.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Qstockin perjantaissa nautin eniten Mokoman kuuntelemisesta ja katselemisesta. Tunsin biisejä harmillisen vähän, mutta ei se liikaa nautintoa vähentänyt. Lauantaina koin yhden suurimmista kesän elämyksistäni (ja metallimusiikin osalta suurimman koskaan) todistaessani Teräsbetonin soturien taistelua polttavaa aurinkoa ja naurettavuutta vastaan. Kuten komeat miehet aina, nämäkin soturit taistelunsa voittivat.

Käsittämätöntä (no ei mutta hienoa silti), yhtyeessä on kolme laulutaitoista äijää, joista yksi Suomen paras laulaja nyt ja koskaan. Sanotaan Betoneista mitä sanotaan, kaikki haluaisivat kuitenkin laulaa miekoista, taisteluista, hevosista ja oluesta ilman paitaa kymmenelle tuhannelle ihmiselle. Mieletön kokemus.

Voihan sen näinkin sanoa.

Pieni helmi SAMOKin ja SYLlin kommentissa "ministeriö unohti opiskelijat": Nyt olisi korkea aika palauttaa levite opiskelijan leivälle.

Melkein kaljun sosialidemokraatin ensimmäinen budjettiesitys kehuttiin Kalevassa työllisyyden budjetiksi. Vähähiuksinen mies kutsui esikoistaan "työllisyyden, kuntien ja hyvinvoinnin budjetiksi". Realismia tai ei, nyt vaihdetaan opiskelijalasit silmille ja katsellaan esitystä hieman.

Totta tosiaan, työllisyys lisääntyy. Opintoraha ei nouse eikä laina muutu houkuttelevammaksi, joten opiskelijat jatkavat ahkeruutensa ja jaksamisensa jakamista sekä tulevaisuuden työkykynsä uhraamista tekemällä opintojensa ohessa töitä.

Kunnat saavat rahaa yhdistymisiin ja lisärahaa muuhun toimintaansa. Opiskelijakunnat eivät. Ok, huono aasinsilta. Kuntien lisärahoitus antaa tietysti rahaa esimerkiksi opiskelijaterveydenhuollon aitoon keskittämiseen (tänään olen väläytellyt myös muita toiveajatuksia).

Hyvinvointi ei taida olla läheskään vain yhden ministeriön alaa, joten sen merkityksen korostumisen arvioiminen on hieman vaikeampaa. Tiedotteen mukaan kouluhyvinvointiin panostetaan aiempaa enemmän, mikä ei koskettane ammattikorkeakoulutusta. Opiskelijaterveydenhuollon valtakunnallisesta kehittämisestä ei mainita sanaakaan.

YleX:n kesätoimittaja (Heikki?) osoitti typeryytensä juuri budjettiesityksestä ja opintorahan uupumisesta puhuessaan. Toinen toimittaja haastatteli puhelimitse opetusministeriön virkanaista, joka kertoi, miksi opintorahan korotus ei ole esityksessä mukana ja puhui asiasta laajemminkin. Kesätoimittajamme vertasi virkanaisen puheita ylioppilaskirjoitusten kuullunymmärtämiskokeeseen, koska on itse niin tyhmä, ettei ymmärrä varmaan mitään siitä siansaksasta, joka sijaitsee sanomalehden etusivun ja urheilusivujen välissä.

Nyt sinne Qstockiin.

Edessäni odottavat elämäni ensimmäiset rockfestarit, Qstock.

Mainosten ja ilmaisjakelulehtien jakaja ei ole pitkään aikaan enää kunnioittanut ovessamme olevaa kylttiä "posti sisälle asti, kiitos". Postinkantaja ja Kalevan jakaja osaavat tiputtaa lähetyksensä normaalikokoisesta luukusta ja suljetusta sisäovesta huolimatta lattialle saakka. Oulu Suorajakelu Oy:n henkilökunnalle se on mahdotonta. Parhaassa eli pahimmassa tapauksessa mainosläjä on rutattu luukkuun siten, että se roikkuu oven ulkopuolella eikä sisälle näy mitään.

Lähetin internetpalautetta jakelusta viime viikolla ja eilen huomautin toiveestamme suoraan jakajalle. Kaveri varmaan säikähti, kun avasin oven ja hän odotteli vielä hissiä sen edessä. Huonolla suomellaan sitten kertoi, että mainokset eivät aina mene perille saakka ja että hän on kyllä yrittänyt. Huono yrittämistä, sanon minä.

