.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Uudistimme toimistoa tänään muuttelemalla kalusteiden järjestystä hieman. Tämä ei ole todellakaan ensimmäinen kerta luottamushenkilöurani aikana.

Varsinaisissa muutoksissa emme päässet vielä kovin pitkälle, vaan käytännön järjestelyä tehtiin vasta keittiö-neuvotteluhuone-työhuoneessa. Siivosimme kaappeja, heitimme tavaraa roskiin, päätimme luopua kahdesta tuolista ja käänsimme kaksi muuta kalustetta uuteen asentoon. Virkistävää toimintaa, varsinkin hyvässä seurassa - sellaisessa, joka osaa luopua tavaroista, joita ei oikeasti tarvita tai tulla käyttämään.

Tällä kertaa ideoimme perusteellisesti ennen toimiin ryhtymistä. Mittailimme, punnitsimme rohkeita vaihtoehtoja ja taisimme saavuttaa jonkinlaisen visionkin. Huomenna toteutamme sen myös varsinaisessa toimistohuoneessa.

Ehkä joskus vielä pääsemme tästä toimistosta pois koulun hallinnon yhteyteen. Tämänviikkoiset keskustelut antoivat jälleen pientä toivoa, ja tarpeisiimme näytetään suhtautuvan vakavasti. Nykyisen vuokrasopimuksen irtisanomisaika on tosin kolme kuukautta, joten itse en pääse mahdollisista uusista tiloista nauttimaan nykyisessä toimessani kovinkaan pitkään.

Ammattikorkeakoulujen viimekeväisen yhteishaun hakijamäärien hienoiseen laskuun on haettu syitä myös yksittäisistä mainoskampanjoista. Keskustelu aiheesta kosketti tänään minuakin, kun eräässä aiemmassa keskustelussa esittämäni kommentit kiertyivät takaisin korviini - kovin muuttuneina tietenkin. Joukossa saattoi kyllä olla jonkun toisenkin opiskelijoiden edustajan puheita, en painanut keskustelun yksityiskohtia aikanaan niin tarkasti mieleeni.

Niin, tarkennuksena nyt vielä asiasta tietäville ja muillekin, että mielestäni ammattikorkeakouluni yhteishakukampanjat eivät ole olleet liian nykyaikaisia.

En pitänyt tämän vuoden kampanjasta. En sitä vihannutkaan, mutta vaikka aluksi yritin ymmärtää ja hyväksyä, lopulta en pystynyt pitämään jostain, minkä tänään sain tietää olleen 80-luvun parodiointia. Minähän synnyin silloin, vartuin kouluikään juuri parahiksi seuraavan vuosikymmenen alkuun ja muistan ajasta vain hämäriä kuvia, joille en osaa osoittaa oikeaa vuotta! Ei 80-luku merkitse minulle oikeasti mitään, ei hyvässä eikä pahassa.

Kuten tänään muistutettiin, minä en kuulu kohderyhmään, ja samaahan sanon itsekin, kun väärät ihmiset arvostelevat minua miellyttäneitä mainoksia. Taidan kuitenkin olla ikäni ja elämäntilanteeni puolesta lähimpänä kohderyhmää ainakin niistä, joilla on jonkinlainen mahdollisuus kommentoida kampanjoita yhteisömme sisäpuolelta. Ja olen hyvä eläytymään.

Nykyaikaisuus tai radikaalius eivät ole ongelmia. Kouluni yhteishakukampanjoissa minua on aina miellyttänyt tietynlainen rohkeus sekä väreihin ja muuhun grafiikkaan liittyvät asiat, joita en tässä puutteellisella ammattisanastollani ala kuvailla. Vaihtoehtona nykylinjalle tänään esitettiin akateemisempaa (aihetta lienee sivuttu joskus jossain…) ja konservatiivisempaa otetta. Se ikävä tosiasia, että yhden kampanjan päätähti on ilmiselvä - joskin metroseksuaali - amis, ei tuomitse toteutuksen takana olleita ideoita ja mielikuvatavoitteita vääriksi.

