.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Tein tänään muutamia huomioita ajan kulumisesta. Tämä ei liity vanhenemiseen, jota minä en enää keski-ikäistyttyäni ole tehnyt.

Edellisen pääministerin erosta on jo kauan aikaa. Muistan sen kohtuullisen hyvin, sillä olin tilannut tuohon aikaa Kalevan ensimmäistä kertaa. Kyseinen ero on yhä otsikoissa.

Saddam Hussein löydettiin maakuopasta ja pidätettiin samana vuonna kuin edellä mainittu tapahtui. En ollut uskoa silmiäni, kun aamun lehdessä näin väitettiin. Tuo pidätys tuntuu aivan lähihistorian asialta, vuoden takaiselta enintään. Mutta siitä on jo kolme vuotta. Ja Saddam on otsikoissa yhä.

Kaksi vuotta sitten, minä sain käyttööni työpuhelimen. Nyt tunnen itseni vammaiseksi ja alastomaksi, huomaan ihmetteleväni, mihin sen toisen oikein kadotin. Annoin työpuhelimen siis pois perjantaina. Yhteen puhelimen tottuminen ottaa aikansa. Puhelimeni ei ole otsikoissa - vielä.

(Tänään ojensin naapurin lapsia rakettien ampumisesta ennen laillista aikaa. Kaksitoista tuntia pelkoa riittää meidän eläimille.)

Odotan kesää, valoa ja kuivia teitä.

Ojaanajon (yhdyssana?) jälkeen olen puristanut rattia, ajanut jatkuvasti alinopeutta ja säikähtänyt jokaista poikkeamaa suorasta ajolinjasta, ovatpa ne olleet kuviteltuja tai tosia. Minulle jäi trauma, joka taitaa olla liian vahva sana tähän tilanteeseen, jos ajattelee ihmisiä, joilla on oikeita traumoja.

Ajelimme tänään vanhempieni autolla Raaheen ja takaisin toimien edellä kuvaillun kaltaisesti. Muutama kuukausi sitten olisin vihannut itseäni, nyt pelkään enemmän kuin ajattelen kanssa-autoilijoiden vihaa.

Kesällä pääsen tästä eroon.

Joululomalla alkaa kevään odotus. Tulee tehtyä suunnitelmia, kirjoitettua listoja, järjestettyä kaappeja ja kansioita. Me olemme kai päättäneet muuttaa Raaheen. "Kai" ei johdu siitä, että olisin aikeesta jyrkästi eri mieltä, vaan siitä, että lopullisentuntuisesti sanotut asiat kuulostavat liian lopullisilta, jos niihin on vielä kuukausia aikaa.

Olemme päästäneet mielemme haaveilemaan Vanhan Raahen puutaloista, joissa olisi tilaa temmeltää ja taiteilla. Päivittäinen koulu- tai työmatkailu 80 kilometrin päähänkään ei tunnu miltään, kun silmissä siintää tänään ostetuilla verhoilla ja lampuilla sisustettu, täydelliseen rentoutumiseen soveltuva makuuhuone. Siitä on tullut jotenkin johtotähti ainakin minun mielessäni - makuuhuone, jossa on vain yksinkertainen sänky kahdelle ja yksi yöpöytä, seinillä sisustuselementtejä eikä missään mitään ylimääräistä.

Äitiys-/isyyskirjan mukaan minä koen ensi tiistaina ensitapaamiseni lapseni kanssa ja hänestä tulee minulle todellisuutta. Rakenneultratutkimuksessa (sana, jota en ymmärrä ja jota en ehkä kirjoittanut oikein) saamme videoyhteyden tulevaisuuteen. Olen minä hänelle välillä jutellut ja lauleskellutkin, mutta kun en kuule sieltä ääniä enkä tunne liikkeitä, elän vain pyöristyvän vatsan ja kerran kuullun sydänäänen todellisuudessa. Tiistaina todellisuuteeni liittyy kuva tietokoneen ruudulta. Pelkään, etten ymmärrä siitä kuvasta mitään; ainakin lehtien sivuilla ja elokuvissa epäilen aina, että lääkäri kertoo vanhempien mieliksi, mitä siinä pitäisi näkyä.

