.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Käsitykseni talouskielen asemasta yleiskielenä vahvistuu, kun seuraan Oulun kaupunginjohtajahakua. Tähän mennessä kaikki hakijat, joiden mielipiteitä on päästetty lehtiin, ovat puhuneet kaupungista kuin liikeyrityksestä. Pohjat veti ammattikorkeakouluakin ylläpitävän koulutuskuntayhtymän johtaja verratessaan kaupunkilaisia asiakasomistajiin ja veroja palvelumaksuihin. Porin (tai Mikkelin, en muista) kaupunginjohtaja kehui Oulua Suomen Piilaaksoksi, mutta epäselväksi jäi, haluaisiko hän sinne varsinaiseen Piilaaksoon kaupungin- vai yritysjohtajaksi.

Selviä protestihakijoita oli tällä kertaa vain yksi: Oulun seudun ammattikorkeakoulussa viestintää opiskeleva nuori mies. En tiedä vielä, olenko hänestä ylpeä. Eräässä keskustelussa epäiltiin, että hakemus liittyisi jotenkin meneillään oleviin projektiopintoihin.

En tiedä sitäkään, mitä toivon yhtymäjohtajalle tapahtuvan tässä haussa. Välitän nimittäin sekä ammattikorkeakoulusta että kotikaupungistani.

Viikon aikana katsottuja elokuvia: Good Night, And Good Luck, Fun With Dick And Jane sekä Saippuaprinssi. Ensimmäisellä ei ole suomenkielistä nimeä, toisen suomennos on huono ja kolmas on suomalainen elokuva.

Monta naurua saanut Carrey-kohellus vuokrattiin vastapainoksi Clooney-paatokselle, mikä oli sinänsä tarpeetonta, että kommunistivainoja muisteleva mustavalkoelokuva ei ollut lainkaan paatoksellinen tai muutenkaan raskas. Elokuva kertoi sen, minkä halusi. Totuus kun on tarua ihmeellisempää. Leffa herätti voimattomuutta ja epäuskoa ja liikutti kerran. Ja siinä tupakoitiin koko ajan.

Tupakka toimikoon aasinsiltana suomalaiseen komediaan, joka vuokrattiin pitkälti Mikko Leppilammen ja Pamela Tolan vuoksi. Tässäkin elokuvassa tupakoitiin paljon, paitsi, että sillä yhdellä urheilullisena esiintyvällä näyttelijällä se kessu ei palanut missään vaiheessa vaikka huulien välissä olikin. Suomalaisten elokuvien uskottavuus- ja relistisuustasoa on yritetty nostaa viime vuosina Pahoilla mailla ja Gameillä, mutta Saippuaprinssi on rehellistä komediaa, johon on kelpuutettu kaikki tutut näyttelijät paitsi niitä, joita suomalaiset pitävät koomikoina. Ruonansuuttomalla ja Peteliuksettomalla linjalla eteneminen ei ole lainkaan hassumpi päätös.

Ammattikorkeakoululla on tuote, sillä on asiakas (useitakin), sillä on segmentti, se on tehokas, se on innovaatioympäristö, se tekee tulosta. Jos jotain ei voi metaforoida liiketaloudella, sitä ei ole olemassa. Pelottavinta on metaforien katoaminen - ilman että liiketalous menee mukana.

Tämähän on ihan realismia, maailma puhuu talouden kielellä. Ja koska kyseessä on iso, maapalloinen asia, sitä ei voi muuttaa eikä vastustaa. Siihen kannattaa sopeutua siten, että saa siitä mahdollisimman suuren hyödyn itselleen. Näin väitettiin tänään saamassani kutsussa erään valtakunnallisen järjestön paikalliseen tilaisuuteen. Menen varmaan paikalle, vaikka tuo väite minua häiritseekin. (En ainakaan lähde sitä siellä kyseenalaistamaan, koska häirinnän luonne on sellaista, etten halua keskustella asiasta.)

Ongelma on syvällä järjestelmässä enkä minä sitä sieltä ratko. Osa ongelmasta on kuitenkin lähelläni, ammattikorkeakouluopiskelijaliikkeessä. Se ei tarjoa vaihtoehtoa liiketalouden termistölle vaan pelaa muiden kanssa samalla kielellä. Edes laajempi korkeakouluopiskelijaliike tai opiskelijaliike ylipäätään ei keksi uusia termejä tai käytä rohkeasti omiaan vaan suostuu perustelemaan asioita "kilpailukyvyllä" ja "tehostamisella". Hyvinvoinnistakin puhutaan päälauseessa, jonka sivulause mainitsee sen ei-toivotut "kustannukset".

