.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Sain sanansijan opiskelijalehdestä, jonka päätoimittajaa ei vaivaa pakonomainen "mitä opiskelijalehden päätoimittaja nyt kirjoittaisi" -syndrooma. Sen toisen, äsken mainitun vaivan kangistaman, opiskelijalehden uusin numero on vielä lukematta.

Satuin lukemaan myös ammattiliiton lehden. Toivon, että siinä esitellyt kansanedustajaehdokkaat ovat valinneet vaaliteemoikseen jotain muuta kuin koulutuksen. Kukaan ei maininnut toimineensa opiskeluaikanaan ammattikorkeakoulunsa opiskelijakunnassa tai edes ammattiliiton opiskelijajärjestön paikallisyhdistyksessä - saati sitten korkeakouluhallinnossa. Sen huomaa.

Kohta kaikki opiskeluun liittyvä alkaa mennä pyllymäkeä. Nyt kaikki menee nimittäin niin hyvin. Sain ensimmäiset opintopisteeni. Ne kirjautuvat rekisteriin aikanaan, mutta tutkimustoiminnan opettaja lupasi tänään viimeisestäkin pakollisesta tutkimustoiminnan opintojaksosta hyväksytty-merkinnän erään hyvinvointiselvityksen perusteella. En tiennyt, että opiskelijakuntatoimintaa voi ihan oikeasti käyttää tällä tavalla hyväkseen. Aiemmin opitun tunnustamisessa on päästy ainakin hetkellisesti tyydyttävälle tasolle.

Lunastin avaimen koulun käytävällä sijaitsevaan lokeroon. Yllätyksekseni lokerossa oli jopa kolme pientä hyllyä sekä katossa koukut takkia ja muuta ripustettavaa varten. Minulle tuli hyvin turvallinen olo. Nyt siinä kylmässä ja persoonattomassa kapitalistikoulussa on alue, joka on henkilökohtaisesti minun. Vien sinne villasukat ja turvallisuudentunne ei lopu koskaan. (Villasukat ovat varsinkin matkustaessa turvallisuuden lähtökohta - vaikka vain laukussa pidettyinä.)

John Malkovichista on tulossa laatuelokuvan merkki (Linnunradan käsikirja liftareille lienee ainoa poikkeus). Colour me Kubrickissa Malkovich inhotti vaimoani ja todisti minulle olevansa lyömätön neurootikkojen esittäjä. Kannattaa katsoa.

Mistä tietää, että omin käsin suoritettu hiusten leikkaus ei onnistunut?

Kukaan ei kommentoi sitä sanallakaan.

Olen neljättä päivää koulussa. Tähän mennessä olen törmännyt esimerkillisiin aloitusluentoihin, osallistunut ensimmäiselle luennolleni ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa ja löytänyt turvapaikan.

Opettajatuutorini, joka toimii myös kahden meneillään olevan opintojakson vastuuopettajana, on näyttänyt erinomaista mallia ensimmäisen luennon vetämisestä. Tavoitteet, suoritusperusteet ja aikataulut ovat tulleet erittäin selviksi. Painopiste on jopa onnistunut olemaan opintojaksojen oppimistavoitteissa, mikä ei aina ole itsestäänselvää. Aiemmin antamani kehut ansaitsevat siis jatkoa.

Opiskelen nyt myös kansainvälisiä neuvottelutaitoja, englanniksi. Varsinaisten kieliopintojen lisäksi tämä onkin ensimmäinen englanninkielinen opintojaksoni. Puolet osallistujista on ulkomaalaisia tutkinto- ja vaihto-opiskelijoita, mikä sekin siis on uutta.

Keskimääräisen suomalaisen opiskelumoraalin erot verrattuna ulkomailta tänne tulleeseen ovat selvästi näkyvillä. Kotitehtävien lisäksi ulkomaalaiset tuntuvat kilpailevan myös tuntiaktiivisuudesta meikäläisiä hanakammin. Kuuluipa luennolla sellaisiakin ennenkuulumattomuuksia kuten "minä olen vapaaehtoinen" ja toisten päälle puhuttuja vastauksia opettajan kysymyksiin. Kyseinen opintojakso vaatii myös aika paljon eläytymistä erilaisiin kuvitteellisiin tilanteisiin, mikä tuntuu vieläkin lähinnä lapselliselta. Tässä suomalaiset ovatkin paljon huonompia kuin muut.