Seuraava asuntomme on tavallaan ensimmäinen kotimme, vaikka olemme kerran jo avioliittomme aikana muuttaneetkin. Raaheen muuttaessamme etsimme kotia kolmelle. Tähän asti emme ole valinneet asuntoa edes eläimiä ajatellen, sillä asuisimme kaksiossa kai joka tapauksessa. Edes koirapuiston läheisyys ei ole ollut kriteerinä.

(Kissalla on yllättäen kiima ja veimme sen eilen ystäväpariskunnan luo rietastelumielessä. Milkan haave punaisista pikkukissoista jäi kuitenkin toteutumatta, sillä homoseksuaalisia elkeitä - pupujemme tapaan - ennenkin osoittanut sulhasehdokas ei sytyttänyt kissatyttöämme. Raukka maukui niin surkeasti piipittäen, etten yhtään ihmettele, miksei Lunalle kelvannut. Minun miehekkäästä äänestäni ja hienhajustani se yleensä innostuu, ikävä kyllä.)

Kirjoitin juuri luonnoksen mielipidekirjoituksesta, jossa päätin edustaa koko järjestäytynyttä opiskelijaliikettä. On siinä mukana henkilö, joka voi edustaa vähän useampaa kuin minä - minä tosin lain puolesta, hänen edustavuutensa perustuu vain yhteiseen sopimukseen.

Laitan tämän merkinnän kolmeen kategoriaan, joista yhden päätin tänään perustaa. Siihen kerääntyy myöhemmin pohdintoja ja kuvauksia tähänastisen elämäni merkittävimmästä lihomiskokemuksesta.

Kahden korkeakoulun välisen yhteistyöhankkeen seminaari ja johtoryhmän kokous antoi tänään aineksia myöhempäänkin kirjoitteluun. Taidan säästää ne ainekset johonkin lehteen. Siellä tuli kuitenkin sellainen tunne, että haluaisin jatkaa työtäni siinä työryhmässä. Asiat käyvät yhä vain kovemmiksi ja raskaammiksi (käytän adjektiiveja samassa merkityksessä kuin niillä voisi kuvata rock-musiikkia) enkä usko siirtäväni niitä kovin helposti eteenpäin ilman, että opiskelijoiden edustus notkahtaisi laadullisesti. Ja se on kovin mielenkiintoistakin.

Huomenna Saloon.

Sain tänään paljon opiskelumotivaatiota - oikeammin sanottuna yrityksiä lähettää sitä minulle. Kehotettiin hoitamaan opiskelut alta ennen isäytymistä, viitattiin vaimoni urakan raskauteen verrattuna omaani ja peloteltiin unettomilla öillä. Nämä olivat kaikki vastauksia lähettämääni "jäähyväisviestiin".

Runojen julkaiseminen Aukeassa on tuuripeliä kommenttien ja jopa äänien saamisen osalta. Edelliseen sai kerjätä kommentteja eikä edes "ykköskostajaa" kiinnostanut tekeleeni numerointi. Nyt oli ensimmäisenä päivänä tullut jo kolme kommenttia ja muutama äänikin.

Päivän järkytys liittyi erääseen opiskelijajärjestöön, jolla on ilmeisesti vaikeuksia saada ammattikorkeakoululain vaatimia toimielimiä kootuksi.

Siirsin mielenkiintoiset blogiini johtaneet hakusanat omalle sivulleen, sillä mikä tahansa niistä antoi blogini hakutulokseksi kahta kauhemmin, kun olin ne tuohon sivuun listannut. Samalla vastailin ystäväkirjassa uusiin, yksinkertaisempiin kysymyksiin ja vaihdoin yhden kuvankin.

Kuinka vihaankaan tällaisia päiviä. Aamulla en herännyt, kun piti, kissa sotki ulosteellaan jo ennestään sotkuista kotiamme, yleinen laiskuus piti asunnon siinä siivossaan (ne ulosteet siivosin) ja myöhästynyt ensimmäinen kahvimukillinen yhdessä epäterveellisen "ateriani" kanssa eivät sopeutuneet vatsaani vaan tulivat menoreittiä takaisin. Nukuin päänsärkyä sitten hetken pois. Nyt olen vain laiska. Ja asunto ei ole vieläkään siisti.