Onko tämä nyt sitä rohkeutta ja radikaaliutta, mitä monet vuorollaan vaativat riippumatta siitä, aikovatko itse tehdä asioille mitään? Ehkä. Onhan se toki klisee huudella hurjien linjausten perään enkä oikeastaan sitä ajakaan takaa. Luulenpa, että se radikaalius, mitä ajoittain omassa huomion tarpeessa ollaan vailla, on juuri taloudelle alistumisen ja muiden kovien arvojen kaipuuta. Minä kaipaisin rohkean pehmeitä vetoja. Pidettäisiin esillä utopioita, puhuttaisiin korostetusti yhteisöllisyydestä, yhteisön vastuusta, jaksamisesta, tasa-arvosta ja osallistumismahdollisuuksista. Korvattaisiin palaute arvioinnilla, ohjaus tuella ja kilpailukyky onnellisuudella.

Kuulostaa hihhuloinnilta. Ja sitä on. Se on tarkoituksellista, sillä lopputulos on jossain siellä ääripäiden välillä. En jaksa uskoa, että opiskelijaliike irtautuisi lainkaan kauemmas vaikuttamisen ja päätöksenteon ytimestä, jos omaa ääripäätä vietäisiin pari piirua pehmeämpään ja idealistisempaan suuntaan.

Enpä tiedä, onko minustakaan sellaiseen.

Vietin kolme päivää Helsingissä liiton asioilla. Tutustuin tulevaan kantapaikkaani, jonka asemaa tulevana kantapaikkanani uhkaa ainostaan se kuluneiden kolmen päivän aikana monta kertaa lausuttu mahdollisuus, että minulle joskus ehkä esiteltäisiin eräs toinenkin ehdokas tulevaksi kantapaikaksi. Monimutkaista? Niin minustakin.

Kolmannen päivän viimeisistä virallisista keskusteluista löysin jotain, jota en ole vielä muotoillut ajatuksissani aivan valmiiksi, mutta josta saatoin löytää opiskelijaelämätulevaisuuteni henkilökohtaisen vision. Huonosti perehdytetyt opiskelijatoimijat pallottelivat jo aikoja sitten ratkaistua kysymystä opiskelijasta ammattikorkeakoulun asiakkaana vai kumppanina, ja se oli minulle liikaa. Kerroin, että meillä on jo asiasta mielipide, josta on syytä pitää kiinni. Pelkään saman historiantuntemattomuuden pilaavan haaveeni automaatiojäsenyyden tavoittelustakin.

Ei asioita tarvitse tehdä samalla tavalla kuin aina, mutta on hyvä tietää, miten ja miksi aiemmin on tehty. Naureskelin joskus, kun pelättiin, että mielipiteet ja kannanotot unohtuvat, jos niitä ei kirjata vuosi toisensa jälkeen uudestaan poliittisiin ohjelmiin. Pelko taitaakin olla aiheellinen. Tosin ongelma täytyy yhä ratkaista jotenkin muuten kuin ohjelmia paisuttamalla.

Valaistumiskokemukseni ei kuitenkaan liity perinteensiirron heikkouteen vaan aiheeseen, josta asiakkuuskysymys lopulta herätti enemmänkin keskustelua. Miksi emme osaa puhua ammattikorkeakoulutuksesta muulla kuin liiketalouden tai teollisuuden kielellä? Tästä aihepiiristä lisää myöhemmin, kunhan ohjelmanjulistukseni muotoutuu.

Rikoimme vahingossa edustajiston eilisen kokouksen alkajaisiksi kotiyksikköni auditorion valkokankaan. Se meni ruttuun ja repesi. Syyllinen on repsottava seinälevy, johon tämä tuhansien eurojen vehje törmäsi. Ajattelin pyytää vielä anteeksi yksikön tupaantulijaisten puheessani, jonka saan opiskelijoiden edustajana pitää.

Suhtaudun oudon tyynesti kohtaamaani passiivisuuteen: En tunne minkäänlaista vastuuta ryhtyä toimiin aktivoidakseni edustajistoa, joka siirsi kolmannen kerran sääntömuutoskäsittelyn seuraavaa kokoukseen vähäisen osanottajamäärän vuoksi. Sääntöjä muutettaessa päätösvaltaisuus vaatii paikalle vähintään 2/3 koko edustajistosta.