Mutta niin. Jos vanhat tiedot pitävät paikkaansa, mainostenjakajan työssä ei ole mitään hienoa. Työhön sisältyy jakamisen lisäksi mainosten ja lehtien lajitteleminen nippuihin ilman eri korvausta ja oman auton käytöstäkään ei välttämättä saa rahojaan takaisin. Lue siinä sitten vielä ovista ihmisten perustelemattomia vaatimuksia.

Näimme lopulta merirosvoseikkailun. Johnny Deppiä katsoo ihan mielellään, siksi loppua kohden takaa-ajoksi ja mäiskinnäksi latistunut tarina viihdytti niin kauan kuin Depp ei joutunut merihirviön kitaan.

Ensimmäinen Disney-piirretty, jonka muistan nähneeni peräti elokuvateatterissa, oli Leijonakuningas. Isän kanssa käytiin katsomassa. Itkin äänettä ja kyyneleet piilottaen, kun Mufasa kuoli. Olin yhdeksänvuotias.

Kaikki Disneyn elokuvat tuovat sitten jollain tavalla mieleeni Leijonakuninkaan. Merirosvoseikkailussakin oli sellainen koheltava sivuosapari, joilla on omat juttunsa, joiden puheessa vilahtelee elokuvan aikakauteen sopimattomia fraaseja ja aiheita ja joista toisella on tekosilmä, jota aina välillä etsitään. Nauroin leffassa eniten joka kerta, kun eläimiä ammuttiin. Niin oli tarkoitettukin, että niille nauretaan, en minä ihan hirviö ole.

Pirates of the Caribbean - kuolleen miehen kirstu on keskivertoa viihdyttävämpi poikien seikkailuelokuva, jossa ei ole mitään vaikeaa ja käsittämätöntä, yllätyksiä onneksi jokunen. Ainoa rakkaustarinakin on niin yksinkertainen ja huomaamaton, ettei se häiritse elävien ihmisten, kuolleiden ihmisten ja merihirviön taistelua.

Ketään tuskin yllättää, kun kerron, että niitä harvoja oikeasti useamman katselun kestäviä elokuvia ovat Sormusten herran osat. Yllättävää kyllä, mieleenpainuvinta ei kuitenkaan ollut Valtasormuksen upottaminen Tuomiovuoren tuliin eikä edes Helmin syvänteen taistelu (oi kuinka nopeasti ilmaakin kevyemmät haltijat ampuivatkaan nuoliaan) vaan kohta, jossa kerrotaan ensimmäisestä käyttämättä jääneestä mahdollisuudesta tuhota Sormus: "I was there, three thousand years ago", sanoi Elrond ja jätti sanansa kaikumaan päähäni luultavasti loppuelämäkseni. Tiedä sitten, kuinka paljon sanojen vaikutuksesta tulee Hugo Weavingin huulista, joiden odotin ensimmäistä kertaa elokuvat nähdessäni koko ajan heittävän toisen kuolemattoman repliikkinsä: "Mr Anderson"…

Merirosvoseikkailua ja Sormusten herroja yhdistää uskomaton Orlando Bloom, joka selviää aina kaikesta ja hallitsee kaikki aseet.

Elämäni populaarikulttuuri-sektorilla on tapahtunut viime päivinä paljon. Tässä kokemusteni rikastuttavimmat osat:

Matti ja muut rakkauden riivaamat

Deppin uusi merirosvoseikkailu jäi kokematta, koska näytökseen oli enää yksi paikka jäljellä. Perjantai-ilta ei kuitenkaan päättynyt huonosti. Vuokrasimme Posession - Rakkauden riivaamat, jossa oli letkeä amerikkalainen hengitysreikänä tukahduttavassa brittiläisyydessä (niin oli tarkoitettukin ja minuun upposi heti), kiellettyä rakkautta dekkarimaisen sujuvan juonen kakkoskerroksena sekä leikkisästi vuosisadalta toiselle leikattuja kohtauksia. Katsokaa ihmeessä!

