.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Täytimme yksi vuotta. Emme laatineet lahjalistaa eikä kukaan kysynyt toiveita. Saimme yhden lastenruokapurkin, kaksi peliä, yhden viirin ja yhdet toimitilat. Juhlissa ei juotu alkoholia emmekä paljastaneet, missä tupakkapaikka on. Vieraat viihtyivät näihin seikkoihin nähden hyvin (ja löysivät tupakkapaikan itsekin).

Allekirjoitin päivällä vuosia odotetun paperin, vuokrasopimuksen irtisanomisilmoituksen. Muutamme mahdollisimman pian eli seuraavan kuukauden aikana ammattikorkeakoulun hallintorakennukseen. Tilat suurenevat hieman ja saamme käyttöömme talon muut palvelut kuten neuvotteluhuoneet.

Osakolainen ilmestyi tänään. Uuden päätoimittajan ensimmäinen numero oli hyvin erilainen kuin kenelläkään ennen. Ajankohtaista politiikkaa (valtakunnallista, kunnallista ja opiskelijakunnallista) oli aika paljon, tosin harrastelijajournalisti kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta hieman uudesta näkökulmasta. Jos yritän arvioida Osakolaista samassa asennossa kuin kaikkia H:lla alkavia opiskelijakuntien lehtiä, täytyy huomauttaa osin epäonnistuneista kuvista, jotka painokone jättää aina liian tummiksi. Kansi oli hirveä ja muistakin syistä kuin siinä oikealla pällistelevän herran ansiosta. Ja vaikka opiskelijakunta oikoluvun lopettikin, toivon jonkun yhä oikolukevan lehden - sen verran liikaa kirjoitusvirheitä uusimmassa on. Mutta onko oikeinkirjoitus tärkeää? On.

Ehkä lähetän lehteen virallistakin palautetta, henkilökohtaista kuitenkin. Hallituksen puheenjohtajana yritän olla kommentoimatta enkä usko sen käyvän edes vaikeaksi.

Aiheesta on keskusteltu toistaiseksi tarpeeksi eikä tällä blogilla ole siihen juuri nyt lisättävää. On aika lopettaa hetkeksi opintorahasta kirjoittaminen. Kerrottakoon vielä lyhyesti, että opiskelijakunta kannustaa huomenna opiskelijoita kertomaan kansanedustajille totuuden, ja että Lehdessä tiivistettiin monen tunteet kirosanoilla ja pekonilla ryyditettyyn vihaiseen kolumniin.

Nyt kaikki, jotka jättävät huoneeni ikkunoita yöksi auki, voivat miettiä, miksi varapuheenjohtaja veti tänään hallituksen kokouksen.

Perheemme pieneni. Vanha ja sairas Nelli kuoli kolmeen lapion lyömään ja hautautui marjapensaiden alle. Vainajan naaman voi tarkistaa vielä hetken aikaa Kuvia-sivulta, jos ei muista, kenestä on kyse.

Kylläpä on mukava olla kotona. Kolmipäiväisen, sinänsä rentouttavan ja parhautta edustavan tapaamis- ja seminaarimatkan jälkeen maha on sekaisin, korva lukossa ja kurkku kipeä, ja huominen herääminen ahdistaa. Toinen vapaapäivä kolmessa viikossa siintelee viiden päivän päässä.

Lehden yleisönosastolla kirjoitettiin tänään virheitä opiskelijan toimeentulosta. Kirjoittaja ihmetteli, miksi opiskelijat eivät ole tyytyväisiä tukiinsa ja kertoi, että työttömiin vertaaminen on väärin, koska työtön on työtön halustaan riippumatta ja opiskelija opiskelee vapaaehtoisesti. Kertoipa hän vielä, että opiskelijat voivat halutessaan tehdä pitkillä lomillaan töitä, joista saatavat 9000 euroa riittävät mainiosti opiskelun rahottamiseen nykytukien lisäksi.

