.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Maanantai kului Maakuntapäivässä. Minulle kukaan ei esitellyt itseään kansanedustajaehdokkaana. Seurassani olleille henkilöille oli tällaista väkivaltaa tehty.

Seminaareissahan on kolme hyvää puolta, joista joku yleensä varmasti toteutuu: 1) niissä oppii jotain käsiteltävästä asiasta tai pääsee keskustelussa edistämään taustayhteisönsä tavoitteita, 2) niissä oppii jotain esiintymisestä ja seminaarityöskentelystä ja 3) ne ovat mukavaa ajanvietettä mukavassa seurassa. Eilen toteutui näistä kolmesta jokainen. Lobbaaminen tosin jäi vähemmälle, mutta hyvää sidosryhmäyhteistyötä pidettiin yllä.

Virallisen osuuden päättäneen paneelin jälkeen ihmettelin puheenjohtajana toimineen Kalevan päätoimittajan lausahdusta, että opiskella saa vaikka kuinka paljon, jos kustantaa sen itse. Valtakunnallisesti merkittävän lehden päätoimittaja, jonka mielipide sotilasliitosta kiinnostaa muitakin, ei voi olla noin populisti ja jättää arvioimatta aikojemme erilaisuutta perustaessaan mielipiteensä opiskelijan sosiaalisesta asemasta omiin opiskeluaikoihinsa.

Leikittelin aamulla töihin kävellessäni ajatuksella, että joku kysyisi tällaisten "kyllä meidän aikana…" -vertailujen tekijältä, millä vuosikymmenellä hän opiskeli. Vastaus olisi vaikkapa 1970-luku. Sitten kysyjä utelisi tai päättelisi, millä vuosikymmenellä vastaajan vanhemmat opiskelivat. Vastaus olisi jotain 20 vuotta aikaisemmin. Olikohan opiskelijan sosiaalinen asema ja opiskelijaelämän todellisuus vastaajan mielestä vertailukelpoinen 1970- ja 1950-luvuilla? Miksi ne olisivat sitä 1970- ja 2000-luvuilla?

Ärsyttävätkö hitaasti ajavat autoilijat sinua? "Olisi tuokin hankkinut kunnon auton, että uskaltaisi ajaa sillä rajoitusten mukaan." Hiillostatko puskurissa kiinni sadatellen itseäsi arempien matkavauhtia?

Vauhdikkaan ojaanajon ja hinausauton odottelun jälkeen ajoin myös vähän paremmalla tiellä alle rajoitusten matkalla Kalajoelle. Auto meni ympäri muttei katon kautta kuitenkaan. Vauhti oli toki silloinkin vain kuudessakympissä, mutta vastaantulevien kaistan yli ojaan pyöriminen ja siellä vielä 90 asteen käännös tärisyttivät hieman käsiä loppumatkasta - alussa kuvaillun kaltaisen rekan edellä ajaessa.

Laina-auto ei kärsinyt näkyviä tai tuntuvia vammoja.

Kommentointi on hieman jälkijättöistä, mutta kävipä viime viikolla niinkin, että oululainen jalkapallojoukkue nousi kansalliselle pääsarjatasolle. Asia on kuulemme kotikaupungilleni erittäin merkittävä.

Muistan edellisen kerran, kun kävi noin. Olin katsomassa, kun FC Oulu nousi Veikkausliigaan, ja muistaakseni seuraavana vuonna katsoin kauden aloituspelin. Kolmas edustusjalkapalloilukokemukseni on maalittomaan tasapeliin päättynyt paikallisottelu muutaman vuoden takaa.

Nyt kaupungin rahat pitäisi käyttää "liigatasoiseen" pelikenttään. Suhtaudun touhuun karsaasti sen jälkeen, kun tiedät-kyllä-mitä-tapahtui-erään-urheilupaikan-nimelle.

