osa kirjoittamisinnollani ja oletetuilla toimittajan taidoillani voisi olla tulevaisuuden työuralla tai niissä tehtävissä, joihin työllistyn ensimmäisenä. Yksinkertaisimmillaan pääsen teroittamaan kynääni ehkä työpaikan yhteisölehteen mutta onko lehtikirjoittamisella muuta sijaa?

On oikeastaan hauska ajatella, että toimittaminen on piristävä harrastus varsinaisen työn ohella. Vaikka deadline’it (antakaa tuolle käypä suomennos, kuolonlija ei kelpaa) aiheuttavat joskus stressiä, artikkelien, uutisten ja reportaasien kirjoittamiseen liittyy niin paljon kunnianhimoa ja ehdottomuutta, että pieni paine ei haittaa. Kunnianhimon rajaaminen näin pienelle alueelle tekee siitä myös helpommin hallittavaa. Sopivasti päivätyöhön annosteltuna siitä tulee käyttökelpoinen voimavara - hyvä renki.

Muistin juuri suomenkielisen termin aineistopäivä. Ehkä se on hakemani sana.

Pitää vielä painottaa, että lehden tekeminen on valtavan mielenkiintoista, opettavaa ja palkitsevaa. Olen iloinen, että sain tämän kokemuksen vielä nyt, opiskelijatoiminnan viime minuutilla.

Samaan aikaan tapahtuu myös toisaalla.

Edustajistovaalikuulumiset on päivitetty toisaalla. Henkilökohtainen pettymys meni ohi seuraavana päivänä, kun hallituksen kokoaminen alkoi. Tyrkkyjä tuntuu riittävän, hyviä ja huonoja.

Perjantaina tapahtui työtapaturma. Heräsin aamulla kaksikymmentä minuuttia ennen linja-auton lähtöä, ja vaatetuksen miettiminen jäi kiireessä vähälle. Juhlistin sitten Uuden insinööriliiton paikallistoimiston avajaisia talvikengissä, farkuissa ja verkkatakissa (joka tosin on  peräisin 70-luvulta). Onneksi paikalle saapui myös keltainen fleece-takki. Kotiin kannetussa kutsussa kiellettiin kukat, puheet ja lahjat. Vaikka tilaisuutta ei suoranaisesti mainostettu nyyttikesteinäkään, voin kai puolustautua olettaneeni epämuodollisuuden yltävän pukeutumiseen asti.

Eräs tilaisuudessa seuraamani keskustelu palautti mieleen erään toisen taannoisen keskustelun, joka koskee suomalaista tapaa keskustella. Oletetaan, että jokin kansallinen työryhmä tai muu selvittäjä tekee selvitystyönsä perusteella radikaaleja ehdotuksia jonkin asian muuttamisesta. Keskustelukulttuuriimme ei kuulu keskustelun jatkaminen ensisijaisesti itse asiasta vaan ensin kyseenalaistetaan ehdotusten tekijän omat motiivit ja pätevyys. Kuka rakentelee ehdotuksillaan itselleen tulevaa työpaikkaa, kuka suojelee omaa etuaan kansallisen edun nimellä ja kuka nyt ei vain yksinkertaisesti ole edes tarpeeksi kokenut ja koulutettu ehdotuksia tekemään.

Samaan sorrun minäkin joskus. Uusien avausten takaa on helppo yrittää tunnistaa (ja tunnustaa) "todellisia" pyrkimyksiä. Yleensä argumentointini pyrkii kuitenkin perustelemaan omaa kantaani tukevat tekijät vastakkaisen kannan tukijoita monilukuisemmiksi. Tähän liittyy sen tunnustaminen, että kaikilla näkemyksillä on perusteensa - ratkaisevaa on perusteiden määrä ja niille yhdessä annettavat painoarvot, mikä minusta on keskustelemisen perimmäinen tarkoitus.

Oho, sivusinko tässä peräti "asiat riitelevät, eivät ihmiset" -filosofiaa..?

Aivan kuin elämässä ei olisi muutenkin kiirettä, päätimme eilen katsoa G-tyttöjä tämän päivän puolelle. Lorelai ja Luke saivat taas toisensa. Viidennestä tuotantokaudesta on vielä viimeinen satsi jäljellä.

Urautumista 

Urasta ja urasuunnittelusta keskusteleminen on vaikeaa joidenkin ihmisten kanssa. Hetken keskustelun jälkeen usein huomaa, ettei toinen puhu urasta vaan rikastumisesta, elintasokehityksestä tai ylenemisestä. Ura, urasuuntautuneisuus ja urasuunnittelu kuulostavat kieltämättä pyrkyryydeltä, ja kesti jonkin aikaa hyväksyä tuollaisia sanoja omaan käyttöön. Mutta lopultahan sanoihin aina totutaan ja niistä tulee oikeita - lopulta löytää itsensä kirjoittamassa opinnäytetyötä, jossa aatteellisella ja voittoa tavoittelemattomalla opiskelijakunnalla on asiakkaita ja tuotteita.