Tässä pari oikaisua:

• Opiskelijat ovat tyytyväisiä tukiinsa, mutta eivät niihin, jotka täytyy maksaa korkoineen takaisin eivätkä siis ole tukia sanan varsinaisessa merkityksessä.
• Ammatillista koulutusta vailla olevan on pakko hakea jatko-opintoihin ollakseen oikeutettu työttömyyskorvauksiin.
• Useimmat opiskelijat eivät saa pitkillä lomillaan sellaisia töitä, joista maksetaan 9000 euron palkkoja, vaikka haluaisivat.

Opiskelijan elinkustannuksia ei ilmeisesti korotetakaan valtion taholta, vaan ateriatuen korotus seuraa opiskelija-aterian enimmäishinnan nousua. Opintorahan korotus ei ollut odotettavissakaan hallituksen budjettiesitykseen, joten internetadressi on alusta lähtien suunnattu eduskunnan valaisemiseksi köyhyydestämme. Opintorahakampanjan kaltaiset rypistykset ovat perinteisesti vaatineet vuosien työn muutenkin. Tulorajat olisivat olleet toteutuessaan "ihan kiva juttu", mutta ministeri ei vakuuttanut ideallaan edes omiaan.

Harvoin tätä teen, mutta täytyy sanoa, että viikonloppuna muutama liiton toimija vakuutti toiminnallaan. Muutama opiskelijakuntien toimija vakuutti myös omista ominaisuuksistaan.

Oli muuten niin hyvä työpäivä, että opiskelijoiden unohtaminen hallituksen budjettiriihessä ei tuntunut melkein miltään. Hyvä oli tosin vain työpäivä - muuten päivä ei ole mainittavan hyvä.

Opin taas jotain, kun budjettiin luvattu ateriatuen korotuskin jäi hallituksen esityksestä pois. Se ainoa asia, joka kaikissa yhteyksissä kuitattiin tähän asti itsestäänselvyytenä, olikin vain ilmaa. Ja täytyy sanoa, että kauan kulttuuriministeriä kiusaajia vastaan sympatisoineena alan hiljalleen uskoa muiden puheita. Ei kai niin heikkoa ihmistä olekaan, joka ei saisi opiskelijoihin liittyvästä kolmesta esityksestään edes yhtä läpi.

Eduskunta saa taas tilaisuuden näyttää kansaa edustavan luonteensa.

Kaleva kirjoitti seksuaaliseen ahdisteluun johtaneesta huijauksesta, jossa "misseinä, malleina ja pr-työntekijöinä toimivia tyttöjä" houkuteltiin Oulusta Helsinkiin tosi-tv-sarjan kuvauksiin. Mitään kuvauksiahan ei siis ollut, vaikka Nelosen ja oululaisen ohjelmatoimiston nimissä huijarit niin väittivät.

Minä en voinut uskoa silmiäni tai oikeastaan ymmärtää lukemaani. Millaista työtä tekee "missinä toimiva tyttö"? Missinä toimiminen, onko sellaisia paljonkin ja mikä heidät erottaa muista malleista ja pr-työntekijöistä? Ja milloin tällaisella alalla työskentelevä nainen ei enää ole tyttö? Minussa ei ole feministiä vähääkään, mutta tytöttely häiritsee aina. Sitten samassa lehdessä saatetaan kertoa vuonna 1988 syntyneestä "miehestä"…

Saman lehden päätoimittaja elvytti viikonloppuna oululaisten uskoa kulttuurikaupunkiin pääkaupunkihaaveiden jäätyä toteutumatta. Mielenkiintoista tästä tekee ensinnäkin se, että Kaleva ilmoitti miltei koko kulttuurisivun levyisellä otsikolla jo hyvissä ajoin ennen valintaa, että Oulusta ei Euroopan kulttuuripääkaupunkia tule. Nyt päätoimittaja ihmetteli, kuinka moni todellisuudessa epäili mahdollisuuksia eikä uskaltanut niitä ääneen sanoa.