Olen suunnitellut ensi keväälle yhteensä kolme poissaoloyötä. Asiaa tuntemattomalle voin kertoa sen olevan aika vähän verrattuna kahden viimeisen kevään toteumaan. Nyt - yhden yksinäisen yön jälkeen - olen ajatellut jo noin kolme kertaa suunnitelmiani uudessa valossa. Minun pitäisi ikävöidä vaimoani vielä ainakin neljä yötä. Tajuan pikkuhiljaa sitä kauheutta, jonka olen saattanut aiheuttaa kahden vuoden poissaolollani. Tai sitten minä vain olen niin paljon herkempi, pahuudelta suojattu ja lämpimään kainaloon tottunut.

Tuntui surulliselta ymmärtää, että minun täytyy vuodenvaihteen jälkeen opetella olemaan kotona. Keskimäärin (ehkä) viidenkymmenen tunnin työviikot ja nuo jo mainitut matkapäivät ja -yöt ovat tehneet kyseenalaisen tehtävänsä. Onneksi saan tilaisuuden korjata asian ennen kuin siitä on kärsimässä kolmas perheemme jäsen. Onhan se aika absurdia ajatella, että tunnen paremmin lentoyhtiön kotimaanlentojen kuulutukset kuin vaikkapa vaimoni viimeaikaisen koulumenestyksen.

Herkkyydestä puheenollen, pahoitin mieleni toissapäivänä elokuvan ja tänään uutisen johdosta.

Anteeksi, jos olen joskus ollut ilkeä joitakin opiskelijakuntien lehtiä arvioidessani. Jatkan ilkeilyä kyllä, mutta on varmaankin aiheellista pyytää välillä anteeksi ja vakuuttaa, että otamme ihan mielellämme vastaan muiden lehtiä. Sen yhden helsinkiläisen lehdenkin voi lähettää meille myös jatkossa. Ettei tarvitse PDF-versiota lukea.

Pyydettynä kuitenkin pari sanaa sähköisestä Habiliksesta 04/2006:

Erityismaininnat

• Kuvitus: Älkää huoliko siellä toimituksessa, teidän kustantajan edustaja ei vain ymmärrä tällaisista asioista enempää kuin lemmikkikani kukista ja mehiläisistä. Lehden kuvitus on erinomaista ja toivon, että henkilö(i)llä on jatkossakin aikaa taiteilla samanlaisia.
• Ajankohtaiset aiheet: Tai no, yksi ajankohtainen aihe. Ja se jäi toivottoman lyhyeksi. Evtek-ammattikorkeakoulusta olisin mielelläni lukenut lisää.
• Hauskat aiheet: Parta-artikkeli ja noitavainotutkielma kirvoittivat jo otsikko- ja kuvitustasolla hymyn elitistisille ja siksi hieman hymyttömille kasvoilleni.
• Kuvitus: Se oli siis oikeasti hyvää.

Mielenkiintoiset huomiot

• Lehdessä oli mainoksia, joista puolet kustantajan omia.
• Koulutusalan ja koulutusohjelman käsitteet olivat Evtek-jutussa iloisesti sykkyrällä. Mukavaahan se silti on, että on iloista.
• Sanojen määrää lehden (mainoksettomassa) kannessa on vähennetty ilmeisesti kirjoitusvirheiden pelossa. Takakannessaan opiskelijakunnan jäsenlehti puolestaan hakee ilmoitusmyyjää suuremmalla ilmoituksella kuin opiskelijakunnan muista avoimista työpaikoista on tänä vuonna ilmoitettu. No, rahantekohan toki on tärkeämpää kuin opiskelijaliikunta tai julkisoikeudellisen opiskelijakunnan hallinto.
• Minäkin haluan omaan kirjahyllyyni ravintolan.