Eikä yhteishaun laskeneista hakijamääristä voi syyttää ammattikorkeakoulujen mainoskampanjoita. Kymmenien asiaan vaikuttaneiden yksityiskohtien lisäksi syypäät löytyvät ihan toisenlaisten kampanjoiden ja ulosmarssien takaa. Jotain osoitti myös Kalevan uutisointi väärinlaskettuine prosenttilukuineen. Yliopistojen hakijamäärien lasku kuitattiin otsikolla "Yliopistojen hakijamäärät laskivat", kun taas "Ammattikorkeakoulujen vetovoima romahti".

Oman kouluni kampanjaan sisältyi tänäkin vuonna verkkolehti, jonka viimeinen numero odottaa vielä ilmestymistään. Lehdessä on monta hyvää puolta, mutta miksi listaisin niitä, kun voin kerrata huonotkin? Henkilökohtaisesti pidin edelliskevään verkkolehdessä enemmän lehtimäisestä aukeamataitosta, josta ilmeisesti luovuttiin merkkimäärien lisäämiseksi. Myös kamerakännykkäblogit tuntuivat jo aluksi ja tuntuvat edelleen merkityksettömältä interaktiivisuushämäykseltä. Itse pääsin tämävuotisessa lehdessä kuitenkin paremmin esille kuin edellisessä, joten jätetään valittaminen tähän.

Puhutaan nyt näistä kirjoista vielä.

Loen Naisen talloma loppui pian. Siinä kävi niin kuin kerronnassa usein: lopuksi oli pikakelaus päällä, piti saada äkkiä sanottua jotain, joka ei enää ollut kiinnostavaa, "tästä tarinastahan tuli ihan paska". Mies jätti naisen, mikä oli naiselle ihan oikein, mutta otti myöhemmin takaisin, vaikka nainen ei olisi ansainnut. Eikö missään ole enää oikeutta?

Uskoin kuitenkin hyvän mielen pelastukseen, kun aloitin samaisen Erlend Loen Doppler-nimisen uutuuden (syntyi norjaksi 2004, suomennettu 2005). Kannessa ilman silmiä ja sieraimia pelkän kuulo- ja tuntoaistin varassa komeileva hirvi on lupaava alku. Kirja on oikeasti erinomainen. Asetelma - mies kyllästyy ihmisiin ja muuttaa metsään - ei kieltämättä ole kovin kummoinen, mutta Bongo-hirvi ja melkein jopa todenmukainen kerronta tekevät kaikkensa pelastaakseen tarinan. Dopplerissa pikakelaus ei jumitu päälle yhtä pahoin, vaikka kuukausimerkinnät lyhenevätkin loppua kohden.

Joskus jaksan taas kirjoittaa kattavia arvosteluja. Yritän olla lainaamatta mitään ennen kuin Alaston lounas on luettu.

Taas on luettu kirjoja - oltu matkalla, jossa ei ole toden teräviä kulmia.

Alastoman lounaan kanssa samassa keskeneräisten lukukokemusten pinossa on Erlend Loen Naisen talloma. Kuten eräs kriitikko kirjoitti, Loen teoksiin on ollut helppo pettyä Supernaiivin jälkeen. Varauksella suhtauduin Naisen tallomaankin kirjastosta sitä lainatessani, mutta uskalsin kuitenkin ottaa ohuelta näyttävän kirjan. Jos saan suositella, niin Loen parasta antia on se kaikkein lyhin, Jose ja Maria, joka kertoo naisen korvassa asuvasta miehestä. L oli tylsä, Tosiasioita Suomesta jätin kesken. Nyt sängyn viereen lienee pinottu loput kaksi suomennettua Erlendiä.

Varautuneisuus ei ollut kohtuutonta eikä täysin turhaakaan, mutta Naisen talloma on melkein hyvä kirja. Kuulostaa siltä, että Loe kertoo uskottavaa tarinaa omalla epäuskottavalla tyylillään ja saa siihen siten jopa jotain lisää. Vaikka kirja on järkevien miesten puolustuspuhe järjettömiä naisia vastaan, se ei ole korni tai junttiantifeministinen, kuten helposti saattaisi käydä. Tässä vaiheessa täytyy mainita, että järkevät miehet ovat järjettömille naisille helppoja saaliita, koska järkevyyteen sisältyy luonteenpiirre, joka yrittää ymmärtää järjettömyyttä (usein hieman liian pitkään).