Päätoimittajan käsitykset kultturelleista mahdollisuuksista olivat huvittavaa luettavaa. Pitäisi olla merikaupunki - on vähintäänkin häpeällistä, ettei sellaista itsestäänselvyyttä ymmärretä osaksi oululaisuutta. Ei siinä ehkä mitään, voisihan sitä merikaupunkilaiseksi ryhtyäkin, vaikka ei 23 vuoteen ole sellaista kaivannut ja on näin tasapainoiseksi yksilöksi silti tullut. Mutta miten merikaupunki syntyy? Päätoimittaja käskee kaavoittaa kaupungin parhaat ja nyt "joutomaana" pidettävät alueet (Lammas- ja Kuusisaaret nimeltä mainiten) asuinalueiksi. Ranta täytyy saada kaupunkilaisten käyttöön, sanoo hän. Minä ihmettelen, miten samat alueet, joilla järjestetään alueen suurimmat opiskelijatapahtumat, rockfestivaalit ja muita kulttuuritapahtumia, voisivat olla vielä paremmin ja tasa-arvoisemmin kaupunkilaisten ja kulttuurin käytössä? Ja miten näiden jokisuistossa suuren Hietasaaren pussittamana sijaitsevien sisäsaarien asuttaminen tekisi Oulusta merikaupungin, jos taloista pitäisi merinäkymän luomiseksi tehdä niin korkeita, että muu keskusta peittyisi niiden varjoon?

Reilun vuorokauden evakko jätti päällimmäisiksi mieleen hyvän strategiakeskustelun (perusasioita vasta mennään), hämmentävän esityksen ammattikorkeakoulun keskeyttämisprosentista ja opettajien pedagogisesta epäpätevyydestä, kylmän jokiveden, Tyrnävän kauniit lakeudet ja kummut sekä keskustelun opiskelijakunnalle tärkeistä eduskuntavaaliteemoista. Näistä jostain ehkä joskus lisää.

Toimiston pahvilaatikkosaareke sen kun kasvaa. Opiskelijakalentereiden ja uusien esitemateriaalien rinnalla tilasta taistelee nyt myös  liiton kehitysyhteistyölehti, jolla on hassun hauska nimi. Toivon todella, että ne kannen kuvat eivät olleet kalliita ja siksi tungettuna kaikki siihen. En ole vähään aikaan nähnyt yhtä karmaisevaa etusivua sikin sokin olevine kuvineen ja teksteineen. Muu sisältö on vielä tutustumatta, mutta hyvät myyntipuheet tai pakkokeinot saamme kehittää, että kukaan lehteä omakseen ottaa - kannesta huolimatta.

Kun syö viisi haarukallista liikaa vaimon valmistamaa mahdottoman hyvää nauhamakaronin ja jauhelihan yhdistävää ruokaa, saattaa oksettaa, vaikka ruoka olisi parempaa kuin näistä aineksista uskoisi voivan valmistaakaan. Niin kävi nyt. Tässä tilassa (ilmaus, joka tuo mieleen raskaana olemisen tai perätilan, eikö vain) ajattelen päivän keskustelua opiskelijakunnan strategiatyöstä.

Strategiakin oksettaa. Syynä saattaa yhä olla se nauhamakaroniruoka, mutta tuo kuulosti myös hyvältä. Strategia ei okseta siksi, että se olisi vaikeaa, tylsää tai tarpeetonta, vaan siksi, että sellaisen tekeminen on niin lannistavan iso möykky, että kestää kauan ennen kuin tajuaa, kuinka pieni se todellisuudessa on.

Jonkinlaiset lähtökohdat opiskelijakunnan puheenjohtajan kanssa kehittelimme perjantaina ja lauantaina odottaville keskusteluille. Ensimmäisen pohdinnan kanssa emme viettäneet liikaa aikaa: Strategiaan kirjattava tehtävä (strategiakielellä missio) on päätetty aikanaan Arkadianmäellä, joten siihen lienee turha kajota (ei siksi, että se on siellä päätetty, vaan siksi, että se on hyvä - ja vähän kyllä siksikin, että se on siellä päätetty). Visiosta, arvoista ja strategisista menestystekijöistä puhuimme pidempään. Yritimme siis keksiä kysymyksiä, joihin vastauksia etsimällä hallitus, puheenjohtajisto ja sihteeristö voisi viikonloppuna luoda vankempaa pohjaa strategiatyölle, joka on toimintasuunnitelmassamme kolmatta vuotta.