Jalkapalloa pidetään perinteisesti jonkinlaisena tasa-arvon ja mahdollisuuksien symbolina. Slummeista kuuluisuuteen päästiin ennen jalkapalloilemalla tai nyrkkeilemällä, nykyään rytmikkäällä puhelaululla. Suomalaisessa hyvinvoinnissa jalkapallo ei ole tällainen väylä eikä ole koskaan ollutkaan. Siksi siihen ei liity mitään, mitä jaksaisin kiinnostuneena seurata. Paitsi nyt tämä paikallisuus, jonka liiganousu toi mukanaan. Enpä silti usko, että innostun suomipalloilusta yhtä ottelua enempää. Kun suurin osa jalkapallokokemuksistani ovat auringossa säihkyviä, vihreitä tekoruohokenttiä, joiden äärellä kymmenettuhannet ihmiset mylvivät ja joilla miljoonia ansaitsevat vaate- ja hiusmallit pelaavat, siirtokatsomoilla reunustettu luonnonnurmikenttä ei paljon houkuttele. Edes television välityksellä, kuten nuo ensin mainitut kokemukset.

Sitten innostun, kun Suomessa pelaava jalkapalloilija mainostaa Pepsiä niissä miljoonia maksavissa mainoksissa.

Menossa oli toinen kuppi kahvia ja toinen pala toissapäiväistä pitsaa, kun pysähdyin ihmettelemään Kalevan kulttuurisivun pikku-uutista. Kaurismäki ei anna elokuvaansa Oscar-ehdokkaaksi, mutta pyytää muuttamaan sääntöjä, jotta joku suomalainen ehdolle pääsisi. Ei kuulemma onnistu. Viimeinen sana on silti ilmeisesti sanomatta.

Kaikki aihetta käsitelleet uutiset ovat kertoneet tähän mennessä saman: Aki Kaurismäki ei anna Laitakaupungin valoja ehdolle. Elokuva-akatemia haluaa sen silti ja vetoaa ohjaajaan, joka vetoaa puolestaan akatemiaan. Kaurismäki tekee sanomatta selväksi, että suomalainen elokuva ansaitsee ehdokkuuden, mutta hänen teostaan ei Amerikassa arvostella. Uutiset perustuvat havaintojeni mukaan aina STT:n tiedotteeseen, jossa lopussa kerrotaan, että tällä kertaa myös Kazakstanilla on elokuva ehdolla.

Jotain jää kuitenkin kertomatta: Onko Laitakaupungin valot jo asetettu ehdolle? Onko Suomen elokuvasäätiö tehnyt sen ohjaajaa kuulematta (ei sillä, että pitäisi kuulla) ja nyt ongelmissa, kun tehty päätös pitää ohjaajasuuruuden mieliksi pyörtää ("ohjaajasuuruus" ei ole halveksiva nimitys)? Jotenkin kaikista uutisista jää sellainen olo, että elokuva-akatemia on päättänyt, ettei suomalaisilla ole mitään mahdollisuuksia menestyä, jos ehdokaselokuvan on tehnyt joku muu kuin Kaurismäki. Syy sille, ettei akatemialle muu kelpaa, on yhä epätiedon hämärässä.

Pienet on murheet, kun pitäisi käyttää lauantaipäivä siivoamiseen.

Voiman sivuilla on ladattavissa laulu, jota minä kuuntelin paitsi sanomansa myös tekijöidensä vuoksi. Niin kai on tarkoituskin, houkutellaan nimekkäillä ihmisillä muita ihmisiä asian äärelle. Ollakseni rehellinen täytyy kertoa, että minä kuuntelin Ultra Brata siinä kappaleessa. Se ei varmaan ollut tarkoitus, muttei kyllä vältettävissäkään.

Uskaltauduimme eilen katsomaan elokuvan, joka houkutteli asiallaan, ei tekijällään. Timo Koivusalon elokuvaksi Kalteva torni on erinomainen ja koskettava. Martti Suosalo pelastaa loistavalla työllään ne pari huonompaa roolisuoritusta, ja yhteistyötä Seela Sellan kanssa olisi katsonut vielä toisen puolitoistatuntisen. Varoitukset yli-imelästä lopusta olivat jokseenkin liioiteltuja, vaikka imelä loppu olikin.