Parannettavaa

• Laatikkotaitto on rumaa eikä sovi muuhun ilmeeseen. Faktalaatikot uusiksi ja kolumnilaatikot kiertoon.
• Siinä yhdessä otsikossa on keskellä sanaa * (tähti). Miksi? Tajuatteko te, kuinka lapsellista tuollainen on? Sana joko sanotaan (kirjoitetaan) tai jätetään pois. Ei kompromisseja.
• ,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,, Tuosta voi jokainen ottaa kasan pilkkuja ja latoa oikeille paikoilleen Habilikseen.

Pohdiskelua

Habilis on palannut tänä vuonna tasolle, jolla se viime vuonna kuulemieni kaihoisten muisteloiden mukaan joskus on ollut. Vuoden ensimmäinen numero ei valitettavasti ollut kaikkein huonoin, mutta viimeinen numero sitä vastoin on paras. Varsinkin taitto ja kuvitukset ovat lehden tämänhetkisiä menestystekijöitä, joista kannattaa pitää kiinni (sanoo kustantajan edustaja mitä tahansa matkallaan sen toisen järjestön luottamustehtäviin).

Sitten pieni kehitysehdotukseksi naamioitu pallonheitto, joka on todellisuudessa vain luonnotonta halua vaikuttaa toisten asioihin: Olisiko se niin hirveää, jos opiskelijakunta päättäisi irrottaa lehtensä jäsen- tai tiedotuslehden statuksesta (tai sen statuksen lehdestään) ja antaisi Habiliksen olla Helsingin ammattikorkeakoulun opiskelijoiden lehti? Nyt kun näyttäisi siltä, että tämä olisi tekijäjoukon (no, päätoimittajan) osalta mahdollistakin. Ei se haittaa, että olisi vasta toinen rohkea tällaista päätöstä tekemässä. Muistettaisiinhan Habilis kuitenkin toisena niistä opiskelijakuntien lehdistä, jotka onnistuivat muuttumaan oikeiksi opiskelijalehdiksi vielä tällä vuosikymmenellä.

Ja edellistä ideointia jatkaakseni: Olisiko piakkoin aika ottaa opiskelijoidenkin puolesta ensiaskeleet Stadia-Evtek-tanssissa ja tehdä vaikka Habiliksesta (tai nimeä muuttamalla) kummankin ammattikorkeakoulun opiskelijoiden lehti jo ennen korkeakoulufuusiota? Samalla kertaa toteutettu otteen irroittaminen ja uuden korkeakouluidentinteetin aloituspotku voisivat viedä lehden kerralla opiskelijalehtien maailmankartalle Osakolaisen kainal…viereen.

Seuraavan päivän lisäykset

Syy, miksi opiskelijakuntien lehdistä pitäisi alkaa siirtyä opiskelijalehtiin, on yksinkertaisesti se, ettei journalistisesti tasokasta lehteä voi tehdä ilman sen irrottamista opiskelijakunnan politiikasta - ellei sitten ole joku Toimihenkilöunioni, jolla on rahaa ja sillä hankittua osaamista tasokkaan järjestölehden tekemiseen. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä opiskelijakunnan jäsenlehti ei oikein aja merkittävän tiedotuskanavankaan roolia.

Miksi sitten pitäisi julkaista lehteä lainkaan, jos siitä pitäisi päästää toimituspoliittisesti irti? Kunhan se eräskin OAMK:n opiskelijalehti saa uuden linjansa läpi lukijoiden keskuudessa, uskallan toivoa opiskelijakunnan toiminnan muuttuvan hieman kiinnostavammaksi ja konkreettisemmaksi opiskelijoille, mikä puolestaan tuottaa uusia aktiiveja. Ja onhan se merkittävää jäsenpalvelua tarjota opiskelijoille kanava omien mielipiteiden kertomiseen ja luoda lehden riippumattomuuden välityksellä myös aitoa, moniarvoista ammattikorkeakouluyhteisöä.

Lehtiarvosteluja pukkaa myöhemmin. Nyt kerrotaan koskettavista ilmiöistä.

Ammattikorkeakoulu muisti punaisella kaulaliinalla. Paketin keveyden perusteella säikähdin saavani taas villasukat, mutta yllätys oli iloinen, kun sieltä paljastui tarpeeksi pienellä logolla varustettu pitkä, punainen, kudottu kaulaliina. Laatutavaraa.