Hallituskaan ei kokoontunut tänään. Kaksi oli ilmoittanut esteestä aiemmin, yksi juuri ennen kokousta, ja yksi ei vastannut puhelimeen. Kahden hallituksen jäsenen kanssa keskustelimme sitten hieman heidän sektorinsa asioista. Mutta en välitä. Ainakaan ärsyyntymiseen saakka. Kutsuin seuraavan kokouksen jo koolle. Valmisteluaika on tietysti heitetty hukkaan, mutta kivaahan se vain on, kun saa päättää asioista itse tai pienemmässä ryhmässä. Harvainvallaksi sitä kutsuttiin viimeisimmässä Osakolaisessa.

Tarkennuksena vielä, että tämä onneton sattuma hallitukseni kanssa tapahtui nyt ensimmäisen kerran tänä vuonna. Ei siis ole tapana. Ja mainitsen siitä tässä vain tasapuolisuuden nimissä, jotta voin arvostella edustajistoakin.

Aktiivisuuteen ja passiivisuuteeni palatakseni sanoinkin tänään, että helppoahan se hallitukselle toisaalta on, jos edustajisto on tuollainen. Minun maailmankatsomuksessani edustajisto on opiskelijakunta ja on siksi pelkästään edaattorien ja heidän äänestäjiensä vastuulla, että homma toimii sillä tasolla. Tosin vaikea yrittää sitten uskotella ammattikorkeakoululle, että kyllä meidät pitää päästää kaikkiin mahdollisiin toimielimiin mukaan, kun omat toimielimet nilkuttavat puolirampoina. Jos huominen vaalilautakunnan kokous menee puihin, saatan jo huolestuakin.

Ammattikorkeakoulun lukuvuoden avajaisjuhla juhlisti myös kuluneita kymmentä toimintavuotta. Ohjelma oli varsin kulttuuripainotteinen, jopa gaalamainen, eikä ainoaksi puheeksi jätetty rehtorin tervehdyskään ottanut kantaa yhtään mihinkään. Juhla oli siis kertakaikkisen onnistunut!

Ohjelmaan sisältyi muun muassa 370 000 euroa maksaneen seinän soittaminen, kansasta riippumatta aina hullujen hyppelyltä vaikuttavaa kansantanssia, kakka-aiheinen lyhytanimaatio sekä pianoimprovisaatio. Tämä kaikki välitettiin päänäyttämönä toimineesta konserttisalista myös tanssisaliin ja välitetyn kuvan ja äänen lopputulos ylsi kiitettävään. Seinää soitettiin vielä kolmannessa paikassa, urkusalissa.

Kaupungissa, jonka omistamien julkisten tilojen nimiä päävuokralaiset saavat myydä kenenkään kyseenalaistamatta, tällainen ratkaisu herätti minussa suunnattoman ylpeyden tunteen. Enkä ollut ainoa.

Toisen ruokalautasellisen jälkeen keskustelin yhä tuntemattomaksi jääneen pariskunnan kanssa, ja he muistivat minut ja edellisvuoden juhlassa esittämäni puheen. Kantaaottavuuteni oli jäänyt mieleen. Tänä vuonna 380 vierasta eivät siis kuulleet virallisessa ohjelmassa ainoatakaan mielipidettä tai sen puolikasta. Ei se minua oikeasti haitannut, varsinkaan niin hienojen esitysten jälkeen. Minulle avajaisohjelma oli kannanotto, josta jokainen sen suunnitteluun osallistunut saa olla ylpeä.

Lisäys saunan jälkeen: Kymmenvuotias ammattikorkeakoulu on siis toiminut kymmenen vuotta vakinaisena sellaisena. Kokeiluajat mukaanlukien vuosia on enemmän. Erityisen hauskaa olikin tavata Oulun väliaikaisen ammattikorkeakoulun johtava rehtori, sittemmin Oulun seudun ammattikorkeakoulun Sosiaali- ja terveysalan yksikön johtajana eläköitynyt rouva Lämsä.

Oulun Jäähalli muutettiin rahalla Oulun Energia Areenaksi. Kävin todistamassa tapahtuneen omin silmin.

On aika uskomatonta, kuinka pahalta se tuntuu. Itku tuli kotiin päästyäni. Aivan kuin minua olisi henkilökohtaisesti loukattu, kajottu minun oululaisuuteeni, riistetty joukko muistoja. Minulle Jäähalli on yhä se punainen peltihalli, vaikka väri on ollut harmaa jo muutaman talven.