Tänään maksoimme viisi euroa Makuunin uutuushyllyn kaikkein uusimmasta eli Pahoista poj…ei vaan Matista. Siinä Jasper Pääkkönen näytteli lestadiolaisperheen nuorimmaista, Peter Franzen vanhinta…ei vaan siis Matti Nykästä ja Franzen tämän ystävää ja manageria Nick Nevadaa (jolla oli tosielämässä melkein yhtä ”hassu” nimi). Lestadiolaisperheen poikia Pahoissa pojissa näyttelivät myös Niko Saarela ja Lauri Nurkse, joista vain ensimmäinen oli suostuteltu (tai toisinpäin) Mattiin vilahtamaan. Ja kaikki muutkin suomalaiset miesnäyttelijät siinä oli paitsi Samuli Edelmann.

Tuotantoyhtiölle tai kenelle vain sellaisia terveisiä, että leffa oli ihan kiva, mutta se, mikä sopi Pahojen poikien ja Vareksen fontiksi, ei välttämättä näytä surkuhupaisampaa kummemmalta Matti-reppanan nimen kirjasinlajina.

Paratiisin kartta & Ruttokellot

Torstaina aamuyöllä laskin puolipäiväisen urakan päätteeksi käsistäni Ilkka Remeksen Ruttokellot. Vaikka kirja oli ajankohtainen aikana, jolloin hallituspohja näytti toiselta, kuvittelin tyhjiin vuodatetun pääministerin paikalle Matti Vanhasen. Ulkoministeri ei tuonut mieleeni lainkaan silloista tai nykyistä Tuomiojaa. Tunsin itseni tyhmäksi, kun en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka todennäköisesti rikollisjärjestöt vaikuttavat tai yrittävät vaikuttaa EU:n päätöksentekoon.

Vähän vanhempaa politiikkaa opettelin yllättäen Anja Snellmannin Paratiisin kartasta. Pinnan alla hieman ärsytti, ettei kirja antanut mitään viitteitä todellisesta minästään ennen kuin (kirjailijan oma?) puhdistautuminen taistolaisuuden tahroista alkoi. Luulin tarinaa aivan toisenlaiseksi. Olin minä kyllä aika tyytyväinen, kun se ei ollutkaan toisenlainen.

Paratiisin kartan jälkeen huvituin, kun seuraavan aamun Kalevassa kerrottiin kuvien kera DDR-museosta, jossa on näytteillä täysin samanlainen pöytägrilli, joka minullekin on valmistanut lukemattomat lämpimät leivät ja grillimakkarat. Ei nyt ihan Stasi-kytköksen tasoinen paljastus mutta hauska.

Lolita

Tämänpäiväisen törsäysreissun ehdottomana helmenä ostin Kerkko Koskisen Lolitan. Levyllä on vähemmän hyviä kappaleita kuin maailmanhistorian nerokkaimman pop-säveltäjän edellisellä soololevyllä oli, ja ensimmäistä kertaa koskaan herran lauluääni ärsytti. Mutta pari läpikuuntelua vielä ja voin laulaa kaikki biisit päälle. Hyviä kappaleitakin on ja hyviä sanoituksia vielä enemmän. Edellisen levyn sanoitukset jäivät enemmän sävellysten ja kokonaisuuden varjoon ehkä siksi, etten ostanut aitoa levyä vaan sain kotipolttoisen enkä siis opiskellut sanoituksia kansipapereista vaan korvakuulolta.

Unioni-aiheinen lehtijuttu ja sen kuva toivat mieleeni hiljalleen virinneen arvostukseni pääministeriä kohtaan. Kaveri on väläytellyt parhaimpia puoliaan juuri EU-puheenjohtajamaan johtomiehenä. Sympatiani ei liity mitenkään pääministerin puoluekantaan, hänen mielipiteisiinsä ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksuista tai kansanvaltaa pilkanneeseen silmälasien valitsemiseen.

Pääministeriys tuli hänelle yllättäen ja pyytämättä kuten muutama tapahtumaan johtanut asiakirjakin, ja vastentahtoisuus oli ilmeistä. Nyt hän on jo oppinut selvästi nauttimaan asemastaan, mikä on varmasti helppoa yhdeksäntenä pyöränä G8-kokouksen ydinpöydässä. Eikä hän häpeä huonoa englantiaan. Aina kun on mahdollista, hän pitää EU:ssakin puheensa suomeksi. Kunnioitettavaa toimintaa Suomessa, jonka asukkaat luulevat, että politiikkaa tehdään pikkutakeilla ja oikean värisillä solmioilla.