Turvapaikan löysin ennalta-arvattavasta ja yllätyksettömästä paikasta eli koulutusalajärjestön toimistosta. Lopetan täällä oleskelun siinä vaiheessa, kun erehdyn palvelemaan ensimmäistä asiakastani.

Tänään aloitin luennoilta lintsaamisenkin. 

Vauvakirjan täyttäminen on vauhdissa. Siihen on jo piirretty sukupuu ja vastailtu alullepanoa ja odotusta koskeviin kysymyksiin. Mielenkiinnolla odotan Aikakapseli-nimisen luvun täyttämistä; valmiiden kysymysten lisäksi siihen saa liittää vaikkapa leikkeitä syntymäpäivän sanomalehdestä. Tästä innostuneena tarkistin, mitä omana syntymäpäivänäni on tapahtunut.

Minä en vielä lapsen liikkeitä tunne, mutta vaikuttuneena kuuntelen, kun Milka kertoo, mitä pikkuinen milloinkin tekee. Tänään kuulemma heitettiin kuperkeikkaa. Lisääntyminen ei ole vielä tullut minun uniini, toisin kuin Milkalla, joka on jo synnyttänytkin nukkuessaan. Minä uneksin yhä lähinnä työasioita, vaikka ei kai enää pitäisi.

(Toinen pupupojistamme saattaa sittenkin olla tyttö. Vielä sillä on pari viikkoa aikaa kasvattaa itselleen kivekset ennen kuin Ilmari-nimi muutetaan Irmeliksi. Ne paljastavat sukupuolensa lopullisesti yleensäkin siis vasta tietyssä iässä.)

Olipa herkkä päivä. Ihmettelin kasvavan ahdistuksen ja aikaansaamattomuuden syytä, kunnes tajusin olevani sairas. Influessarokotetutkimuksesta saatu ehkä-rokote on näyttänyt pitävän sairauden pois vain kuumeen osalta, mutta nyt mittari nousi ensimmäisen kerran 37 asteeseen. Voin olla hyvin omatunnoin kipeä. Ainakin tämän illan.

(Luulin muutaman hetken ikävän olon johtuvan sähköpostikeskustelusta, jonka kävin muutaman väärinkäsityksen ja itseensäottamisen vuoksi. Tämän kirjoituksen sisältö ei kuitenkaan liity mitenkään kyseiseen keskusteluun tai niihin väärinkäsityksiin. Aihetta sivuavia keskusteluja tuli käytyä tänään muitakin.)

Koulutusalajärjestössäni on taas ajankohtaista pohtia, miksi se ei ole vieläkään liittynyt ammattiliiton opiskelijajärjestön jäseneksi eli paikallisyhdistykseksi. Pitkästä aikaa asiaa mietittyäni panen ajatukseni tähän jonoon. Avoimen keskustelun hengessä esitän tässä syyt, joiden vuoksi en yhdistyksen jäsenenä halua sen liittyvän ammattiliiton opiskelijajärjestöön.

• Opiskelijayhdistyksen ei pidä valita ammatillista järjestäytymistapaa puolestani. Koulutusalajärjestö toimii vakiintuneena osana ammattikorkeakoulun yksikköä, ja opiskelijoiden aito mahdollisuus valita tutkintopohjaisen ja työtehtäväpohjaisen ammattiliiton välillä tai vertailla niitä toisiinsa vaarantuisi, jos yhdistys sitoutuisi näistä toiseen.

• Ammattiliittojen opiskelijatoimintaa täytyy kohdella tasapuolisesti ja työelämätietouden tasapuolisuus täytyy varmistaa. Koulutusalajärjestö toimii ilmaiseksi ammattikorkeakoulun tiloissa ja tuottaa opiskelijoille merkittäviä liiketoimintapalveluja. Jos se sitoutuisi ammattiliittoon, ammattikorkeakoulun pitäisi tasapuolisuuden nimissä joko päästää kaikki muutkin työmarkkinatoimijat tiloihinsa harjoittamaan liiketoimintaa ja jakamaan työelämätietoa omalla äänellään tai häätää koulutusalajärjestö ulos.