Nyt se, mistä en tässä kaupungissa enää pidä, tuli tarpeeksi lähelle. Tämä kuvaa liian hyvin sitä, mitä Oulu pahimmillaan näyttää olevan. Onko tämä minun kaupunkini enää lainkaan?

Kuinka huonosti järjestetyssä työseminaarissa päiväni vietinkään! Tämän illan opiskelijajärjestötapaaminen ei voi epäonnistua, kahta sellaista ei satu samalle päivälle.

Seminaarin aihe oli yksinkertainen: opiskelijapalautekyselyn kysymysten hiominen. Samaa kysymyspatteristoa on pyöritelty meidänkin toimistolla jo kahdesti aiemmin. Keskustelu lähti silti perusteista, aivan kuin minkäänlaista pohjatyötä ei olisi tehty. Paljastui, että vain kolme tahoa seitsemästä oli antanut pyynnöstä kommenttinsa kyselyyn aiemmin, opiskelijakunta näiden joukossa. Sitten kun mukaan sattuu intohimoisia ihmisiä, jotka eivät edes yritä virittyä samalle kanavalle muiden työstäjien kanssa, eikä etukäteen ole sovittu mitään järkevää työskentelyjärjestystä ja realistista tavoitetta lopputuloksesta, katastrofi on valmis.

Ilta menee opintorahan merkeissä, huomenna jaksanen kirjoittaa aiheesta taas kerran. Kuulin tänään kaipailuja lainapainotteiseen opintotukeen, mikä oli ihan virkistävää, kun tähän mielipiteiden kirjoon niin vähän törmää toimistolle linnoittautuessaan.

Kaltion Paavo J. Heinonen tekee lehden uudessa numerossa tarpeellisen summauksen Oulun hakemuksesta Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Artikkeli, kun siihen loppuun kalutulta tuntuneesta aiheesta huolimatta viimein uskalsin tarttua, on perusteellinen yhteenveto oululaisten uskomisesta ja uskomattomuudesta, kulttuuritoimen pyrkimyksistä ja pyrkimättömyyksistä, alueen valtalehden linjoista ja linjattomuuksista sekä kulttuuri-teknologia-vastakkainasettelusta. Nyt voidaan keskustella tulevaisuudesta. Kiitos Paavo J. Artikkelisi valisti, valaisi ja vakuutti.

Jutun mukaan kulttuuritoimen johtaja velvoitti hakemuksen noudattelemaan ja tukemaan Oulun strategisia tavoitteita. Kaupungin visio kerrotaan myös artikkelissa: Oulu – City of Innovation: Oulu on pohjoisen Euroopan elinvoimaisin kaupunkiyhteisö, jossa on asukkaiden tarpeista lähtevät Suomen kehittyneimmät palvelut ja tasapainoinen talous. Oulu on ihmisten ja yritysten maailmanlaajuisesti verkostoitunut kaupunki, joka muodostaa huippuosaamiseen perustuvan innovaatioympäristön eri toimijoille. Oulu on kansainvälinen, monikulttuurinen, suvaitsevainen ja viihtyisä kaupunki.

Vision lisäksi aika monet asiat (lukekaa se artikkeli, niin tuo kuulostaa vakuuttavalta) osoittavat, kuinka kotikaupunkiani on johdettu ja johdetaan yrityksenä. Tiedän, että oululainen kulttuuri on monipuolista, elävää ja verkostoitunutta/verkostoituvaa, mutta päätöksenteossa, rahanjaossa ja julkisissa tulevaisuudenvisioissa se ei näy. Ja se ahdistaa koko ajan enemmän. Tänään ajattelin ensimmäistä kertaa, etten ehkä haluakaan asua loppuelämääni tässä kaupungissa.

JK. Tunnustan, tilasin Kaltion kahdesta syystä: 1) päätoimittajan potkujen aiheuttaman kohun vuoksi ja 2) koska luulin vaimoni pitävän siitä ja antavan siksi anteeksi yhden toisen lehden tilaamisen (joten tilasin sen hänen nimellään). Saan ehkä jatkaa tilausta, jos katkaisen Kalevan ensi vuodeksi. Siihen tosin liittyy paljon kaikenlaisia muttia.

Tiedän, että tiedotusvälineissä ei kerrota kaikkea: mediakaan ei kaikkea tiedä ja karsii vähästä tietämästäänkin mielestään epäolennaisen pois. Tiedotusvälineet kertovat asioita myös viittaamatta tietolähteeseen, mikä asettaa median siis alttiiksi arvostelulle, jonka pitäisi suuntautua johonkin muualle.