Parasta olikin pääministerin esiintyminen Euroopan parlamentissa. Suomeksi pidetyn puheen jälkeen haukkuja tietysti tuli, vähemmän asiasta, enemmän sen vierestä. Kun häntä arvosteltiin virkamiesmäisyydestä, kertoi hän tyylinsä olevan virkamiesmäinen. Suunnilleen samalla hetkellä aloin häntä pienesti ihailla.

Mutta niin. Pääministerin julkista kuvaahan minä tietysti arvostan, jos rehellisesti asiaa arvioidaan. Sekin saattaa olla jonkun keksintö, tiettyjen ominaisuuksien painottamista, toisten häivyttämista, julkiskuvan hallintaa. Jos näin onkin, miksi emme arvostaisi ammattilaisen työtä? Pääministerin tai imagokonsultin.

Rauhalassa esitettiin eilen Oulun Ylioppilasteatterin uustulkinta Tsehovin Kolmesta sisaresta. Minäkin olin siellä Milkan kanssa.

Teatteritaide oli jälleen nautittavaa, niin harvoin kuin sille altistunkin. Löysin näytelmästä puutteita, mutta en halunnut missään vaiheessa lähteä, olivathan näyttelijät niin vakuuttavia. Harrastajateatterissa varmaankin halu ja tuotantoon uppoutuminen tekevät näyttelemisestä vakuuttavaa ja iloista katsella, vaikka eron ammattilaisteatteriin tietysti huomaa. Niin tässäkin tapauksessa.

Sisarten sijoittaminen Ouluun, hanke11 ja jotkin muut viittaukset tekivät näytelmästä mielenkiintoisen. Samalla ne kuitenkin lisäsivät odotuksia kohtuuttomasti eikä esitys lopulta lyönyt satiiriaan pintaa syvemmälle. Pohdiskelin, onko se pisto sydämessä ja siitä johtuva ylimielisyys, vai eikö työttömistä ja kroonikoista puhuminen oikeasti kosketa, suututtaa vain. Haukuttiin kaikkia helppoja kohteita, Nokiaa ja hankeyhtätoista, joista rakennettiin tarkoituksenhakuiset lavasteet lattealle metaforalle.

Tunsin kliseiden huipentuvan, kun työttömän lapsen kerrottiin sairastuneen leukemiaan.

Tuli Veli kotiin. Vähän olin jännittänyt, että ottaako tuulta alleen tällainen miesten Trendi, ja oikeastaan ihan kannatuksen vuoksi tilasin sen ensimmäisen numeron perusteella. Jonnekin oli se tilaus hukkunut. Piti sähköpostilla hätyytellä, että "saisinko lehden, kiitos". Hyvää palvelua sain. Päätoimittaja lähetti lehden välittömästi ja ilmeisesti sieltä tulee vielä se varsinainen tilaajanumerokin. Annan sitten toisen kappaleen veljelleni. Nokkelaa.

Tykkään tästä kakkosnumerostakin. Pitkät artikkelit eivät tosin ole vieläkään tarpeeksi pitkiä paitsi ehkä yksi. Artikkelit graffiteista, Mikael Jalkapalloilijasta ja IRC-Galleriasta ansaitsevat kiitoksen. Muita en ole vielä ehtinyt lukea.

Minulle tulee viisi lehteä. Yksi tosin taktisesti vaimon nimellä. Ja tämä Veli nyt oli niin halpa ja tulee niin harvoin, että ei voi puhua kerskakulutuksesta. Roope-setäkin on enoni sponsoroima jo 11. vuotta. Kalevan saa opiskelijahintaan kuten Imagenkin, joten oikeastaanhan tienaan rahaa tilaamalla näitä lehtiä. Tulee myös halvemmaksi kuin TV-lupamaksu.

Pätkittäin nukutun yön jälkeen heräsin jo puoli seitsemältä, saattelin Milkan matkalle töihin, nautin rauhassa Kalevan ja istahdin koneelle. Lomalaisen riemu oli suuri, kun työpostissa odotti kommentointia odottava, järjestöpolitiikkaa käsittelevä viesti. Kirjoitin jo omat mietteeni ja laitoin jakeluun.