Melkein hyvää kirjaa ei lueta kerralla. Meneekin varmaan vielä yksi ilta tai kaksi vähän kiireisempää ennen kuin saan Naisen talloman luettujen pinoon.

Sairaanhoitaja tyhjensi korvani, kummatkin. En ollut oikean korvan tukoksen vuoksi tajunnut vasemmankin olevan vajaakäytössä.

Ja ei, tätä helpotusta ja hyvää oloa ei voi laskea opiskelijaterveydenhuollon saavutuksiin. Enhän poissaolevana opiskelijana ole sen piirissä - tosiasia, jonka tajusin kaksi viikkoa sitten.

Yritän lukea William Burroughsin Alastonta lounasta. Aion lukea sen loppuun, välillä vain täytyy levähtää Raidin kaltaisten helppojen dekkareiden sylissä. (Tekivät kyllä suuren palveluksen kiinnittämällä aikanaan Oiva Lohtanderin komisario Janssonin rooliin televisiosarjassa ja elokuvassa. En muista, millaiseksi olin hänet kuvitellut, mutta Lohtanderin (ja miksei kaikkien muidenkin, ainoastaan Esko Salminen Ukina ei ole kaikkein uskottavinta työtä) kuvitteleminen niihin tarinoihin puhumaan ja toimimaan saa tylsimpiinkin kohtiin mielenkiintoa.)

Kehittelin teorian Alastoman lounaan suomentamisesta. Mahdollisuuksia on kaksi, joista ensimmäisessä suomentaja ei ole alun alkaenkaan ymmärtänyt sanoja ja tarinaa oikein vaan kääntää koko kirjan täysin väärin luullen osuvansa oikeaan. Toisen vaihtoehdon mukaan suomentaja ymmärsi heti aluksi, ettei osaa kääntää romaania, ja päättikin siksi kääntää jokaisen luvun kaksi ensimmäistä virkettä vaikka kaivinkoneella ja kirjoittaa loput ihan omaa tarinaansa.

Lukemani perusteella huumeet ovat näkemisen arvoinen uni. Harmi vain, että tästä unesta herääminen on hengenvaarallisen vaikeaa.

Vedin välillä henkeä lukemalla myös Kjell Westön (linkitetty jo aiemmin) Rennot suosikit -kokoelman, josta osan olin lukenut jo parin aiemman novellikokoelman sivuilta. Ilahdutti huomata, että tällä vuosituhannella kirjoitettu nimikkotarina oli tuore ja kehittynyt (jos tällä kokemuksella sellaista arvioidaan), isoja alkukirjaimia oli yhä vähemmän eikä kaikkea yritetty sotkea maailmanhistorian suurten tapahtumien mystiikkaan, lehtikuviin ”megapresidentti Kekkosen” tai muiden kanssa.

Näin käy harvoin, mutta Rentojen suosikkien jälkeen haluaisin kirjoittaa kirjailijalle kiitokset. Omasta sukupolvestani en ole vielä lukenut niin vahvoja kuvauksia kuin Westö kirjoittaa omastaan ja vähän aiemminkin eläneiden (lyhyitä kaksikymppisten tarinoista tulisikin), mutta eivät kai ne ikuisten lupausten tai kaikesta huolimatta jotenkuten ”menestyneiden” kasvutarinat miksikään muutu. 1980-luvun alkupuolella syntyneet vain eivät enää osaa käyttää välimerkkejä niistä kirjoittaessaan.

Kuulinpas kummallisen väitteen eräästä sanasta: se on liian akateeminen. Tutkin hieman sanojen merkityksiä internetistä löytyvän sivistyssanakirjan avulla.

Akateemisesta sanotaan seuraavaa: yliopistoon tai korkeakouluun liittyvä tai sille ominainen, yliopistollinen; akatemiaan liittyvä; Usein halventavasti: käytännölle vieras, pelkästään teoreettinen.