Joillekin ura on onneksi vain ura; sarja työpaikkoja ja -tehtäviä, jotka seuraavat toisiaan ja joista jokainen vie jollain tavalla eteenpäin. Urakehitystä puolestaan on ammatillinen kehittyminen tai työn vaihtuminen muuhun elämäntilanteeseen sopivaksi. Urasuunnittelu taas merkitsee näille ihmisille tietoisia valintoja, jotka johtavat urakehitykseen. Hyvässä tapauksessa ihminen kykenee näkemään nykyisen työnsä ominaisuudet ja tekijät, joista on hyötyä seuraavan työn hankkimisessa tai siinä pärjäämisessä. Vielä parempaa on, jos näitä ominaisuuksia ja tekijöitä onnistuu käyttämään jo nyt. Jos elämä on jatkuvaa varautumista tulevaan, huomista tuskin edes tulee.

Alangolla ja tornissa 

Nautimme lauantaina Ismo Alangon ja Teho Majamäen musisoinnista Raahesalissa. Kirjoitan konsertista arvostelun Osakolaiseen, joten kerron tässä vain mieleen jääneet seikat, joita tuskin käytän lehtijutussa: kadehdin Ismon pian 47-vuotiasta vartaloa ja Tehon iäkkäitä hiuksia.

Ennen keikkaa söimme ensimmäistä kertaa Raahen Tornitalon kiinalaisessa ravintolassa. Ripeä palvelu oli iloinen yllätys, sillä pelkäsimme varanneemme aivan liian vähän aikaa ruokailemiseen. En tiedä talon korkeutta, mutta katselimme auringon jättämää kotikaupunkiamme 13. kerroksesta.

En muuttanut mieltäni korkeiden talojen tarpeesta Oulussa. Nurkkapöydästä oli mukava katsella kaupungin valoja yli 180 asteen laajuudelta, mutta ei kokemus niin merkittävä ollut, että suosittelisin Oulun maisemien pilaamista ylikorkeilla rakennuksilla ihan vain näkymisen tai näkemisen vuoksi. Ei se Raahessakaan mikään varsinainen vetonaula ole. Ja kyllä Oulussa valoelämyksiä kokee nykyäänkin: muistan muutama vuosi sitten ihastelleeni sellutehtaan öisiä valoja länsituiralaisen kerrostalon ylimmästä asunnosta. Se oli mielenkiintoinen kokemus kaupungissa, jossa luulin lähes kaiken nähneeni.

Kulmakarvojen nyppiminen on yllättävän vähäkipuista.

Kokemukset opetuksesta ja opetusjärjestelyistä Raahen yksiköstä ovat karttuneet positiivisina. Luentosalivaihdoksista ilmoitetaan sähköpostitse ja peruuntuneista luennoista sain hyvissä ajoin tiedon tekstiviestinä. Olen huomannut seuraavani kiinnostuneena jopa henkilöverotuksen luentoja, vaikka aihe vaikutti aluksi käsittämättömän laajalta ja vaikeasti omaksuttavalta.

Jotain kuitenkin voisi parantaa, ja annan asiasta toki palautetta opintojaksojen päätteeksi. Kun toisen opintojakson tenttipäivä vaihtui kesken kaiken ja toisen sopimiseen käytettiin merkittävästi luentoaikaa, huomasin kaipaavani luentosuunnitelmia. Siis niitä sellaisia, joista jo opintojakson alussa saa käsityksen, miten aiheissa edetään, milloin on tentti ja oppimistehtävien kuolonlinjat ja mitä ovat oppimistavoitteet ja arviointiperusteet. Osa näistä asioista esiteltiin kummallakin aloitusluennolla mutta aikataulutettua suunnitelmaa en saanut. Ehkäpä pääsen jakamaan tämän hyvän käytänteen opintojaksopalautteessa.

Päästyäni eroon päivittäisestä opiskelijatoiminnasta (josta en todellisuudessa päässyt eroon) olen huomannut muuttaneeni suhtautumistani korkeakoulusanastoon. Käytän itse sujuvasti pelkästään termejä opiskelija, opintojakso, luento ja vuosikurssi mutta en enää häiriinny tai peräti korjaa toisen kielenkäyttöä, jos tämä puhuu oppilaista, kursseista, tunneista tai luokista. Kai se on jonkinlaista kasvamista tämäkin.

Samaan aikaan toisaalla: taidetta pikkuveljelle.

En ole koskaan nähnyt ihmisen piikittävän itseään - en ennen eilistä. Aamubussissa edessäni istunut nainen mittasi lasiputkesta ainetta piikkiin, jonka työnsi jonnekin kylkeensä (en nähnyt tarkemmin). En ole pitänyt insuliinipiikittämistä suurena vaivana. Nyt tulin ajatelleeksi, millaista olisi elää sellaisen kanssa päivittäin. Minulle riittää kahvin saannista huolehtiminen. Siinä epäonnistuminen kostautuu vain päänsärkynä.

Löysin aamulla rapakosta kaksikymppisen. Houkutus on suuri käyttää se johonkin turhaan.