Hyväksyimme viime viikolla alustavat ideat opiskelijakunnan jäsenrekrytointikampanjasta. En paljasta vielä sisältöjä tarkemmin, mutta täytyy sanoa, että kyllä ammattilainen osaa. Itse väistämättä lukkiutuu keinoihin, joita on "aina käytetty", fraaseihin, jotka olivat tuoreita ja kuvaavia vielä viime vuosikymmenellä, ja asioihin, jotka ovat ehkä tärkeitä mutta eivät vakuuta ketään muita kuin järjestöaktiiveja.

Viestintäpalveluiden suunnittelema kampanja on tietysti "vain" visuaalinen osa jäsenrekrytointikampanjasta, jonka toteuttamiseen liittyy paljon muutakin - kuten postitusta, esittelytilaisuuksia, liittymislahjoja ja niin edelleen. Mutta kerrankin näyttää hyvältä. Toivottavasti materiaalit ja sanoma kantavat myös ensi vuoteen ja ehkä vielä seuraavaankin.

Järjestäytymisestä puhuminen tuo aina mieleen ammattiyhdistystoiminnan ja vastakkainasettelun, siinä on jopa sotilaallinen sävy. Tarkoitus on kuitenkin viestittää, että opiskelijakuntaan kuuluminen on luonnollinen osa ammattikorkeakouluopiskelua. Jokainenhan kuuluu ammattikorkeakouluyhteisöön, mutta opiskelijakunnan jäsenenä on tavallaan täysjäsen, jolla on käytössään muutakin kuin peruspalvelut. Ei meidän kampanjassa järjestäytymis-sanaa käytetäkään.

Naapurintytön serkku oli hyväksytty ammattikorkeaamme opiskelemaan. Opiskelijakunnan tuottamasta Uuden opiskelijan oppaasta oli sitten bongattu minun naama ja nimi. Serkun äiti oli soittanut saman tien naapurintytön äidille, että "eikös sen Milkan sukunimi ole Peltokangas ja onko sen miehen nimi Niko". Vaimoni siis viettää naapurintytön kanssa paljon aikaa. Näin se maine leviää.

Viime vuonna ihmettelin useaan otteeseen naishenkilöä, joka erilaisissa opiskelijayhteyksissä kutsui minua nimeltä (etu- ja sukunimeltä) enkä minä tiennyt yhtään, kuka hän on. Annoin itseni tulla siitä tietysti vähän imarrelluksikin. Naishenkilön itsekkäät tavoitteet tulivat myöhemmin kuitenkin selviksi, toimiihan hän nykyään opiskelijakunnan puheenjohtajana…

Vaasan kaduilta jäivät mieleeni myös hauskat patsaat, jotka taisivat olla tämän vuoden tuotantoa. Käykää itse katsomassa, minä en osaa selittää. Kauppatorin laidoilta patsaita voi etsiä ohjattavan web-kameran avulla.

Ihmettelin Vaasan kaduilla 400-vuotisjulisteita, jotka näyttivät kovin tutuilta. Ovat selvästi viime vuonna kotikaupunkini kaduille leviteltyjen sukulaisia. Värit täsmäsivät ja fontitkin toivat mieleen oululaiset kollegansa, mutta tarkemmin katsottuna näissä vieraan kaupungin julisteissa näkyi olevan jotain enemmän. Vuosimäärän ensimmäinen numero tuo tarkoituksella mieleen purjeen, Oulussa symboliikka oli ainakin minulle liian vaikeaa.

Tästä johdin itseni pohtimaan, miksi kaikki kotoinen näyttää niin usein valjummalta kuin muiden vastaavat viritelmät. Paikallisen päämedian kannustamana oululaiset yltyivät joukolla nauramaan kotikaupunkinsa kulttuuripääkaupunkihakemukselle. Ilmiö on toki yleismaailmallinen: kaukaisemmat, omassa kokemuspiirissä uudet ajatukset tuntuvat ja näyttävät jännittävämmiltä kuin päivittäisen työmatkan varrella olevat paikat ja pyrkimykset. Syynä on kai myös se, ettei muiden maiden vierahien tapahtumien ja hankkeiden takana olevia päitä ja prosesseja tiedetä ja siksi kuvitellaan niistä jotain elämää suurempaa. Omien osaajien taidot on helppo kyseenalaistaa, kannustaahan synnynnäinen luterilainen orjamoraalikin (itse en näin hienoja sanoja ole sanavarastooni ujuttanut) jo vaatimattomuuteen - sen tarkemmin sen rajoja määrittämättä.