Kuulemani väittämä näyttää olevan selityksessä mainittua halventavaa käyttöä - varsinkin, kun termiä pidetään liian akateemisena. Se on siis väittäjän mielestä pelkästään teoreettinen ja käytännölle vieras.

Mutta jos sana on oikeasti, ilman arvovärittynyttä äänensävyä, liian akateeminen, millainen se on? Se liittyy siis liikaa yliopistoon tai korkeakouluun tai on sille liian ominainen. Ymmärrän tämän, onhan kyseessä tietysti erottelu ammattikorkeakoulutuksen ja korkeakoulutuksen välillä. Elämme huijausten tunnustamisen aikaa, joten lienee aika paljastaa, ettei ammattikorkeakoulu ole oikea korkeakoulu, ja siksi kaikista sen yhteydessä käytettävistä sanoista täytyy karsia tarkkaan kaikki liian korkeakoulumaiset sanat. Öh, juuri näin.

Mitä on ei-akateemisuus? Mistä löytyy ammattikorkeakoulun kannalta turvallinen termistö? Ammatti ei ole sivistysana ja Googlekin löytää sanalla vain erilaisia oppilaitoksia, joten vastausta täytyy hakea muualta.

Opetusministeriön ammattikorkeakouluja käsittelevät sivut kertovat, että ammattikorkeakoulut ovat luonteeltaan pääosin monialaisia ja alueellisia korkeakouluja, joiden toiminnassa korostuu yhteys työelämään ja alueelliseen kehittämiseen ja että niissä suoritettavat tutkinnot ovat ammatillispainotteisia korkeakoulututkintoja. Vapaa sanakirja Wikipedian mukaan ammattikorkeakoulut ovat työelämäsuuntautuneita korkeakouluja.

Ehkä vastaus on työelämäsuuntautumisessa, jos monialaisuus ja alueellisuus ovat liian vaikeita käsitteitä puhettamme ohjaamaan. Ammattikorkeakouluista, niiden opiskelijoista ja heidän etujärjestöjensä poliittisista tavoitepapereista älköön enää puhuttako sellaisilla termeillä, joita ei käytetä työelämässä. Eri asia on, mikä on työelämää. Merkittäviä työnantajia alueillaan ovat muun muassa yliopistot.

Onko manifesti siis liian akateeminen sana, kuten minulle joskus torstain käännyttyä perjantaiksi väitettiin? Liittykö se liikaa korkeakouluun tai onko se halventavassa mielessä liian teoreettinen eikä lainkaan käytännöllinen? Vastakysymys toimikoon vastauksena: Onko opiskelijajärjestön yhteiskunnallinen tavoitepaperi teoriaa vai käytäntöä? Voisipa piruuksillaan kysyä myös, ovatko toisen asteen ammatillisen koulutuksen opiskelijat niin paljon korkeakoulumaisempia kuin ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat, että heidän Pro Studiis Professionalibus -manifestinsa ei ole liian akateeminen…

Toki vaihtoehtojakin on. Työelämäsuuntautunut manifesti voisi olla visio, jonka kaikki voisivat sitten ihan rauhassa sekoittaa siihen strategiassa esitettävään visioon. Tai se voisi olla pilvilinna tai päiväuni.

Voisihan se olla maailmanparannussuunnitelmakin.

Profiili muuttui uudeksi ystäväkirjaksi.

Sitä saa rahalla. Suomessakin. Toisten mielestä sitä ei pitäisi saada rahalla, toisten mielestä pitäisi. Asiasta puhutaan eduskunnassa, jos kehdataan.

Kyseessä on koulutus, tarkemmin sanottuna korkeakoulutus. Aihe vilahti viime viikolla kaksi kertaa paikallisissa tiedotusvälineissä. Päähallituspuolueista toinen on osaltaan puheenaiheen haudannut, mutta toinen huuteli siitä puoluekokouksessaan. "Hyväntahtoiset hölmöt" kuulemma kouluttavat ilmaiseksi ulkomaalaisia, joilla ei ole aikomustakaan jäädä Suomeen valmistuttuaan. Sanomalehti Kaleva yritti nyhtää opetusministeriön uudelta kansliapäälliköltä kannanottoa ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksuista, mutta turhaan. Tämä viittasi palvelujen maksuttomuuden periaatteisiin ja EU-tason keskusteluihin, joilla asiaa pitäisi selvittää. "Tiettyä kansallista itsekkyyttä saa olla", tarkensi kansliapäällikkö kuitenkin.