Tällä viikolla olemme lukeneet iltalukemisina Hans Christian Andersenin satuja. Aiemmin kirjailijan tuotantoon sen kummemmin perehtymättömänä sadut ovat olleet järkytys. Niissä ei ole mitään opetusta ellei sellaisiksi lasketa seuraavia totuuksia: pahuudella ja kieroilulla menestyy, pinnallisuus on kauneutta ja tappaminen vain tapa saada rahaa. Näitä ei meidän lapsille lueta.

Työkirjoittaminen eli asiateksti ovat imeneet kaiken kirjallisen luovuuteni viime aikoina. Julkaisin kuitenkin pitkästä aikaa runon, toki yhden vain. Töissä olen kirjoittanut strategiaa (jota tosin olen saanut aikaiseksi lähinnä kotona), ensi vuoden suunnitelmia sekä muistioita eräästä korkeakouluarvioinnista, josta onneksi saan palkkaakin. "Leipätyöstänihän" palkitaan vain palkkiolla.

Perustelin tänään taas, miksi opiskelijakunnan kansainväliseen toimintaan pitäisi saada lisää rahaa. Asiaan liittyy perusteluja, jotka puolestaan liittyvät henkilöihin ja juuri nyt käsissämme oleviin mahdollisuuksiin, mutta rahaa saadakseen täytyy esittää myös niitä strategioihin liittyviä perusteluja. Ammattikorkeakoulun kansainvälisen toiminnan kehittämisen strategiseen tavoitteeseen olemmekin keksineet jo pari ajatusta.

Opiskelijakunnan kansainvälisten suhteiden kehittäminen edistää opiskelijoiden hakeutumista ulkomaanvaihtoon. Näin uskomme. Jos pääsisimme mukaan vierailuille partnerikorkeakouluihin, yhteyksiin sikäläisten opiskelijajärjestöjen kanssa ja katsomaan, miten hienosti asiat missäkin ovat, voisimme kertoa siitä opiskelijoille ja näin kansainvälisyys tulisi taas hieman luonnollisemmaksi asiaksi heille. Voisimme myös vaihtaa ulkomaisten oppilaitosten opiskelijoiden kanssa kokemuksia ja käytänteitä, joiden avulla vaihto-opiskelusta tehdään vieläkin antoisampaa ja nautittavampaa.

Opiskelijoiden vapaa-ajan toimintaan panostaminen kehittää kotikansainvälistymistä ja edistää opiskelijoiden hakeutumista ulkomaanvaihtoon. Tämäkin on selvää. Vuoden ajan opiskelijakunta on järjestänyt tapahtumia, jotka on entistä tehokkaammin suunnattu sekä ulkomaisille että kotimaisille opiskelijoille. Olemme häivyttäneet tapahtumista päälleliimattua kansainvälisyyden tarraa ja uskoneet saavamme suomalaiset kuin vahingossa yhteyksiin ulkomaisten opiskelijoiden kanssa. Näyttää siltä, että alamme onnistua vähitellen. Viimeisimmällä vaellusretkellä 50 osanottajasta 16 oli suomalaista. Se on paljon.

Uskovatkohan? Vielä ei ole summista puhuttu, mutta tänään kuulin rivien välistä varovaisen "kyllän".

Viikolla osallistuin kahteen juhlatilaisuuteen: kotiyksikköni tupaantuliaisiin ja Insinööriopiskelijapäivien kutsuvierasosioon.

Tupareissa käytin opiskelijapuheenvuoron, josta rakensin oman opintorahamielenosoitukseni kaupungilla samaan aikaan huudelleiden tueksi. Koska läsnä oli vain yksi kansanedustaja, suuntasin terävän piikin ammattikorkeakoulun henkilökunnan suuntaan. Aidon yhteisön tunnistaa siitä, että se pitää omiensa puolta. Opintorahakampanjassa opiskelijat ovat saaneet kyllä sympatiaa, mutta ammattikorkeakoulun omista mahdollisuuksista helpottaa heidän elämäänsä ei kukaan puhu mitään.