Edustajistovaalin sähköinen ennakkoäänestys kestää viikon. Olenkohan ainoa, joka tuntee jo vaaliväsymystä? Toki väsymys voi olla kaikkea muutakin, ja onhan se vaativaa ylläpitää päivittäin elävää vaaliblogia. Tämä väsymys on kuitenkin ihan konkreettista. Nukuin eilen lahjakkaasti pommiin enkä ehtinyt töihin työryhmäkokoukseen. Niin alas on vajottu.

Opiskelijakunnan hallitus evakoitui eilen pohtimaan ensimmäistä kertaa ensi vuoden toimintaa. Sääntömuutos yhdisti perinteiset toimintasuunnitelman ja talousarvion toiminta- ja taloussuunnitelmaksi (TTS). Lisäksi sisällöllisesti eteenpäin harpannut edustajistovaalikampanjointi on herättänyt kysymyksen vanhan edustajiston hyväksymän TTS:n suhteesta uuden edustajiston todellisiin vaikuttamismahdollisuuksiin. Jos vuoden 2008 toimintasuunnitelman vahvistaa vuoden 2007 edustajisto, mikä on vuoden 2008 edustajiston rooli toiminnan suuntaviivojen vetämisessä?

Tähän vastauksena toiminta- ja taloussuunnitelmaa kehitetään entistä terävämmäksi ja strategisemmaksi. Kolmivuotisesta strategiasta johdetaan yhden vuoden "strategia", johon kirjataan vuoden strategiset tavoitteet ja jonka pohjalta uusi hallitus tekee sitten operatiivisen TTS:n. Vaikka uusi edari ei tätä paperia enää hyväksykään, se voi helpommin ohjeistaa hallitusta sen laatimisessa ja toteuttamisessa. Nämä kaikki paperit ovat olleet olemassa tähänkin saakka. Nyt niiden suhde taas vähän selkenee ja kehittyy. Niin kuin koko homma pikku hiljaa.

Samaan aikaan toisaalla: miniatyyrejä ja lentokenttäkokemuksia.

Opiskelijakunnan edustajistovaali alkoi tänään ennakkoäänestyksellä. Vaalissa on useampiakin uutuuksia tänä vuonna: Ennakkoäänestys tapahtuu viikon aikana internetissä. Ehdokasta voi etsiä Osakolaisen vaalikoneesta. Äänestysohjeet annettiin kahdella kielellä (en ole varma, onko tämä aivan ensimmäinen kerta - en ole ajatellut asiaa aiemmin).

Ehdokasasettelu ja vaalikampanjatkin ovat menneet hieman eteenpäin. Neljän eri yksikön opiskelijoita on lyöttäytynyt yhteen Selkärankaisten vaaliliittoon. Tekniikan yksikön listalla on ulkomaalainen opiskelija. Selkärankaisiin kuuluu ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opiskelija. Sosiaali- ja terveysalan yksikössäkin tapahtuu viimein jotain. Selkärankaiset hyödyntävät vaaliblogia. Tekniikka julkaisi vaaliteemat, jotka herättivät huomiota jopa mediassa. Vaaliliitot ova ryhtyneet toimiin keskustelun herättämiseksi ja vaalitouhun näkyvyyden lisäämiseksi.

Toivottavasti kehitys ja aktiivisuus ei jää edustajistovaaliin vaan kantaa myös ensi vuoden toimintaan. Oman ryhmittymäni erityispiirteenä on monialaisuus ja toivon sen kertovan ehdokkaiden sitoutumisesta ensisijaisesti edustajiston työskentelyyn. Pelkkään koulutusalaan sitoutuminen on vuosien aikana vaikuttanut lähinnä esteeltä opiskelijan ja aktiivisen edustajiston välillä. Jospa ihmiset löytäisivät omat teemansa ja tekisivät työtä johdonmukaisesti niiden puolesta. Jostain syystä kaikki kehitys ja innostuneisuus muistuttaa kaikkien aiempien vuosien kehityksestä ja innostuneisuudesta. Kaikista onnistumisista huolimatta edustajisto kokoontuu joka vuosi ainakin kerran päätösvallattomana. Hetkittäin uskon, ettei tämä tosiasia muutu vieläkään.

Mistähän tämä kyynisyys on tarttunut? Omasta puolestani ajattelin tehdä vielä vähän aikaa parhaani, kunnes siirryn tekemään sitä johonkin muualle.

Katri Ylanderin uudessa kappaleessa on hyvät säkeistöt ja kammottava kertosäe. Pahinta ei ole edes se, että biisi kuulostaa aivan Kaija Kärkisen laulamalta. Hirveintä on sävellys, joka kuulostaa Ile Kalliolta.

Olen jo jonkin aikaa hirveitä biisejä kuullessani yrittänyt kuvitella Kari Tapiota esittämään niitä. Yleensä se muuttaa kaiken hiukan paremmaksi.

Pääsin Kajaaniin. Minulla on kahden hengen huone kahdella kylpyhuoneella ihan omassa käytössä. Kun vielä huomioidaan auditointiryhmän kokouksissa nauttimamme eväät, en usko, että satasten arvoisista taksilaskuista tulee sanottavaa.

