.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Luottamustoimi on sanana mielenkiintoinen. Varsinkin etuliite luottamus- on mietityttänyt viime päivinä. Tähän asti olen ajatellut sen tarkoittavan työsopimuksen sijasta luottamukseen perustuvaa tehtävää. Luottamustoimen haltijaa eivät suojele työehdotkaan vaan pesti on ohi, kun (kollektiivisen) esimiehen luottamus loppuu.

Luottamuksen merkitys järjestötoiminnassa on avautunut hiljattain aivan uudella tavalla. Aatteellisten järjestöjen toiminnan luonne tekee siitä vaikeasti ohjattavaa - virheitä ja väärinkäytöksiä on vaikea kitkeä ennalta tai tehdä näkyviksi, kun toimijoiden vaihtuvuus on suurta, aikaa systemaattiseen laadunvarmistukseen ei useinkaan ole ja kokonaisvaltaiset ohjausjärjestelmät eivät näistä ja muista syistä oikein taivu vapaaehtoistoiminnan tarpeisiin. Täytyy siis vain luottaa.

Siellä missä toiminta on hyvää, luottamustakin on yleensä paljon. Pelkästä luottamuksesta ei kuitenkaan synny hyvää toimintaa, vaan tietty määrä ohjesääntöjä ja tiukkoja perinteensiirtoja on aina tarpeen. Jokaiseen tilanteeseen ja katastrofiin valmistautuminen ei silti takaa toiminnan laatua vaan kielii luottamuksen - ja sitä synnyttävän - hyvän toiminnan puutteesta. (Aika vaikeasti sanottu, selvennän aamulla, jos jaksan.)

Kiinnostava luottamuksen ilmentymä - ja se, josta olen turhan usein huomannut jääväni osattomaksi - on luottamus toisen ihmisen kykyyn puuttua omiin heikkouksiinsa. Liian monta ihmissuhdetta rasittaa vääristynyt avoimuus: muuten niin avoimet ja toisiinsa luottavat ihmiset eivät oikeiden ristiriitatilanteiden tullessa pystykään puhumaan aroista aiheista vaan aavistellessaan toisen suhtautuvan asiaan kielteisesti rankaisevat tätä kylmäkiskoisella käytöksellä. "Et kuitenkaan ymmärrä, en siis edes yritä" on merkki siitä, ettei luottamusta oikeastaan ole. Pohjimmiltaan omaa heikkoutta ei uskalleta tuoda julki, koska uskotaan, ettei toisen hyväntahtoisuus riitä sen hellävaraiseen käsittelemiseen. Sitten ei koskaan edes pyydetä ymmärtämään.

Tämä johtaa pakostakin pohtimaan järjestötoimijoiden sosiaalisia taitoja. Kollegan kanssa olemme usein todenneet, että läheisimmiksi käyneistä järjestötoimijoista todella harva - jos kukaan - on sosiaalisesti normaali. Luulenpa, että sosiaalinen normaalius elää enintään niissä tuttavuuksissa, jotka perustuvat säännölliseen tapaamiseen mutta joista ei koskaan kehity henkilökohtaista kaveruutta tai ystävyyttä. Tuttavuutta syvemmälle menevät ihmissuhteet ovat lähes poikkeuksetta erilaisten luottamustoimeen tai kokemukseen perustuvien valta-asetelmien tai oman menneisyytensä rasittamia.

Ehkä järjestöt korvaavat toimijoiden sosiaaliset tarpeet, joihin muut ihmiset reagoivat etsimällä ystäviä vähemmän aikaa vievistä harrastuksista kuten urheilusta ja kulttuurista. Ehkä vapaaehtoistyöhön liittyvä luottamus tarkoittaa meille samaa kuin tavallisen ihmissuhteen keskinäinen kunnioitus. Järjestö on henkilökohtainen kaveri, joka korvaa muiden ihmisten tarvitseman tuttavapiirin. Syvemmät suhteet pitää sitten luoda oikeisiin ihmisiin, ja koska se on aika monimutkaista, moni tyytyy syventämään suhdettaan järjestöön. Etsi siinä sitten sosiaalista normaaliutta yhteisössä, jossa kaikki ovat todellisuudessa sitä paossa.