Eivätkä sanat riitä, jos tekoihinkin olisi mahdollisuus. Puheeni innoittamana ja pohjalta kirjoitin kolumnin, jota tarjosin uuden nimen saaneeseen yhteisölehteen. Jännittävää nähdä, meneekö kirjoitus läpi kokonaan tai lyhennettynä. Nimeltä siinä mainitaan vain se yksi ammattikorkeakoulun johdon edustaja, joka allekirjoitti Nouse jo -adressin.

Akavalaisen tekniikan alan ammattijärjestön opiskelijasiiven perinteisillä kinkereillä söin hyvää ruokaa ja join hyviä juomia varsin mielenkiintoisessa seurassa. Ajattelin taas kerran, millaisiin paikkoihin sitä opiskelijakuntaansa pääseekään edustamaan. Yllättävän viihdyttävien keskustelujen lisäksi tutustuin ensi kertaa mainitun järjestön paikallisyhdistyksen tynnyrisaunaan, tosin vain vaatteet päällä ovelta kurkistaen.

Päivällispöydästä parhaiten jäi mieleen puheenjohtajan vastaus kysymykseen "mitkä ovat Insinööriliiton tavoitteet hallitusohjelmaan". En muista vastauksen sisällöstä juuri mitään, mutta kiinnostuneena ja ihaillenkin kuuntelin, kun hyvin trimmattu moottori käynnistyi ja puhe alkoi.

Viikko sitten olin seminaarissa, josta joku oli unohtanut palapelin kotiin. Viikolla olin kaksi päivää tutkimuspäivillä rentoutumassa.

Palaset lev… hukassa

Seminaarissa piti työstää liiton ensi vuoden toimintasuunnitelmaa ja pitkäaikaista ohjelmaa. Koulutuspoliittisen työryhmän toimintasuunnitelmakäsittely kesti 13 minuuttia vaikka puheenjohtaja yritti vähän jopa pitkittää sitä. Muissa mentiin samoilla linjoilla, mitä nyt kysymyksiin vastattiin vähän pidempään ja sosiaalipolitiikassa terveydenhuollon uudet linjaukset herättivät (vähän) keskustelua.

Tämän kaiken lisäksi kukaan ei halua liiton puheenjohtajaksi. Eikä tarvittava määrä ihmisiä halua vielä kertoa toiveistaan tullan valituksi hallituksen jäseniksikään. Aika moni on kysellyt, mistä tämä kaikki anemia johtuu. Onko sukupolvi jotenkin vaihtunut ja opiskelijakuntien perinteensiirto liiton toiminnan osalta jäänyt puutteelliseksi? Liittoa itseään jonakin irrallisena tekijänä on vaikea syyttää, koska opiskelijakunnat ovat liitto. Vai ovatko ammattikorkeakoulut vetäneet tahtinsa niin tiukiksi, että irrottautuminen vuodeksi opiskelijatoimintaan ei tunnu mahdollisuudelta?

Henkilövalintojen vetovoimattomuudesta en osaa sanoa, mutta aidon keskustelun puutteeseen löysin mielessäni yhden osasyyn: liiton toimijat ovat tänä vuonna onnistuneet olemaan ärsyttämisen ja räikeän epäonnistumisen yläpuolella, eikä kenelläkään ole siksi syytä tylyttää asiakirjojenkaan välityksellä.

Rentoutumisseminaari 

Raskaiden työviikkojen keskellä on mukava istua pari päivää enemmän kuin hyvin järjestetyssä seminaarissa, kuunnella mielenkiintoisia luentoja ja herätellä ajatuksiaan. AMK- ja ammatillisen koulutuksen tutkimuspäivillä kuulin muun muassa uskottavan kuuloisen prosessiajattelun kyseenalaistuksen koulutusorganisaation laadun varmistajana, kummallisia ajatuksia kaikesta muusta irrallisesta tutkimus- ja kehitystoiminnasta ja aluekehityksestä sekä pohdintoja ammattikorkeakouluopettajuudesta.