Poika tippui eilen muuten sängyltä. Hän oli matkannut parivuoteen laidalta toiselle ja mätkähti mahalleen. Otsassa on sarvi ja nenässä ruhje. Muuten selvittiin huudolla.

Olen eilisestä lähtien ollut ammattikorkeakoulussa virallisesti enemmän suunnittelija kuin opiskelija. Työaikaa on nyt 60 prosenttia kokopäiväisestä.

Törmäillään 

Lauantai-iltana skootterikuski ei huomannut edelle kulkevaa perhettä vaan ajoi suoraan selkääni. Kaatuessani vein mukanani Miion vaunut, joissa nukkuvan pojan maailma kellahti yhtäkkiä kyljelleen. Omat kivut tulivat viiveellä, sillä säikähdystään huutavan pojan rauhoittaminen tuntui koko elämältä juuri silloin. Skootterin järkyttynyt teinikuljettaja kuuli kyllä kunniansa. Järkytyksen hieman tasaannuttua tajusin vaihtaa hänen kanssaan puhelinnumeroita.

Kohtaus paljasti mielenkiintoisia asioita minun ja Milkan suhtautumisesta. Vaimo huomasi myöhemmin, että hänen väristyksensä tulivat tilanteen jälkeen, kun taas minä oli ehtinyt huutaa solvaukseni jo ennen kuin skootteri oli pysähtynyt. Pyysin purkaustani myöhemmin anteeksi, sillä järki tuli tilanteeseen Milkaan verrattuna käänteisessä järjestyksessä.

Jos poika ei olisi ollut ensimmäisenä huolehdittavana, olisin todennäköisesti tehnyt törmääjälle (kuskille tai ajoneuvolle) jotain tyhmää. Tapauksen jälkeen olen väistänyt skoottereita pientareelle asti ja vilkuillut taakseni jokaisen moottorinäänen kuullessani.

Kynäillään

Sain osuuteni seuraavasta Osakolaisesta valmiiksi. Lähetin työläimmän artikkelini journalistiystävän tarkistettavaksi ja sain murska-arvostelut. Kieritin koko rakenteen uusiksi. Päätoimittajalle kelpasi. Olisikohan alkuperäinen kelvannut?

Gradun tekijä oli löytänyt internetistä erään vanhan artikkelin, jonka olin kirjoittanut Osakolaiseen. Aiheena oli ammattikorkeakouluopiskelijoiden identiteetti ja asetelmana yhteinen identiteetti vastaan tutkintoidentiteetti. Saamani sähköpostiviestin mukaan henkilö haluaa tarkentaa lähdetietojaan, jotta voi käyttää kirjoitustani ylempään ammattikorkeakoulututkintoon opiskelevien identiteettiä käsittelevässä gradussaan.

Rasittava matkailupäivä alkoi tänään puoli viideltä. Kahden tunnin kuluttua olin jo Oulunsalossa jonottamassa turvatarkastukseen. Lentomatkailuun erottamattomasti nykyään kuuluvat koskettelukokemukset (ruumiintarkastukset) ja muu alentaminen kirvoittivat jopa pari säettä sanataidetta myöhemmin julkaistavaksi.

Päivään sisältyi kaksi mielenkiintoista kokousta: auditointiryhmän ja SAMOKin koulutuspoliittisen työryhmän kokoontumiset. Hukkaan heitetyltä tämä päivä ei missään tapauksessa tunnu, vaikka juuri nyt väsymys ja rikkinäisyys ovatkin ensisijaiset olotilat. Tehokkaiden kokousten lisäksi puhuin pari tehokasta puhelua ja lähetin pari tehokasta sähköpostia. Tätä kirjoittaessa keinutan jalallani tehokkaasti Nikonpoikaa istuimessaan.

Tajuan vaaran tulla tulevaisuudessa huonoksi isäksi, sillä en vieläkään voi sietää tauotta ja kuuluvalla äänellä julkisessa kulkuvälineessä puhuvia lapsia. Paluumatkalla Helsingistä toivoin ensimmäistä kertaa, että paineenvaihtelut tukkisivat korvani oikein kunnolla. Kymmenvuotiaan moppitukkanulikan tarinointi tuli kuitenkin läpi.

Hankimme eturivin paikat Ismo Alanko Teholla -kiertueen Raahen keikalta. Kallista oli mutta kannattaa varmasti.

Minusta voisi tulla aika hyvä kysymysten esittäjä. Kokoan Osakolaiseen uutisia ja kirjoitan teema-artikkelia, ja olennainen osa työskentelyä on haastatteleminen. Kysymysten pitää olla teräviä. On varmistauduttava siitä, ettei vastaaja pääse luettelemaan ympäripyöreyksiä eikä vaarana ole tietotulvaan hukkuminen. Liian laajat kysymykset eivät houkuttele vastaamaankaan - varsinkin, jos luottaa sähköpostiin viestinnän välineenä. Asenteellisuuttakin on yritettävä välttää, jos haluaa, ettei vastaaja asetu heti puolustuskannalle vaan kertoo rehellisesti mielipiteensä tai tietämänsä tosiseikan. Liian terävät kysymykset paljastavat ennakkokäsityksen, mikä ei aina ole hyväksi.