Kotonamme asuvista pupuista kumpikin on miehiä. Toinen vain ei vielä tiedä olevansa ja toinen käyttää tätä epätietoisuuttaa härskisti hyväkseen. Pahalta tuntuu sellaista katsoa.

Opintotukilautakunnassa tänään lähes liikutuin ensimmäistä kertaa. Surullisia ihmiskohtaloita käsittelin nukkumattomuudesta väsyneenä - eli aivan väärässä tilassa.

Blogiini on linkki Opintoluotsin sivuilla. Se on outoa.

Kokoustin aamulla kutsuttuna opintoasioiden työryhmässä, mikä sai harmittelemaan, etten ottanut työryhmää koskaan itselleni. Ensi vuonna sinne saa mennä päätoimisista toinen varsinaisen koulutuspoliitikon kanssa. Iltapäivällä istuin hieman eri kohdassa samaa huonetta tutkimus- ja kehitystoiminnan laatutiimin kanssa seuraajani seurassa. Sekin työryhmä on opiskelijakunnan kannalta paremmissa käsissä ensi vuonna kuin kuluneena. Muutenkin työryhmien merkitys aika monen asian kannalta on selkiytynyt juuri tämän vuoden loppua kohden. Ja kun strategiakin tiivisti varsinaiset toimintasektorit neljään, niiden hahmottaminen (ja toimijoiden perehdyttäminen) sektoreille lankeavien työryhmien avulla on helpompaa.

Sattuipa viime perjantaina Sosiaali- ja terveysalan yksikössä erään opetusharjoittelijan luennolla: Opintojakson suoritusperusteina on yksi kirjallinen tehtävä ja tentti. Kirjallinen tehtävä koostuu taulukkomuodossa esitetyistä kysymyksistä, joihin vastataan käsin kirjoittamalla. Tentti on joskus. Opintojakson laajuus on 1,5 opintopistettä.

Perjantain luennolla opettaja ilmoitti, että viikon päästä palautettava tehtävä täytyy kirjoittaa puhtaaksi raporttimuotoon. Yksikään opiskelija ei ollut kuullut tällaista vaatimusta ennen ja kaikki olivatkin vastanneet kysymyksiin tehtäväpaperissa esitetyllä tavalla. Opiskelijat vastustivat uutta suoritustapaa vedoten muun muassa kuormittavuuteen ja myöhästyneeseen suoritustavan ilmoittamiseen. Opetusharjoittelua ohjaava opettaja piti vaatimusta kohtuullisena, koska opintojakson kuormittavuus ei hänen mielestään kohoa liian suureksi.

Todellisuudessa kuormittavuudella ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Kyseessä on erittäin tavallinen ja aina yhtä valitettava tilanne, jossa opintojakson suoritustapa ja -peruste muutetaan kesken kaiken. Ohjaava opettaja otti kantaa täysin epärelevanttiin asiaan ja opiskelijat hämääntyivät opettajan "arvovallan" edessä. Opiskelijat saivat "neuvoteltua" yllättäen vaaditusta raportista vain kolmen sivun mittaisen, mutta tulivat samalla musertaneeksi taas osaltaan omansa ohella kanssaopiskelijoidenkin oikeusturvaa.

Jos henkilö tekee tällaista hyväksytysti jo opetusharjoittelussa eikä koskaan tule korjatuksi, millaisen kohtelun kohteeksi joutuvatkaan ne raukkaparat, joita hän valmistuttuaan opettaa.

Eilen se sitten iski. Viimeisen hallituksen kokouksen jälkeen olo oli lähinnä ärsyyntynyt ja joihinkin asioihin pettynytkin, mutta ei vielä liikuttunut tai mitään. Hetken päästä tilanne muuttui. Täysin.