Meuhkaan vielä noista arvoista, kun en malta olla sanomatta. Puheenjohtajan kanssa tulimme siihen tulokseen, ettei opiskelijakunta tarvitse arvoja. Visiossa ja strategisten menestystekijöiden turvaamisessa on jo tarpeeksi tavoitteita, joihin kiinnittyä, ja tähän soppaan arvot eivät toisi niinkään uusia makuja vaan todennäköisemmin epäilyttäviä sattumia, jotka lopulta jäisivät lautasen reunalle koiran ruoaksi.

Sitä paitsi, voiko julkisoikeudellinen opiskelijakunta valita jotkin sellaiset - edes toiminnalliset - arvot, joihin kaikki sen jäsenet voisivat sitoutua ja joita ei olisi jo määritelty esimerkiksi lainsäädännössä tai hyvän hallinnon periaatteissa? Eikö opiskelijakunta ole olemassa opiskelijaa ja tämän omia etuja, pyrkimyksiä ja arvoja varten? Opiskelijakunta ei tarvitse arvoja, koska sen arvot eivät voi olla muita kuin jäsenen arvoja - ei toisinpäin.

Luin eräästä toisesta blogista, kuinka eräässä sanomalehdessä oli piirretty mutkat suoriksi. Kuulin mielessäni 137. kertaa kysymyksen, jonka päätoimittajakin kysyi viime viikolla: "Pitäisikö d********** säilyttää?" Naurahdin, kuten nykyään aina tuon kysymyksen jälkeen. Sitten kysyin itseltäni uuden kysymyksen: "Mikä d********** on?" Vastasin hetken mietittyäni: "Piirros, joka uhkasi lopulta peittää alleen järjestelmän, jota sen piti esittää." Makustelen vastausta yhä, en uskalla vielä luottaa siihen täysin.

Aiemmin ja myöhemmin päivällä mietin muitakin terminologisia asioita:

Milloin kytkykaupasta tuli positiivinen sana? Asialle, josta tuli yhtäkkiä laillista, ei keksittykään uutta termiä, vaan aikaisemmin huijaamista ja kuluttajan oikeuksien polkemista tarkoittanut sana alkoi tarkoittaa matkapuhelinkaupan pelastusta. (Monille muille asioille on arvovärittyneet positiiviset ja negatiiviset sanansa: pakkojäsenyys/automaatiojäsenyys tai lukukausimaksut/kaupallinen koulutus.)

Miksi yrittäjyys kiinnostaisi ketään? Opiskelijatoimijakollegoiden kanssa keskustelimme viime viikolla yrittäjyysaiheisista tapahtumista, joita opiskelijajärjestöjen näyttää olevan pakko järjestää ajoittain. Niihin ei tule koskaan ketään - paitsi kerran Oulussa yksi sellainen alumniyhdistyksen tapahtuma veti 500 ihmisen yleisön, josta puolet poistui väliajalla. Yrittäjyys kuulostaa vastuulta ja yksinäisyydeltä ja varsinkin minun sukupolvelleni myös lamalta, konkurssilta ja velkavankeudelta. Aihe on kuitenkin ajankohtainen, mutta mistä syystä? Eikö yrittäjyydestä puhuta työpaikkojen syntymisen ja työllistymisen vuoksi - ainakin nämä ovat ne tekijät, jotka esimerkiksi keskiverto korkeakouluopiskelija voisi tuntea konkreettisiksi ja tavoiteltaviksi. Korvataan yrittäjyys ja muutama sen sukulaissana vaikka itsensä työllistämisellä tai omalla duunilla ja sanoilla on heti eri kaiku: "tää omaduunikoulutus on tosi tärkeetä täällä meidän ammattikorkeessa, meillä on sitä varten omaduunihautomo, opetussuunnitelmia leikkaa omaduunihenkinen ajattelu ja kaikilta meidän opettajilta vaaditaan ainakin jonkin verran omaduunikokemusta".