Kysymysten miettiminen on menossa auditointiprosessissakin. Kajaanin ammattikorkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmä joutuu pian kysymysten ristituleen ja minun pitäisi laatia niistä viidesosa. Täytyy tunnustaa, että nyt mennään osittain osaamisen rajoilla. Mutta näinhän sitä rajaa siirretään.

Samaan aikaan toisaalla: Hirviaidan tuolla puolen.

Tottumus on toinen luonto. Vai mikä muu selittää sen, että vanhempieni luona yökyläillessä työnnän hammasharjan yhä sille varattuun telineeseen, vaikka harja ei todellakaan ole jäämässä heidän luokseen? Asuin talossa viimeksi kolme ja puoli vuotta sitten.

Tottumisesta on kyse myös siinä, kun heiluttelen kaupassa ostoskärryjä aivan kuin vauvaa nukuttaisin. Samaa teen lastanvaunuilla, olipa niissä poikaa tai ei. Ja jos jalan lähellä on vauvanistuin, keinutan sitä vaistomaisesti tyhjänäkin.

Nikonpoika täytti eilen neljä kuukautta ja ryömi juhlan kunniaksi ensimmäistä kertaa sängyn laidalta toiselle. Päivän saavutuksiin kuului myös limppaaminen isän silmään ja kunnon hekotusnauru, kun isä kostoksi pärisytti pojan mahaa.

Olen taas alkanut tarkistaa, hengittääkö Miio nukkuessaan. Asiaan vaikutti viimeksi katsomamme elokuva, jossa kuoli lapsi. En pysty sivuuttamaan sellaisen näkemistä niin kuin ennen.

Otsikko on ote kansanedustajan puheenvuorosta eilisessä täysistunnossa. Ei kai siinä.

Kouluttauduin eilen korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmän auditoijaksi. Se - laatu, laatutyö, auditointi - on enemmän kuin mielenkiintoista. Liiketalouden koulutuskin antaa hyvän pohjan esimerkiksi laadunvarmistusjärjestelmän peilaamiseen asetettuun strategiaan ja valittuihin työkaluihin.

Tässä yhtenä päivänä havahduin koululla käydessäni ajattelemaan, millaisia asiantuntijoita oma koulutusohjelmani oikeastaan tuottaa. Aika moni (suurin osa?) siitä valmistuvista on lopulta kuitenkin niitä, joille strategiat, laadunvarmistus ja osaamisen johtaminen ovat vain hienoja sanoja, joita käytetään todellisen työnteon häiritsemiseksi.

Tämä pohdinta taisi alkaa opiskelijayrityksen hallituksen kokouksesta, jonka osanottajat kuuluvat strategioita ja muita yleviä sanoja ymmärtävään ryhmään. Käsittelimme yrityksen viisivuotisjuhlan budjettia, ja huomasin, että puheenjohtajakin saa ottaa itseään niskasta kiinni hallituksen kokousasioiden valmistelussa. Etukäteen pitäisi varmistaa ja ohjeistaa, että asialistalle tulevista asioista on tiedossa selkeät päätösehdotukset tai taustalla on muuten laaja valmistelu ja tarpeeksi näkökulmia päätöksentekoa varten. Mitään valtavaa ongelmaa kokouksessa ei eteen tullut; en vain ollut tajunnut pyytää selvää esitystä juhlallisuuksiin varattavista rahoista. Siinä sitten laskettiin, mihin on varaa.

Poika täyttää tänään neljä kuukautta. En nähnyt häntä eilen hereillä lainkaan. Omaa syytänihän se on ja syyllisyyttä siitä kannan.

Paitani rinnuksilla on puklia. Enpä tätä huomannut, kun aamulla puin.

Tietotekniikan koulutusohjelma Raahessa keräsi syksyn yhteishaussa 62 prosenttia enemmän hakijoita kuin viime vuonna.
Paikallislehti kehui tulosta loistavaksi, mitä se onkin. Täytyy vain toivoa, ettei tästäkin noususta jouduta kiittämään pakkohakujärjestelmää. Oamkissa tarjolla oli Raahen tietotekniikan lisäksi vain Oulaisten hoitotyö, joten pakkohakijoiden vaihtoehdot ovat vähissä. Toivottavasti saamme riittävästi motivoituneita opiskelijoita pääsykokeeseen ja lopulta opiskelemaan.

Opiskelijakuntatoiminta jakaa viimeisiä kokemuksiaan minulle toimi- ja aktiivikauden lähestyessä päätöstään. Eilen sain todistaa ylioppilaskunnan edustajiston kokousta. Lähdin pois kokoustaulla lähes neljän tunnin kokoustamisen jälkeen. Ne rakentaa tai hankkii jonkun talon. Olikohan se nyt historiallinen päätös tai jotain.

Sain seurata hetkeä ennen edustajiston kokousta myös hallituksen kokoustamista. Erästä edustajiston kokousasiaa koskeva pohjaesitys tehtiin tasan minuutissa, avaamisesta päättämiseen.