Viikonloppuna ajattelin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon kahdessa vuodessa on tapahtunut: mitä kaikkea opiskelijoiden puolesta on tullut sanottua, minne kaikkialle on päässyt, mitä kaikkea on saanut kirjoittaa ja kuinka paljon ajattelu ja ymmärrys ovat laajentuneet. Padon mursi kuitenkin vasta sen tajuaminen, ettei minulla ole vuodenvaihteen jälkeen enää työpöytää tai edes päivittäistä toimistoa. Kaikki lähtee konkretiasta.

Ei tullut suuri loppumisen tunne vieläkään, vaikka monta pientä tulikin. Kollegoiden ja seuraajani kollegoiden yhteinen viikonloppu osoittivat lähinnä, mitä elitistinen ylimielisyys pahimmillaan on ja kuinka moni maamme ammattikorkeakouluissa toimiva koulutusalajärjestö olikaan menettänyt hyvän puheenjohtajan opiskelijakuntatoiminnan houkutuksiin.

Perinteensiirron (kyllä, hyviäkin perinteitä on siirrettävänä) kannalta matka oli hyvä. Ja moni asia vahvistui omassakin mielessä, kun pieni sisäänpäin lämpiävä kuppikunta linnoittautui muutaman neliön alueelle ja korahteli itsetyytyväisenä hukkuessaan omaan paremmuuteensa. Olin monesta ihmisestä ylpeä, eikä luopumisen tuska (se ahdistus, joka ei ole vielä sitä liikutusta) ainakaan pahentunut, kun näin, miten hyvissä käsissä useammankin opiskelijajärjestön johtaminen tai varajohtaminen on.

Torstai-iltana jännitin erästä luottamushenkilövalintaa niin paljon, ettei sille vetänyt vertoja kuin opiskelijakuntani pääsihteerin valitseminen alkuvuodesta. Jännitystä aiheutti täydellinen epätietoisuus ehdokkaista, pitkälle venynyt kokous ja ehkä vain jotenkin ylivirittynyt mielentila. En ole jäsenkelpoinen kyseiseen organisaatioon eikä minulla ole mahdollisuutta vaikuttaa sen luottamuhenkilövalintoihin yleistä kannustamista, rohkaisemista ja tukemista enempää. Silti helpotus ja innostuminen olivat huipussaan, kun tulos selvisi.

Kollega kirjoitti kauniita sanoja oikeasta aiheesta. Kirjoitus herätti ajatuksia, jotka vielä prosessoituvat.

Viime päivinä olen taas katsellut pinon opisk…ei vaan järjestö- ja tiedotuslehtiä. Myöhemmin kirjoitan aiheesta laajemman reportaasin. Sitten puhutaankin jo nimillä.

Viikonloppuna on tiedossa viimeinen työmatka nykyisessä "työssäni". Se saattaa se haikeus iskeä siellä. Täytyy tässä nyt kuitenkin kehua, että niille mukavimmille ihmisillehän ei tarvitse hyvästejä heittää, kun nekin ovat hankkineet luottamuselämälleen jatkoaikaa ja minäkin vielä yritän yhden työryhmän verran. Viikonlopun jälkeen ei ehkä puhuta nimillä, mutta mielenkiinnolla odotan, kuinka uudet luottamushenkilöt häikäisevät karismallaan ja osaamisellaan. Ja sitten kerron siitä ilman nimiä.

Ammattikorkeakoulun hallituksen vuoden viimeinen kokous on tänään ja minä siellä viimeistä kertaa varsinaisena jäsenenä. Sekin on oikeastaan haikeaa. Toivottavasti ensi vuoden toimijat sairastavat, käyvät työmatkoilla ja pitävät kokouksia päällekkäin usein.

Youth against sudoku on jo vanha juttu. Minut tutustutettiin aiheeseen aikanaan tavalla, joka ei saanut sympatioitani "liikkeen" puolelle. Muilla ovat mielipiteet muuttuneet, mutta minä en vieläkään ymmärrä, miksi tuhlata aikaansa ajantuhlauksen vastustamiseen.

Tämä on se mielipide, joka monilla on, mutta jota ei sanota ääneen, koska tämä mielipide on konservatiivinen ja tosikkomainen. Se on hassua, sillä tämä mielipide liittyy maailman pelastamiseen ja nuorison kriittiseen voimaan. En sanoisi tätä minäkään ääneen, mutta nyt on aika antaa tuomio YAS:lle, joka rikkoi lopullisesti elinpiirini rajat ja pääsi maininnaksi Imagen Suomi-palkinto-artikkeliin.