Jälkimmäisestä tiivistin ajatukseni muistiinpanoihin: Ei ole rahaa eikä aikaa eikä kukaan ymmärrä, että opetusta, tutkimusta ja kehittämistä on tarkoituskin tehdä samalla rahalla ja ajalla. Opetuksen ja t&k-toiminnan (ja aluekehityksenkin) yläkäsite on koulutus, jota alakäsitteiden pitäisi palvella. Ja jos opettaja hätääntyy, kun ei tunnista itseään enää samaksi käytännön työn opettajaksi kuin 10 vuotta sitten, hänen on syytä astella koulun pihalle ja katsoa, tunnistaako seinässä olevaa nimeäkään enää samaksi kuin 10 vuotta sitten.

Tutustuin eilen vieraannuttavaan epäteatteriin. En ymmärtänyt siitä mitään eikä se herättänyt ajatuksia, joista olisin myöhemmin ymmärtänyt mitään edes väärin. Oulun ylioppilasteatterin "Terra Firma - eli suosta raivattu maa" oli kuitenkin läpeensä hauska ja hillittömän viihdyttävä näytelmä.

Aamupäivän vietin seuraamalla energia-aiheista paneelia, jonka pääjärjestäjäksi opiskelijakunta joutui. Paneelikeskustelun ja sen alustusten myötä virnuileva halveksuntani ympäristöuskovaisia kohtaan väheni. Ehkä näin on hyvä. Nyt voin johtaa joukkoni miettimään ensi vuoden toimintasuunnitelmaan jotain hallittua ja järkevää ympäristöaiheista toimintaa, mitä toivottavasti edeltää ja seuraa laajempi keskustelu ympäristöasioiden roolista opiskelijakunnassa ja opiskelijakunnan roolista ympäristöasioissa. Ympäristövastaavaa en vieläkään halua, mutta agendalle kestävä kehitys on tervetullut.

Ja kuten monesti on sanottu, ympäristövastaavan saamme heti, kun edustajistossa tarpeeksi moni sitä haluaa. Ulkopuolelta esitetyt vaatimukset kaikuvat yhä virnuilevasti halveksuville korville.

Eräässä oppilaitoksessa opiskelija halusi tehdä muistiinpanonsa uudella tavalla, äänittämällä luennon. Hän ajatteli voivansa kuunnella luentoa myöhemmin kotona muuta puuhatessaan ja hyödyntää näin auditiivista oppimistyyliä. Opiskelijan mielestä hän oli löytänyt itselleen sopivan opiskelutavan. Opettaja suostui äänittämiseen.

Opiskelutoverit eivät ajatuksesta pitäneet. Niitä, jotka eivät innostuneet nykyteknologian hyödyntämisestä opiskelussa, häiritsee äänensä joutuminen tallennetuksi ja tämä vaikuttaa kielteisesti heidän osallistumiseensa luennolla. Opiskelutoverit veivät asian oppilaitoksensa johtajalle, joka kielsi äänittämisen.

Seuraavaksi asia tuli minulle. Lainsäädännöstä emme löytäneet mitään, joten asian käsittely jäi opintoasioista vastaavien ihmisten kanssa keskustelemiseksi. Esiin nostettuja ja tänään sähköpostiin kirjoitettuja näkokulmia ovat esteettömyys muistiinpanojen tekemisessä, luentojen julkisuus, omaan käyttöön nauhoittaminen ja lopuksi se, että olisiko tässä oppimisen paikka myös opiskelutovereille. Johtajaa perustelut eivät vakuuttaneet, hänen mielestään opiskelutovereiden oikeus kieltäytyä äänitetyksi tulemisesta pitää vielä selvittää.

Tämä on kaikkein mielenkiintoisinta tässä työssä: selvittää asioita, pähkäillä vaikuttavia tekijöitä, keskustella ja oppia, lopulta sitten muodostaa mielipide ja laatia siitä muistio.