Lapset ilmeisesti muuttavat arvomaailmaa. Pohdimme eilen Milkan kanssa kissanpennusta luopumista. Eläinrakkaassa perheessä asiaan suhtaudutaan yllättävän rationaalisesti, sillä emme kumpikaan tunnusta kauheasti kiintyneemme pikku-Intoon. Kun on Miio, johon verrata, samoihin aikoihin syntyneet karvamöykyt eivät tunnu niin tärkeiltä ja rakkailta. Sanoipa vaimo, että voisi olla kokonaan ilman eläimiä vähän aikaa. Odotamme kuitenkin luonnollista poistumaa paitsi pikkukissan kanssa - sen saa, joka tarjoaa hyvän kodin.

Blogiani mainostetaan työ- ja opiskelupaikkani yhteisölehdessä ja verkkoversiossa näkyi olevan linkkikin. Mielenkiinnolla odotan, kuinka paljon tämä yllättäen ja pyytämättä tullut näkyvyys vaikuttaa kirjoitusten sisältöön. Onhan blogiani toki seurattu Oamkissa ennen tätäkin; eihän se muuten olisi päätynyt yhteisölehden juttuunkaan.

Olen jo jonkin aikaa huomioinut sanankäytössäni mahdollisuuden työllistyä ammattikorkeakouluun talven aikana kokopäiväisesti. Tai näin ajattelin, kunnes pohdin itsekseni ihan vakavasti, mitä sellaista haluaisin ylipäätään kirjoittaa, mitä en soisi työyhteisössäni luettavan. Sensuurikynnys on siis valittu jo silloin, kun päätin perustaa blogin omalla nimelläni. Blogit, jotka eivät halua millään tavalla vaikuttaa lukijoidensa ajatteluun, ovat minun mielestä turhia. Nimettömyydellä ei vaikuteta rakentavasti, tai ainakaan helppoa se ei ole. Luulenpa, että nimettömyys rasittaisi kirjoituksiani enemmän kuin omana itsenä esiintyminen. Henkilöllisyytensä peittäminenkin vaatisi erityisponnisteluja.

Aftonbladetin kirjoittaja lopetti oman ilkeilybloginsa, koska kyllästyi vastaamaan yleisön vaatimukseen ja ilkeilemään jatkuvasti piikikkäämmin. Ymmärrän häntä hyvin. Itse olen jättänyt asioita tietoisesti kommentoimatta blogissa, vaikka olen tiennyt joidenkin vakiolukijoiden sitä odottavan. En minä koko elämääni täällä elä.

Minä-sukupolvi 

Vauvat ovat vativaa ja itsekästä kansaa. Mitä eroa on sillä, että makaan sängyllä ja pidän poikaa sylissäni, ja sillä, että makaan sängyllä ja painan vieressäni makaavaa poikaa kaksi käsin hellästi itseäni vasten? Ero on Nikonpojan mielestä itkun arvoinen. Hänelle ei siis riitä pelkkä hellyys ja läheisyys, jotka ovat sylissä pitämisen perimmäiset tarkoitukset. Ei, isin täytyy osoittaa rakkautensa hellyyden ja läheisyyden lisäksi kuluttamalla voimiaan jäbän kannattelemiseen käsillään. Rakkaus ei riitä, on myös kärsittävä.

Sain tänään ensimmäisen hekotus-naurun, kun kertasin jäbän kanssa paikkakuntia, joissa hän on vieraillut ja joiden nimessä on r-kirrjain. Kotikaupunkimme Rraahen lisäksi poika on käynyt ainakin Torrniossa, Haaparrannassa ja Hyrrynsalmella.

Vanha saisi jo väistyäkin 

Opiskelijakunnan edustajisto kokoontui eilen ja pieneni 21-jäseniseksi. Aika monta vaalikelpoisuutta nimittäin todettiin menetetyiksi suorittamatta jääneiden jäsenmaksujen vuoksi. Edustajiston pienetessä sääntömuutosten hyväksyminenkin käy helpommaksi, sillä siihen vaaditaan hyväksyvä nyökkäys kahdelta kolmasosalta edustajistosta (ei vain kokoukseen osallistuvista). Silti muutimme eilen sääntöjä vajaalla väellä. Valitusaikaa on kolme kuukautta.

Tänään päättyi ehdokasasettelu ensi vuoden edustajiston valitsevaan vaaliin. Jos kaikki ehdolle ilmoittautuneet ovat vaalikelpoisia, koko ehdokasmäärä on 70. Ensimmäistä kertaa mukana on ulkomainen opiskelija sekä ylempää ammattikorkeakoulututkintoa suorittava sankari. Vaikka kahtiajako tekniikan ja muiden alojen välillä ei päättynyt vieläkään, yhdessä vaaliliitossa on ensi kertaa jopa viiden koulutusalan opiskelijoita. Aiemmin aloja ei ole sekoiteltu keskenään lainkaan. Kyseinen vaaliliitto onkin sitten vaalirenkaassa kolmen koulutusalapohjaisen liiton kanssa, ja kilpakumppaniksi jää ainoastaan tekniikan alan täsmälleen samansuurinen vaaliliitto. Kutkuttava asetelma.