Sitten mieleeni tuli artikkeli parin vuoden takaisesta Imagesta, jossa Saimi Nousiainen kirjoittaa totuuden suomalaisista huippumalleista, -stylisteista, -kuvaajista ja muista huipputyypeistä. Tämä esimerkkinä objektiivisuuden tavoittelun ja kulttuurinsa vähättelyn tasapainottelusta. Vielä toisellakin lukemalla kallistuin omassa analyysissäni ensin mainittuun.

Pääsin pois. Milkan kanssa vietimme kolme yötä Vaasassa. Saimme idean lauantaina, lainasimme leiritarvikkeet ja matkarahat (lainaksi) vanhemmiltani sunnuntaina ja maanantaina matkustimme päätepisteitä lukuunottamatta ainakin neljän korkeakoulupaikkakunnan kautta Vaasaan.

Majapaikaksemme valitsimme opiskelijatalouteen sopivan teltta leirintäalueella -vaihtoehdon. Top Camping Vaasan henkilökunta vaikutti järkiään ruotsinkieliseltä; kutsuivat Mäkkiä Mäkkikseksi ja kirjoittivat etunimeni kysymättä C:llä. En ollut lainkaan ennakoinut lapsiperhehelvettiä, jollaiseksi leirintäalue osoittautui (kaikilla oli vähintään kaksi kakaraa). Emme kuitenkaan arvostelleet tätä itsestäänselvyyttä palautelomakkeessa, jonka tunnollisina asiakkaina täytimme. Kaikkien maksullisten palvelujen korkeiden hintojen lisäksi mainitsimme palautteessamme kaasugrillit, joissa ei ollut käyttöohjeita - kaikki miehet eivät osaa käyttää sellaista heti synnyttyään.

Lyhyesti listattuna Vaasa tarjosi meille muun muassa

• torin ja mansikoita
• paljon suomenruotsia
• sateisen ukkosyön liian pienessä teltassa, joka ei pidä vettä loputtomiin
• mölyäviä naapureita ja toinen toistaan isompia ja hienompia telttoja
• ensimmäisen ulkouinnin kolmeen kesään
• joutsenia aika läheltä
• ****** teltassa
• useita Do I see my future? -itsetutkistelukysymyksiä leirintäalueen asukkeja seuratessa
• kaksi ja puoli rullaa valokuvia.

Kesän ainoaa lomamatkaamme avustivat myös anoppi ja vaimon pikkuveli hoitamalla eläimiämme. Tulivat viikoksi kylään ja joutuivat heti hyväksikäytetyiksi…

Nyt pääsivät Piru ja pikkurilli kilpasille. Vastarintani vaimenee. Pikaviestiosoitteeni on nmp[at]mail.suomi.net. Äidinkielestäni en silti luovu enkä käytä keltaisia hymiöitä. Aidot hymiöt ovat sivuttain ja muodostuvat pelkistä merkeistä.

Viime yönä katsoimme Milkan ja tämän pikkuveljen kanssa Kill Bill -elokuvat. Tarantinon elokuviin on vaikea pettyä ja näidenkin kohdalla se on mahdotonta. Juoni ei ole mitenkään yllätyksellinen, mutta siitä oli tehty mielenkiintoisempi sekoittamalla aikaa ja tapahtumajärjestystä.Uma Thurmanin (näyttelijäntaitojen) lisäksi visuaalisuus oli parasta ja parempaa kuin missään (ja tuo on mahdottoman laimeasti sanottu siitä tyylikkyyden ytimestä, johon elokuva tunkeutui). Väkivaltakohtauksetkin sisälsivät asiaan vihkiytymättömän silmiin vain vähän mahdottomuuksia. Jopa ensimmäisen osan animaatiojaksot ja läpi elokuvien jatkunut mustavalkoisuuden vuorottelu tuntuivat kuuluvan häiritsemättä tarinaan. Meinasin saada paniikkikohtauksen elävältähautaamisesta.