Selvää on, etten ymmärrä, miksi pahantahtoiset hölmöt haluavat murtaa yhteiskunnan kilpailukykyyn olennaisesti liittyvän kouluttautumisen maksuttomuuden. Kansliapäällikkökään ei haastattelussaan varsinaisesti väärässä ollut, mutta hänkään ei puhunut asian toisesta puolesta: miten ulkomaiset opiskelijat saataisiin jäämään Suomeen ja jopa suunnittelemaan sitä etukäteen. Pääministerille koulutus on käynyt jo kauppatavaraksi eivätkä uudet silmälasit näe ratkaisuja, joilla kansakunnan perusarvoihin kuuluvasta maksuttomasta koulutuksesta pidettäisiin kiinni.

Oulussa ulkomaisten opiskelijoiden integroimista kulttuuriimme ja työelämäämme on sivuttu ammattikorkeakoulun ja yliopiston yhteistyöhankkeen yhteydessä. Voisimmeko edes yrittää kehittää suomen ja Suomen opintoja sekä ulkomaisten ja suomalaisten opiskelijoiden (ja ihmisten yleensä) yhteensaattamiseen tähtääviä toimiamme ennen kuin hätiköimme muutaman euron tähden? Todellisuudessa ainakaan suorat lukukausimaksut eivät tuottaisi merkittäviä voittoja korkeakouluille. Eikä Suomeen jäävien osuus nousisi.

Anekdoottina, joka ei loppujen lopuksi perustele aihetta kumpaankaan suuntaan, mainittakoon, että ulkomainen opiskelija maksaa jo nyt enemmän kuin muut elämisestään ja opiskelustaan tässä hölmöjen maassa.

Riehaannuin jopa mainostamaan blogia muille. Niin valmiiksi ja tärkeäksi sen sisällön koin.

Ylhäällä on linkkejä, joista pääsee todella tärkeille, kuvia, uuvuttavaa asiatietoa ja ystäväkirjoja sisältäville alasivuille.

Otsikko on muistutuksena suomen kielen tilasta myös ammattikorkeakouluopiskelijoiden ja heitä edustavien järjestöjen keskuudessa. Kysymysmerkki kysyy, miksi näin on.

Huomenna päivä on varattu opiskelijakuntien liiton poliittiselle ohjelmalle. Mielenkiintoista on nähdä, miten ylimääräisen liittokokouksen "keskustelu" ja sen aikana pöytäkirjaan merkittäväksi esitetyt asiat lopulta vaikuttivat hallituksen työstämään luonnokseen. Toivottavasti edes asiakirjan nimeen on tullut jotain linjaa. "Ammattikorkeakouluopiskelijan manifesti" on oikein hyvä nimi ohjelman ensimmäiselle, julistuksenomaiselle osalle.

Hieman kyllä epäilen omiani ja muidenkin taitoja visioida tulevaisuutta siten, kuin manifestilta itsekin odotan. Toivottavasti käsitykseni on väärä, mutta minulle välittyi ikävästi sellainen mielikuva, että manifesti kirjoitettaisiin äkkiä alta pois - aivan kuin sen sisältö ja muoto olisivat helposti kaapattavissa siitä työpöydän yläpuolelta ilmasta leijumasta. Jos tarkoitus on katsoa esimerkiksi kymmenen vuoden päähän ja nähdä ammattikorkeakouluopiskelijan ihanneyhteiskunta, kyllä se visio saa elää vielä muutaman kuukauden ennen kuin lyödään lukkoon ja hakataan kiveen. Ei kai sitä ihanneyhteiskuntaa tarvitsisi paperille kirjoittaakaan, jos se olisi jo kirkastettuna mielissämme.