Samaan aikaan toisaalla: Operaatio vessan sisustus.

Suomen kielen kummallisuuksia: "Kyllä" on lähtökohtaisesti myönteinen sana, "ei" puolestaan kielteinen. Mutta mitä oikein tarkoittaa "eiköhän"..?

Luin pitkästä aikaa kokonaisen kirjan, Politiikkaa Asterixin maailmassa. Asterix-sarjakuvat ovat aina olleet viihdyttävintä kuvakirjallisuutta ja tunnustan omaksuneeni niistä osan Rooman valtakuntaa ja vähän muitakin asioita koskevasta yleissivistyksestäni. Kari Karjalaisen kirjoittamassa "tutkielmassa" kiehtovaa on esimerkiksi todistelu siitä, kuka kyläläinen tietää taikajuoman reseptin tietäjä Akvavitixin lisäksi.

Kaunosieluissa pysytellään vielä sanailussa. Uuden kokoelman kolme runoa ovat pääasiassa päivittäisten työmatkojen tuotoksia, ja työstähän ne kertovatkin.

Selkärangan sivut avautunevat pian. Opiskelijakunnan hallitus suuressa viisaudessaan myönsi kulttuuriyhdistykselle avustuksen tiedotemateriaaleihin ja graafiseen ilmeistämiseen. Suunnitelmissa on jo isku erääseen yksikköön, improteatterin tukemista, verkkolehden vääntämistä ja kulttuuriteon valitsemista. Selkäranka-teema tarjoaa myös lähes ehtymättömän "sanavaraston" yhdistyksen käyttöön: laitetaanko jollekin toiminnolle nimeksi Nikama, toiselle Välilevy ja kolmannelle Ruoto? Ja mitä olisivat Selkäydin tai Fysioterapia?

(Tein miehen työn ja kokosin Ikea-huonekalun. Olen ylpeä itsestäni siltäkin varalta, että muut eivät osaa olla.)

Vertasinpa tuossa lähes vahingossa SAMOKin ja SYL:n kommenttia ylempien ammattikorkeakoulututkintojen nimikkeestä lausuntoon, jossa SAMOK ottaa kantaa samaan asiaan. Mielen muuttumiseen meni aika tarkasti puoli vuotta.

Aktiivisena internetin käyttäjänä huomasin SAMOKin puheenjohtajapelin alkaneen ja löysin kiinnostavan Oamk-aiheisen blogin.

Lahdesta liiton johtoon ehdottautuva aikuisopiskelijanainen herättää kysymyksiä, joita pääsen esittämään, jos hän vierailee Oulussakin kampanjoimassa. Päällimmäiseksi tunteeksi näiden lahtelaisten ehdokkaiden ensiesiintymiset ovat yleensä jättäneet ihmetyksen siitä, mitä tarpeettoman pitkälle viedyllä graafisella kikkailulla oikein peitetään. Äkkiseltään luettuna kyseinen ehdokas ei jaa kanssani samaa käsitystä liiton (olemattomasta) vastuusta opiskelijakuntien kehittämisessä.

SAMOK tarvitsee taas vaihteeksi johtajan ja tulevassa liittarissa ei toivottavasti toisteta viimevuotisia virheitä johtajaa valittaessa. Ainakaan liitto ei tarvitse puheenjohtajaa, jonka suurimpia huolenaiheita on tehdä SAMOKista "opiskelijakunnille suuntaanäyttävä voimavara". Minä olen tottunut ajattelemaan tuosta suunnanäyttämisestä toisinpäin. No, annetaan toki tytölle mahdollisuus.

Oamk-aihesta blogia kirjoittaa Otso Orava -nimimerkin taakse piiloutunut poika(?). Löysin sivuston vahingossa aivan muuta asiaa hakiessani.

Blogissa käsitellään näissäkin merkinnöissä kaluttuja aiheita. Salaliittoteoriat raahelaisen ammattikorkeakoulutuksen alasajosta elävät vahvoina ja rehtorin ohella pahan alkulähteenä pidetään Oamkin viestintää. Raahen ja raahelaisuuden pitäisi näkyä viestinnässä jotenkin. Mitenkähän se oululaisuus siinä viestinnässä näkyy muuten kuin ammattikorkeakoulun nimessä? Miksi yhden yksikön pitäisi erottua kaikista muista vain paikkakuntaeron vuoksi? Haluttu perusviestihän on sama, aivan kuin Oamkilla on vain yksi strategiakin. "Ammattikorkeakoulun viestinnästä on varsin vaikea huomata, että se järjestää koulutusta Raahessa", kirjoittaa Otso Orava. Miten niin? Eikö se yksikön nimessä oleva kaupungin nimi kerro vähän tyhmemmällekin, missä opinnot ovat tarjolla?

Kohta joku varmaan ehdottaa koulun uudeksi nimeksi Oulu-Raahen ammattikorkeakoulua tai jotain muuta hirvitystä.