Löysin tänään joukon blogeja, jotka lisäsin linkkipalkkiin. 

Opiskelijakunnassa aloitti tänään kaksi harjoittelijaa: merkonomiopiskelija toimistotöissä ja medianomiopiskelija tiedottajana. Siihen kun lisätään vielä lehden päätoimittaja ja seuraavan numeron taittava rouva puheenjohtaja, olihan toimistolla porukkaa. Yleensä kolmistaan pidettävässä viikkopalaverissa oli kahdeksan ihmistä, kun myös kansainvälisyys- ja kulttuurisihteeri on tehnyt jo hetken aikaa päivittäin töitä toimistolla.

Kauhea vastuu. Itsekin ollaan mukana jossain harjoittelun kehittämishankkeessa ja ehkä meuhkataan lähitulevaisuudessa harjoittelun laadusta, ja nyt pitäisi pitää oma pesä puhtaana. Pitäisi olla tavoitteellista, ohjattua ja arvioitua (hyvä ja miltei kaikenkattava tiivistys ammattikorkeakoulututkintoon sisältyvän harjoittelun laadun tekijöistä). Omien keskeneräisten töiden ja muiden keskeneräisten töiden hanskassa pitämisen lisäksi täytyy vielä varmistaa, että harjoittelijoille riittää töitä. Riittäähän niitä, ohjauksen riittävyys on varmaankin se kriittisempi huolehdittava.

OAMK:ssa havahduttiin viime keväänä Opala-palautteen antamiin harjoittelua koskeviin huonoihin arvioihin. Valmistuneet opiskelijat arvioivat, että harjoittelussa ei saanut tarpeeksi ohjausta ja että tehtävät eivät tukeneet oppimista. Arvaa, millaisella kysymyspatteristolla ja syvällisyydellä näihin tuloksiin päästiin? Aivan niin, Opala-kyselyn ainoat harjoittelun laatua arvioivat väitteet kuuluvat "Työharjoittelun aikana saamani ohjaus on ollut riittävää" sekä "Työtehtäväni työharjoittelun aikana ovat tukeneet oppimista". Näiden kanssa sitten pitää olla samaa tai eri mieltä tai jotain siltä väliltä.

Kenen antama ohjaus oli riittämätöntä: koulun vai harjoittelupaikan? Eivätkö tehtäviä ollut vai olivatko ne vääriä? Olivatko odotuksesi vääriä? Harjoittelun ohjauksen ja tehtävien laadun lisäksi tässä mättää myös palautekysely.

Oletko huomannut Kuuba ja Castro -kirjoittelussa saman kuin minä? Viimeistään tänä aamuna uskoin huomanneeni jotain yhteistä melkein kaikissa Kuuban nykytilaa ja mahdollisesti Castrotonta tulevaisuutta käsittelevissä artikkeleissa. Viikko-Kalevan juttu oli käännetty yksinoikeudella Ranskasta.

Artikkeleissa kerrataan yleensä perustiedot vallankumouksesta ja diktatuurista sekä listataan useita esimerkkejä olemattomista kansalaisoikeuksista mutta myös korkeasta lukutaidosta, hallinnolle uskollisesta kansan enemmistöstä ja muista asioista, jotka saavat Kuuban näyttämään kivalta pikku utopialta keskellä Karibiaa, mistä jokainen haluaisi omalla valtiomuodollaan varustellun yksityissaaren. Sitten spekuloidaan tai annetaan muiden spekuloida tulevista hallitsijoista ja kommunistisen puolueen tulevaisuudesta. Arveluja on niin paljon, että on helppo epäillä tietääkö kukaan oikeasti, mitä siellä tapahtuu - tai on tapahtunut vuosikymmenten aikana.

Outoa on se, kuinka kiihkottomasti lehdissä asioihin suhtaudutaan. Rivien välistä voi lukea suoranaista ihailua USA-vastarintaa kohtaan, ja asioita luetellaan kuin tietosanakirjassa juuri mitään tuomitsematta. Onko Kuuba niin kaukainen kummajainen, joka ei nykyeurooppalaista kosketa, että sen voi halutessaan yksinkertaisesti vain liittää vallalla olevaan jenkkivastaisuuteen ihmisoikeuksia sen kummemmin oudoksumatta? Kyllähän niissä artikkeleissa sitten varmuuden vuoksi lopussa sanotaan jotain toisinajattelijoiden vangitsemisesta.