Pitäisi päästä kotoa pois, kun työasiat seuraavat tänne niin helposti. Jostain muualta ne eivät ehkä löytäisi. Tämä ei ole oma alkuperäinen oivallukseni mutta hyvä kuitenkin.

Olen puhunut jo pitkään luottamustehtävästäni työnä. Työ vaatii vastapainokseen lomaa. Loma alkoi taas.

Niinpä niin. Toimistolle jäi kammottava siivo: mappeja ja paperipinoja, laatikoita, ylimääräisiä nojatuoleja ja tyhjentämistään odottavia roskiksia. Ihme on, jos en palaa seuraavan kahden viikon aikana epäjärjestystä muuttamaan. Jos lupaan, etten tee muita töitä, jooko..? Jäi jokunen sähköpostikin lähettämättä, mutta ne ehtii hoitaa. Ja kotonakin on internetyhteyksinen tietokone (jolla juuri naputtelen).

Arkistointi lienee useamman organisaation ongelma. Meillä on runsaudenpula. Paperitavaraa ja vanhoja levykkeitä on säästetty niin paljon, ettei kukaan jaksa etsiä niiden joukosta mitään tarvitsemaansa. Itse olen satunnaisesti tarttunut johonkin mappiin ja imenyt itseeni historiaa. Tänään löysin ennenkuulemattoman nimen, joka väitti olevansa liiton puheenjohtaja vuodelta 2000. Google-tarkistus vahvisti asian. Ei siis ihan turha päivä ollut tämäkään.

Kehittelen päässäni arkistointijärjestelmää. Ensin pitäisi keksiä periaate, jonka mukaan mitään säilytetään. Kun tavaraa on vähemmän, siihen perehtyminen historianopiskelutarkoituksessa on houkuttelevampaa. Ainakin kaikki sellainen, mikä on säilöttynä muiden organisaatioiden tietoverkkoihin, lentää roskiin hyvin lyhyen harkinnan jälkeen. (Niin, olit Heikki oikeassa, vaikka se ruudulta lukeminen onkin vaikeampaa.) Toiseksi pitäisi päättää, mihin säästämisen arvoinen säästetään. Pahvilaatikosta niitä ei lue kukaan, ja en jaksaisi kaikkea mapittaakaan johonkin järkevään järjestykseen. Lopulta päädyn tähän jälkimmäiseen vaihtoehtoon, kunhan nyt hetken ensin kiukuttelen.

Lopuksi vielä tarkennus asenteestani menneitä aikoja kohtaan: Historian säilyttäminen ja siitä oppiminen on tärkeää. Olen muutaman kuukauden aikana huomannut, että 90 prosenttia kaikesta, mitä luulin puolentoista toimikauden aikana keksineeni, keksittiin jo monta vuotta sitten. Parasta perinteensiirtoa itselleni on ollut vanhojen - siis oikeasti vanhojen eikä kenenkään kolmen vuoden takaisten - toimijoiden kuunteleminen ja jututtaminen. Toisella sijalla onkin sitten sähköpostiin ja tietokoneen kätköihin varastoidut viestit ja tiedostot, joita edeltäjäni ovat halunneet jälkipolville säilyttää (tai unohtaneet tuhota).

Kesätoimittaja

Miten hirveä riski onkaan palkata radioon kesätoimittajia! Kuinkahan moni lopettaa YleX:n kuuntelemisen näiden Teemun ja Heikin vuoksi? Etsin eilen radiosta tovin oikeaa kanavaa, kun en meinannut millään uskoa, että tämänkuuloiset jätkät on päästetty laadukkaalle suosikkikanavalleni. Niin se vain oli YleX. Ihminen, joka käyttää sanaa "pakosti", ei voi olla hyvä toimittaja.

Yhden kesäni pilasi Tuomas, joka juonsi kanavan ainoan "urheiluohjelman" kesäjaksoja ja oli pelkästään huono ja ärsyttävä. Myöhemmin hänestä tuli oikein miellyttävä ja hauska vakiojuontaja. Teemulla ja Heikilläkin on toivoa.