Edellinen on alustus ihmettelylleni koskien erästä pientä yksityiskohtaa Asem-uutisoinnissa. Kiasman eteen saarrettujen mielenosoittajien (kai heitäkin siinä joukossa oli) hallusta kuulemma löytyi metalliputkia, jotka kielivät ennaltasuunnitelluista väkivaltaisuuksista. Saattahan tämä olla tottakin - ihmettelen vain, miksi lehdissä (internelehdissäkin) kerrotaan ainoastaan tämä peruste. Samalla logiikallahan poliisi suunnitteli etukäteen joukkopidätyksiä, pahoinpitelyjä ja jopa tappoja, jos siis päätellään vain mukana olleiden tavaroiden perusteella. Samankaltaisten tapahtumien ympärille rakentuvat mielenosoitukset ovat kyllä opettaneet suomalaisetkin varustautumaan vastapuolen väkivaltaan, poliisit ja mielenosoittajat.

Jotenkin samaan aihepiiriin kuuluu myös Syriana, jonka katsoimme eilen. Takakannen hehkutuksen mukaan elokuva vangitsee ensimmäisestä kohtauksesta lähtien intensiteetillä, joka ei hellitä otettaan hetkeksikään. Kuulostaa hyvältä, mutta tekstin kirjoittaja oli unohtanut tarkistaa, mikä se ensimmäinen kohtaus on. Ei nimittäin vanginnut. Hyvä näyttelijätyö, kaksi tuttua ja hyväksi tunnustettua kasvoa sekä loppua kohden tarkentuva ja selkeytyvä juoni vangitsivat mielenkiinnon lopulta, mutta missään vaiheessa ei oikeastaan jännittänyt. Sormenkynsien repimistä en ole ennen nähnyt, vain sillä uhkailua, joten leffa tarjosi jotain ihan uuttakin.Lopussa ulkoministeri-prinssin tappaminen ärsytti oikeasti.

Onneksi sisarjärjestön avajaistapahtuma oli jo eilen ja voin yrittää kokonaisen päivän ajan toipua huomisia omia avajaisiamme varten. Takana siis flunssa, kaksi tunnin lentoa ja illan verran ilmaista kaljaa - ja jo puolet "tehokkaasta" työpäivästä.

Ylempien ammattikorkeakoulututkintojen kehittämisverkoston yhteistyöfoorumissa huomasin, mitä koulutusohjelmista ja niiden kehittämisestä vastaavien heti ensimmäiseksi pitäisi tehdä: unohtaa koko akateemisen koulutuksensa painolasti, erityisesti gradu-sana, ja ymmärtää, että nyt ollaan tekemässä korkeinta ammatillista koulutusta - ei ammattikorkeakoulun maisteritutkintoa. Miksi niin monet haluavat verrata ylempää ammattikorkeakoulututkintoa kaikkeen muuhun paitsi ammattikorkeakoulututkintoon?

Sitäkin mietin, että mitenkähän tämä alueen elinkeinoelämä saataisiin innostumaan ylempien koulutusohjelmien kehittämisestä, kun se ei meinaa innostua näiden nykyistenkään koulutusohjelmien kehittämisestä.

Tänä viikonloppuna pidämme kaikki puhelimet kiinni ja vietämme toista kertaa häidemme vuosipäivää. Internetiä ei kielletty, koska tarkoituksena on rentoutua, ja kiireetön blogin kirjoittaminen on rentouttavaa.

Lahjat avasimme jo eilen. Milka saa halutessaan kertoa itse, mitä sai. Minä sain rakkaaltani maailman parhaat lahjat eli levyn, kirjan ja jääkaappirunovälineet. Levyä kuuntelen parhaillaan - selvennyksenä täytyy kertoa, että minuun vaikuttaa kovasti kaikki sellainen, missä suomen kielellä on tavallista merkittävämpi rooli. Suomenkielinen lohikäärmehevi putoaa siis musiikkimakuni pohjasta läpi yhtä lujaa kuin suomirap. Eikä se tunnu edes kummalliselta.

Kummalliselta kuitenkin tuntuu viikonlopun aikana loppuun saatettava kirjoitustehtäväni. Minun pitäisi kolumnoida aiheesta "miksi julkinen käsitys ja keskustelu liiketalouden ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneista ovat virheiden ja pahantahtoisuuden vääristämiä". Naurakaa vain, niin minäkin tein, kun kirjoitustarjouksen sain. Otin kuitenkin vastaan.