Päivän jälkeen tulee ilta, jonka vietämmekin samaisen liiton 10-vuotisjuhlia juhlien. 65 eurolla pitäisi saada vähintään kolme kaatoa kirkasta ruokajuomaviinien lisäksi, jos mittapuuna käytetään oululaista juhlimista.

Verhot jäivät kiinni ja sänky petaamatta, kun kiiruhdin jo koneelle. Suomen kieli pääsee nyt oikeuksiinsa tälläkin sivustolla, kun kaivelin kaikkia hienouksia.

Milka lähti Vadsöhön Norjaan serkkunsa häihin. Jos kertoisin, miksi en ole itse mukana, joutuisin laittamaan tämänkin viestin Opiskelijaelämä-kategoriaan. Luottamus meikäläiseen ja naapurin tyttöön on ilmeinen - lähtihän eläinperheemme uusin tulokas, Mustikka-hamsteri, luokkakaverille hoitoon. Koira menee samaan paikkaan illalla, kun lähden sinne, mistä kerron ehkä myöhemmin. Naapurin tyttö saa hoitaa kiimaisen kissan sekä loput häkkieläimet (ei, emme pidä kissaa häkissä).

Kesti aikansa löytää blogi-palvelin, joka hyväksyy kolmimerkkiset tunnukset ja jossa NMP ei ole vielä varattu. En tiedä, olenko tähänkään kauhean tyytyväinen, en ainakaan vielä ole löytänyt mahdollisuutta lisätä tänne kuvia. On tuolla jonkinlainen lataustoiminto, mutta vaatii sanakirjaa ja muutamia minuutteja aikaa syventyä ennen kuin saan sen toimimaan. Jos saan.

Kirjoitan blogia/blogeja (nykyteknologian ja sen synnyttäminen uudissanojen maailma on meidän kielinatsien helvetti) melkoisen narsistisista syistä enkä niitä tässä erittele. Kategorioita loin kaksi: henkilökohtaisen ja opiskelijaelämään liittyvän. Ensimmäinen tulee sisältämään kaikkea sitä, mitä en luokittele kuuluvaksi elämääni opiskelijana ja opiskelijakunta-aktiivina. Sen, mitä en kirjoita aviomiehenä, "runoilijana" tai maitoa ja jauhelihaa Hiirosen Lidlistä ostavana kaukovainiolaisena, kirjoitan suurehkon suomalaisen ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan toimijana. Kategorioista puheenollen: tämä on kahdesta viestistäni jo toinen, jonka luokittelen niihin kumpaankin.

Kissallamme on kiima ja se on raivostuttavaa.

Kohtalon oikusta eli onnistuneena sattuman kauppana lomani toinen päivä on ollut lämpimämpi kuin yksikään tämän vuoden päivistä. Reppu ja helle (en tiedä menikö raja todellisuudessa rikki) meinasivat kastella t-paidan selän läpimäräksi, mutta vältin suurimman vahingon roikottamalla reppua epäkäytännöllisesti yhdestä olkaimesta pyörällä polkiessani.

Kaksi päivää olen nauttinut lomasta, ajatellut tietenkin työasioita usein mutta stressittömästi, luottavaisena. Työpuheluita olen ottanut vastaan kolme, toimistolla käynyt kerran ja yhteen kokoukseen osallistunut, mutta niistäkään ei ole ollut vaivaa, mitään tärkeää ei ole jäänyt kesken tai tekemättä. Vastapainoksi olen lukenut jo kaksi kirjaa.

Kjell Westön Isän nimeen (Våden av att vara Skrake) vei läpi vuosikymmenten, edestakaisin. Nostalgian ja ajan peruuttamattomuuden täyttämä tarina ei aivan ollut uuden ajan Täällä Pohjantähden alla -trilogia, mutta vain koska Westön Leijat Helsingin yllä ehti olla sellainen. En pitänyt (läheskään) yhtä paljon Daniil Harmsin Ensiksikin ja toiseksi -kokoelmasta. Luin sen selvinpäin, mikä taisi olla virhe.

En ole kuullut oikealla korvallani mitään kahteen päivään. Pelkään korvalääkäreitä. Ei vaan pelkään korvalääkärin aiheuttamaa kipua.