Näenkö, mitä haluan, vai mistä on kyse?

Hikoilen kuin sika. Se on vain sanonta eikä liity mitenkään esimerkiksi sian hikoilemiseen. Tässä itsestäni erittämässäni keitinvedessä kiehutan lihaani enkä saa mitään aikaiseksi. Tältä tuntuu.

Valmistelemme tarjottavaksi opiskelijoidemme käyttöön ensi vuonna uutta opiskelijakorttia, joka ei ainakaan ensivaiheessa korvanne sitä vanhaa sinistä. Mahdollisuuksia tuntuu olevan rajattomasti, eikä maailmassa kohta muita kortteja olekaan. Jarruna täyttä rytinää hidastaa vielä kortin nykyistä korkeampi hankintahinta, joka lankeaa opiskelijan maksettavaksi. Menoja ei opiskelijakunnalle pitäisi koitua työpanosta enempää, sitäkin saataneen hieman laskettua, jos ei tehdä kaikkea yksin.Valmistelussa on mukana myös ylioppilaskunta - tai me olemme mukana heidän valmistelussaan, miten sen nyt ottaa. Mukavaa on se, että jälleen tarjoutuu tilaisuus lähentää kaupungin korkeakouluopiskelijajärjestöjä. Eilenkin päiväkaljatuoppeja kohotettiin "keskusteluyhteydelle".

Tietääkö joku säännön ja osaako sitä tulkita; saako opiskelijakunta kutsua ylioppilaskuntaa sisaryhteisöksi? Tätä olen miettinyt jo monesti.

Vaikka olen monta kertaa Raahessa ja kampuksellamme siellä käynyt, opin tämänpäiväisellä vierailulla vaikka mitä. Ja näin ensi kertaa meren sieltä ikkunasta, kun vietiin varta vasten katsomaan. Oli se siellä, vaikka sen läheisyyttä ei muuten ymmärrä.

Yksikkö kärsii huonosta vetovoimaisuudesta, kuten niin monet pikkukaupunkien korkeakouluyksiköt. Kolme yksikön viidestä koulutusohjelmasta on juuri täydennyshaussa odottamassa tarvittavaa määrää pääsykelpoisia hakijoita. Näistä koulutusohjelmista tietotekniikkaan on avoimia paikkoja vielä seitsemässä muussakin ammattikorkeakoulussa, kertoi yksikönjohtaja. Ei siis mikään erityinen raahelaisten ongelma.

Raahen yksikkö ei enää kiinnostane opetusministeriötä lakkautusmielessä, jos sitä on koskaan sellaisella uhkailtukaan. Mutta kaikki tunnustavat kuitenkin ongelmat ja toimiinkin on ryhdytty - tehokkuuden mittaamiseen tietysti tarvitaan enemmän kuin yksi yhteishaku. Vanhojen termien uusiminen ja ilmeen yhtenäistäminen läpi ammattikorkeakoulun on hyvä liike, mutta eiköhän sitä jonkinlaisen paikallisen ominaishajun kestäisi päästää lävitse. Tämä ei tarkoita sooloilua vaan sitä AMK-hallituksenkin hyväksymää omaleimaisuutta ja profilointia (joista toinen sana oli muuten minun lisäykseni siihen päätökseen).

Julkisuudessa keskustellaan mielellään pienten ammattikorkeakouluyksiköiden ja -paikkakuntien ongelmista, Raahesta puhuminen on helppo tapa summata OAMK:nkin "heikkoja" puolia. Aloituspaikkakeskustelu ja väitteet verkon hajanaisuudesta suunnataan aina ensimmäiseksi "maakunnissa" sijaitseviin toimipisteisiin. Omia suuremmin kehumatta muistutan kuitenkin, että OAMK:n varsinaisten toimipaikkakuntien määrä on hyvin alhainen - kolme - verrattuna yksiköiden määrään ja moniin muihin (pienempiinkin) ammattikorkeakouluihin. Ja ollaanhan me vain sadan kilometrin säteellä kaikki. Mahdollinen rakenteellinen vika on hieman suuremmissa kokonaisuuksissa kuin yhdessä korkeakoulussa - joka ei tosiaan sijaitse esimerkiksi kuudella paikkakunnalla.