Kesäeläin

Tämän kesän eläin on valas. Aiemmilta kesiltä muistetaan ainakin leijona ja sonni. Kaleva seurasi yhden kesän kadonnutta papukaijaa, joka löytyi lopulta. Välillä oli jossain kuultu sen laulua, välillä olivat vihreät siivet välähdelleet auringossa. Luulin, että EU-puheenjohtajuus pelastaisi uutisköyhän heinäkuun, mutta toisin kävi; pelastuksemme on ryhävalas.

Liitto aloitti mätäkuun kannarirallin vaatimalla opiskelijakunnille rahoitusta. Toivottavasti aihe kiinnostaa ketään niistä, joita sen pitäisi kiinnostaa. Pelkäänpä, että niinkin itsestäänselvä ja arkinen lobbaamisaihe kuin rahan vaatiminen ei välttämättä heinäkuun lomilla kansanedustajia tai heitä käskeviä virkamiehiä (vai miten se nyt meneekään) kiinnosta. Pieni EU-liitos kannanottoon oli kuitenkin saatu, ehkä se auttaa.

Liityin jonkin aikaa sitten niihin, jotka uskovat, että kirjattaessa ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat lakiin tehtiin enemmän tulevaisuutta kuin historiaa. Lakiprosessissa määriteltiin julkisoikeudellisen opiskelijajärjestön malli, jonka voi testaamisen jälkeen ottaa käyttöön myös muilla koulutusasteilla ja -sektoreilla. Siksi opiskelijakuntien rahoituksen luulisi kiinnostavan heitäkin, ennen kaikkea ylioppilaskuntia ja niiden liittoa. Saman logiikan mukaanhan olemme nyt vaatimassa rahoitusmallia, joka olisi samalla tavoin kopioitavissa muiden käyttöön myöhemmin.

Kannanotosta hypähti silmään hauska virke, josta mainitsin jo liiton puheenjohtajallekin (joka syytti tietysti varapuheenjohtajaa). "Vielä valmistuttuaankin monet tulevat toimimaan tulevaisuuden vaikuttajina", kannari vakuuttaa. Ihmettelin vain, milloin näistä "tulevaisuuden vaikuttajista" tulee ihan oikeita, nykyhetken vaikuttajia, vai ovatko he vielä valmistuttuaankin vain "ikuisia lupauksia", joista ei ikinä tullutkaan mitään.

Aloimme Milkan kanssa muistuttaa liikaa toisiamme, kun hänenkin hiuksensa lyhenivät kolmeen milliin. Höyläsin kaikki pois. Se sattui enemmän kuin olin aavistellut, varsinkin suihkussa, kun vesi pääsi höylän tekemiin haavoihin. Minun päänahkaani haavaa ei tarvitse tehdä edes lyömällä, vaan huomasin iho-ongelmien pesineen myös hiusten alla. Kasvakoot ne äkkiä rumuuttani peittämään.

Tuntui hassulta, kuin kalvo olisi peittänyt päätäni. Tänään alan jo tottua, hiukset ovat kasvaneet vuorokaudessa sen verran, ettei mikään kohta enää tunnu aivan sileältä.

Törmäsimme tänään aitoon kerrostalokyttääjään.

Kannoimme toimistojärjestelyjen tuottamaa jätettä roskalaatikoihin, kun kyttääjä ilmestyi pihalle. Tyhjentäessämme toista lastia paperinkeräykseen kepin tukemana liikkuva iäkäs herrasmies lähestyi, osoitti kepillään rakennusta, jossa toimisto sijaitsee, ja kysyi: "Asutteko te tuossa kiinteistössä?". Kerroin, että toimistomme on siinä rakennuksessa (vaikka olisihan sitä voinut osittain totuudenmukaisesti kertoa siellä asuvansakin). Papparainen hyväksyi vastauksen, "No sitten asia on kunnossa", ja jatkoi matkaa.

Toivottavasti hän ei ollut vielä ehtinyt haaveilla jätemäärien mukana romahtavasta yhtiövastikkeesta, kun olisi ilmiantanut meidät vieraan taloyhtiön jätehuollon väärinkäyttämisestä.

Lukikohan kukaan blogiani eilen? Se oli "varastettu"; näppäillessäni sen osoitteen päädyin ihan muille sivuille. Samaa oli kokenut muutama muukin Blogsome-käyttäjä, minkä huomasin etsiessäni apua foorumeilta. Häpeillen (tai niin väittäen) ylläpito pyyteli anteeksi.