Hauskaahan se on, kun suututetaan tosikkoja ja viedään jotain ihan loppuun asti. Graafinen ilme miellyttää silmää myös. Nuoren elinvoiman haaskaamista oppimis- ja rahankeruuprojektiin ymmärtää sitäkin johonkin asti. Mutta siinä vaiheessa, kun opiskelijoiden lisäksi hankkeeseen liittyvä kouluhenkilökunta alkaa laskea projektin onnistumista lehtijutuista ja muusta saavutetusta julkisuudesta, pärähtää pieni kello takaraivossa.

Mitä tällä julkisuudella voisikaan saavuttaa? Mitä kaikkea numeroristikoiden leikkimieliseen vastustamiseen käytetty aika, raha, ajatus ja vaiva olisivat voineetkaan vastustaa tai puolustaa? Minä ymmärsin vitsin kyllä, siitä ei ole tuohtumuksessani kyse. Kaikkein eniten korpeaakin se, että se oli vain vitsi.

Melkein samaan aiheeseen puuttui kerran eräs suomalainen räp-artisti arvioidessaan Bomfunk Mc’sin kansainvälistä menestystä. Hän sanoi, ettei haluaisi olla Raymond, joka huomaa joskus käyttäneensä tilaisuutensa kolmen miljoonan konserttivieraan edessä sanoakseen "let’s have a party", kun sen tilaisuuden olisi voinut käyttää toisenlaisenkin viestin välittämiseen vastaanottavaiselle yleisölle.

(Jokin toinen yhteiskunnassamme vaikuttava liike on muuten saanut aikaan sellaisen vyöryn, että uudessa Imagessakin on juttu pokerin pelaamisesta.)

Osittain myös uuden elokuvateatterin innoittamana kävimme katsomassa jäännettä kylmän sodan ajoilta. Hänen johtajansa sanoi kaipaavansa kylmää sotaa. Mutta hei, onhan meillä terrorisminvastainen sota! Päivitetään vain ne kaikki itäsaksalaiset, neuvostoliittolaiset ja kiinalaiset konnat muslimeiksi ja sisseiksi - tai heidän rahoittajikseen kuten uudessa Bondissa.

Uusi näyttelijä on paras Bond, jonka muistan. Muistan niistä muista oikeasti vain yhden - sen ainoan, jonka olen nähnyt teatterissa aiemmin. Kaikki muut ovat kuuluneet menneisyyteen ja ovat muiden sukupolvien sankareita. Näistä kahdesta pidän nykyisestä eniten. Vaikka ne silmät eivät ihan aidot tainneet ollakaan.

Alun parkour-jakso oli viihdyttävin takaa-ajokohtaus, jonka olen nähnyt, ainakin 007-elokuvissa. Yksi kohokohdista tuli kuitenkin jo sitä ennen: Casino Royalin alkutekstit olivat parasta (ja samalla oikeastaan väkivaltaisinta) Bondia, mitä siinä vaiheessa leffaa on näytetty. Ja taas voi palata siihen, etten muista niiden aiempien elokuvien alkutekstejäkään erityisemmin.

Elokuvan jälkeen olen entistä varmempi siitä, etten halua sekaantua kansainväliseen rikollisuuteen tai sen työperäiseen vastustamiseen, koska kaikki ruumiinjäseneni ovat minulle arvokkaita. Ja lisäksi osaan niistä sattuu muita enemmän.

Niin meni edustajistossa kaikki kuin pitikin. Eräs hyvinvointiselvityskin julkaistiin päivällä. Siitä tiedotetaan huomenna lisää. Kolmen viikon stressit purkautuivat niin kuin nyt stressillä on tapana ei-väkivaltaisessa ihmisessä. Vastoin ennakko-odotuksia orastava toimeenpanovallasta luopuminen ei hanaa vääntänyt vaan siihen tarvittiin yksi muistokirjoitus paikallislehdessä.