Kotiyksikköni peruskorjaus on kalustamista ja viilauksia vaille valmis. Opiskelumotivaatio tulee ehkä takaisin. Valmistumismotivaatiota alkaisi jo olla tarpeeksi kasassa.

(Sanomalehti opetti minulle uuden sanan: museaalinen.)

Koira kävi lääkärissä. Taustalla oli vajaa viikko outoa käytöstä: ulinaa ja ulvomista, isännän ja emännän pelkäämistä, lirauttelua sisätiloissa ja erittäin epätyypillistä flegmaattisuutta (suomeksi sanottuna ei juokse). Eilen huomasimme karvaisen lapsemme oikeassa taka-anturassa haavan, aivan kuin osa anturaa olisi repeytynyt pois. Tämä niiteistä viimeisenä varasin aamulla ajan eläinlääkärille. Kunnallinen lääkäri siirsi minut ensin toiseen ja sitten kolmanteen numeroon, jossa ei enää ollut nauhoitetta vaan joka jätti vastaamatta. Tunnin päästä puutteellista suomea puhuva lääkäri soitti takaisin, mutta siinä vaiheessa olin jo saanut ajan yksityiseltä.

Mainitun haavan lisäksi Viivi-elukasta ei löytynyt muuta vikaa, joten se saattaa olla kaiken syy. Emme ehkä vain huomanneet sitä ennen eilistä. Nyt karvoittajamme yrittää päästä eroon kaulurista, joka estää sitä nuolemasta tassuaan.

Koira syö nyt nakkeja niin kuin pahempaankin krapulaan, nielee ne miltei purematta. Eikä ihme, sehän paitsi nukutettiin myös herätettiin kemiallisesti. Viimeksi samanlaista hoippumista nähtiin, kun Viivi löysi yövieraiden mielialalääkkeet ja kiskaisi poissaollessamme niitä levyllisen. Tuloksena huuhtelu, krapula ja parin päivän morkkis.

Oulu-Hyrynsalmi-välillä kasetilta soi muiden mukana Dingo ja (muistaakseni) ensimmäinen comeback, Via Finlandia. Nimikappaleen sanoitus on niin katkeraa, kornia ja taattua Dingoa, että liikutun siitä aina. Sanoitustensa puolesta levyn nimi voisi olla "Lopullinen luovuttaminen - ja muutama outo yksityiskohta". Rehellinen anteeksipyyntö, joka ei kuitenkaan myynyt. Korneinta on Via Finlandian lopussa huokaistu "…ja elämä on helppoo…"

Via Finlandian valossa myöhemmät paluut tuntuvat äärettömän kummallisilta.

Maailmassa on muutamia asioita ja ilmiöitä, joita juhlitaan niiden surkeudesta huolimatta. Neumannin laulutaito kuuluu ehdottomasti niihin.

Jos olet lähimenneisyydessä julkaissut opiskelijalehden uusimman numeron, olet tulilinjalla. Tai kaikkihan sillä aina ovat, meidän toimistolla ne lehdet luetaan tarkkaan. Ja itsekustannetusta ollaan kritiikittömän ylpeitä.

Tänään syynissä oli taas yksi lehti. Graafinen ilme oli ponnahtanut eteenpäin, vaikka kannessa ei mitään kiinnostavaa ollutkaan. Ja se ilmekin on kustantajan ilme, joten kovin itsenäisestä opiskelijalehdestä ei puhuta - eikä muuta väitetäkään.