Opiskelijakunta on viime viikkoina antanut parikin lausuntoa/kommenttia, joita on pyydetty jonkin toisen organisaation lausunnosta. Nämä lausunnot ovat käsitelleet samaa asiakirjaa, opetusministeriön valmistelussa olevaa Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaa. On siis lausuttu lausuntoon.

Eräs liitto otti lausunnossaan kantaa ylempien ammattikorkeakoulututkintojen nimikkeisiin. Liiton mielestä esimerkiksi minulle tarjolla olevan jatkotutkinnon nimike pitäisi olla "tradenomi (maisteri AMK)" mieluummin kuin nyt käytössä oleva "tradenomi (ylempi AMK)". Opiskelijakuntani oli liiton kanssa samaa mieltä jo kolme vuotta sitten, jolloin tämä maisteri-kanta ei kuitenkaan kelvannut poliittiseen ohjelmaan. Välillä liitto esitti omana ehdotuksenaan diplomi-tradenomia (esimerkkinä jälleen oma alani).

Näin se mieli muuttuu. Opiskelijakuntani lausuja kommentoi tuota maisteri-asiaa lausunnossaan siten, ettei liiton tarvitse lähteä vääntämään enää asiasta, josta viimein on joku yksimielisyys - tai ainakin päätös - saavutettu. Ammattikorkeakouluopiskelijat ovat nyt kuitenkin virallisesti vaatimassa maisteri AMK -nimikettä ylempiin tutkintoihinsa. Tuntuu aika jännältä tällainen.

Suomen Gallup kyseli viime viikolla mielipiteitäni energiantuotannosta, ilmastonmuutoksesta, Seinäjoen kaupungista ja muista tärkeistä asioista. Pysäyttävin kysymys kuului "oletteko taloutenne päähenkilö". Elämä on elokuva mutta enpä ollut tuota ennen ajatellut. Tarkennuksen jälkeen osasin kertoa, että kyllä olen, tienaanhan enemmän kuin muut talouteeni kuuluvat.

Työpäiväni on opettanut minulle asioita liikelahjoista. Sidosryhmien lahjominen lienee niitä temppuja, joita opitaan kerran ikuisiksi ajoiksi, joten olen rohkeasti kysymällä tarkistanut pienetkin yksityiskohdat. Tämän viikon vieraat saavat yhteisön lehtien lisäksi pellavakassiinsa ruoka-aiheista luettavaa. Käytännöllinen lahja, jossa ei ole antajan logoa - minua valistettiin, että sen voi halutessaan antaa eteenpäin, mikä tekee siitä loistavan antimen.

Itse olen saanut yhteisöni sidosryhmälahjuksina esimerkiksi villasukkaa, kuksaa ja kaulahuivia, tervaisia pesuaineita ja kynttilänjalkoja. Mitään en ole myynyt vielä eteenpäin, mutta kuksaa en ole kyllä kertaakaan käyttänyt. Kaikki näistä lahjoista ovat kuitenkin yllättäneet; jos ei lahjan saaminen ole niin yllätys ollutkaan, niiden sisältöä en ole koskaan niin käytännöllisiksi tai muuten laadukkaiksi arvannut.

Perjantait ovat mukavia päiviä nykyisin tai ainakin ne alkavat kivasti. Olen parina perjantaina kävellyt ammattikorkeakouluni Raahen yksikköön ja reittini on kulkenut vanhan puukaupungin kauniita katuja pitkin. Matkaan kotikatuni oikeastaan päästä päähän ja lopussa avautuu näkymä Pikkulahdelle. Meren näkeminen - vaikka vain lahden - vaikuttaa mieleen vaikka sitä ei aina tajuakaan.

Oamkin yhteisölehden verkkosivuilla on keskusteltu Raahen yksikön huomioimisesta ammattikorkeakoulun viestinnästä. Keskustelussa on nimettömän kommentoinnin ansiosta kärkkäitä mielipiteitä ja noloakin avautumista eikä siitä oikein synny vaikutelmaa asian ytimessä olemisesta.

Kyllä, Oamkin nimi on harhaanjohtaja: Oulun seutu viittaa omistajakuntiin, ei toimipaikkakuntiin. Ja kyllä, yksiköt on määrätietoisesti häivytetty viestinnän ylätasolta: nimet löytyvät enää yhteystiedoista, eivät ammattikorkeakoulun nimen ja logon vierestä.

Mutta kuinka moni hakupäätöstä pohtiva opiskelija oikeasti edes tietää tällaisten seutukuntien olemassaolosta? Ja kuinka moni jättää hakematta Raaheen siksi, että koulutusta markkinoidaan Oamkilla ja Oululla? Eikö assosioituminen Ouluun ole Raahen mahdollisuus ennemmin kuin uhka? Ja eikö ne Raahen ja lähiseutukuntien nuoret ja aikuiset, jotka haluavat korkeakoulutuksensa Raahessa, löydä sinne joka tapauksessa? Eikä ongelma ole pikemminkin siinä, että he eivät halua koulutustaan Raahen kaupungissa?