Päätoimittajan välimerkkihäiriö nauratti muitakin kuin minua. Lainkaan liioittelematta voin kertoa, etten ole koskaan lukenut niin paljon virheitä sisältävää ja ennen kaikkea niin sisällötöntä ja huonoa pääkirjoitusta kuin tästä luin. Puheenjohtajan tervehdykset ovat yleensä kaikissa lehdissä alle arvostelun (poikkeuksiakin on), mutta pääkirjoitukset ymmärretään jättää järkiään sitä lyhemmiksi mitä huonompia niistä meinaa tulla. Tässä lehdessä muutkin päätoimittajan artikkelit vilisivät väärinkäytettyjä pilkkuja ja väliviivoja.

Luulenpa, että mahdollisesti pari vuotta lehteä lukeneet vanhemmat opiskelijat eivät saa uusimmasta numerosta irti mitään uutta ilmettä enempää. Sisältö noudatteli samaa kaavaa, mihin opiskelijakunta/opiskelijalehti toisensa jälkeen turvautuu: yksi juttu asumisesta, yksi juttu työllistymistä, yksi juttu ammattikorkeakoulun harjoittelu- ja työllistymispalveluista, yksi omakohtainen kertomus vaihto-opiskelusta tai opintojen aloittamisesta tai muusta uuden kokemisesta sekä tietysti pakollinen Mikä ihmeen opiskelijakunta -artikkeli, jonka otsikkona oikeasti käytetään ainakin pari kertaa vuodessa tuota ihmettelylausetta.

"Ei se, kuka kirjoittaa, vaan se, mistä kirjoitetaan", sanoi meidän uusi päätoimittaja. Olen samaa mieltä. Kyllä sillä kirjoittajallakin on joskus väliä - tai oikolukijalla.

Menetin eilen osan mielenrauhastani opintotukea ja uusimpia käänteitä ajatellessani. Nouse jo -kampanjasta on tainnut tulla minulle jo jotenkin henkilökohtainen asia kuten 252 tai 42 a § ovat joskus joillekin olleet. Olen omaksunut perustelut, muokannut ne suuhuni sopiviksi ja alkanut uskoakin niitä.

15 000 opiskelijalle merkittävä ja kaikille muille vielä merkittävämpi asia oli Kalevassa kuitattu pikku-uutisella Kotimaa-sivuilla. Internetversio tiesi juuri kertoa, että joku jostain toisesta puolueesta on ministerin kanssa ihan eri mieltä ja haluaa tätä neuvoa. Harmi, ettei kukaan toimittaja soittanut eilen, olisi ollut niin paljon hyviä kärjistyksiä kielen päällä.

Jälkiviisas on helppo olla, mutta Saarelan opintotukiesitys oli erittäin odotettavissa. Hänestä on hienoa olla avuksi noin 15 000 opiskelijalle eikä esimerkiksi kaikille opintotuen piirissä oleville. Tulorajojen nostoesitys on halpa tapa esiintyä opiskelijoiden ystävänä. Populismia omalla tavallaan (kuten koko opiskelijapolitiikka, mutta ei siitä sen enempää). Toivottavasti tulorajojen nostaminen näkyy kuitenkin takaisinperinnän vähenemisenä.

Saarela puolustelee tulorajojen asettamista yleisen korotuksen edelle todennäköisesti sillä, että opiskelijajärjestöt tätä vaativat. Hän nimittäin kerran kehui, kuinka asioissa ollaan edetty opiskelijajärjestöjen toivelistan mukaan, ensin ateriatuki, sitten asumislisä ja nyt muutaman sitoutuneen järjestön esillä pitämät tulorajat. Harmillista, että tällainen edistysaskel on todellisuudessa tappio opiskelijoille ja heitä edustaville järjestöille samalla, kun se on voitto muutamalle työmarkkinajäjestöjen opiskelijasiivelle.

Ehkä vielä on toivoa opintorahan korotukselle, eihän asumislisäkään hallituksen esityksestä noussut vaan eduskunnan tahdosta, kuten SAMOK kumppaneineen kommentissaan muistutti.

Nyt viimein valtioneuvosto osoittaa, ettei opintorahan alkuperäinen tarkoitus - opiskelijan perutoimeentulon varmistaminen - ole enää voimassa.