• Haluan koulutusalajärjestön tarjoavan minulle lakisääteisen opiskelijakunnan palveluja, jotta mahdollisuuteni nauttia niistä olisivat mahdollisimman hyvät. Opiskelijakunta ei todennäköisesti tee yhteistyösopimusta jäsenyytensä välittämisestä ja muista palveluista ammattiliiton opiskelijajärjestön paikallisyhdistyksen kanssa. Opiskelijakortin ei tarvitsekilpailla huomiosta samassa palvelupisteessä tradenomikortin kanssa (mitähän senkin nimi tarkoittaa, tradenomi minusta tulee vasta valmistuessani).

• Haluan vaikuttaa opiskelijakunnan toimintaan sitoutumattoman koulutusalajärjestöni kautta. Haluan, että koulutusalajärjestöni kerää opiskelijakunnan edustajistovaaliin ehdokkaita, jotka edustavat minua ammattikorkeakouluni Liiketalouden yksikön opiskelijana, eivät ammattiliiton paikallisyhdistyksen toimijana. Haluan, että koulutusalajärjestöni nostaa opiskelijakunnan agendalle teemoja, jotka ovat tärkeitä Liiketalouden yksikön opiskelijoille, eivät vain Tradenomiopiskelijaliitolle tai Tradenomiliitolle. Uskon, että koulutusalajärjestöni voimavarat riittävät nykyisten sääntöjensä määräämien koulutusalajärjestötehtäviensä hoitamiseen eikä niitä tarvitse rasittaa tehtävillä, jotka kuuluvat ammattiliitoille.

• Haluan olla varma mahdollisuuksistani vaikuttaa koulutusalajärjestöni mielipiteisiin. Ammattiliiton opiskelijajärjestön paikallisyhdistyksenä koulutusalajärjestöni joutuisi tahtomattaankin liitetyksi valtakunnallisen liittonsa linjauksiin ja kannanottoihin. Koulutusalajärjestöni ydintoimintaa tehdään kuitenkin ammattikorkeakoulussani enkä halua sitä hämärrettävän valtakunnallisen liiton jäsenyydellä. (Opiskelijakunnat - ainakin osa niistä - ovat alueillaan vaikuttajia, joita kuunnellaan siitä huolimatta, että heidän mielipiteensä saattaa poiketa valtakunnallisen liiton mielipiteistä. Ammattiliiton opiskelijajärjestön paikallisyhdistys ei ole sellainen toimija.)

Yhdistyksen jäsenenä minulla on onneksi mahdollisuus vaikuttaa, kun "liittoutumisesta" päätetään. Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin olin itse tällaisen liitoksen puuhamiehenä. Sitten minut onneksi käännytettiin.

En aio jakaa lukijoiden kanssa alkuviikon koulutusristeilyn positiivisia puolia, sillä lukijat olivat siellä itsekin - edustaen niitä positiivisia puolia. Tietyn kellonlyömän jälkeen tuollaisten tapahtumien avainsanaksi tulee "avautuminen" ja sitä teen nyt kielteisistä kokemuksistani.

Edellisten tapahtumien jälkeen olen yleensä kärsinyt jonkinlaisesta turhautumisesta tai ahdistumisesta verratessani oman organisaationi toimintakulttuuria ja tilaa muihin. Väärin ajattelevat ja väärin toimivat yksilöt ja organisaatiot aiheuttavat hätää ja huolta opiskelijaliikkeen todellisesta vaikuttavuudesta. Nyt hätä ja huoli nousivat uusiin potensseihin.

Liiton työvaliokunnassakin kerran vaikuttaneen erään opiskelijakunnan johtavan toimihenkilön kertoessa minulle, että hän ymmärtänyt viimein opiskelijatoimintaa tehtävän ennen kaikkea rahasta, olin tyrmistynyt. Niin laimeasti kuin tuo onkin sanottu, kuvaa se täydellisesti tunnettani. Olin laskenut henkilön monella tapaa väärin ajattelevien joukkoon mutta pitänyt häntä kuitenkin luottamuhenkilötaustansa ja aiempien esiintymisiensä ansiosta jotenkin vilpittömänä toimijana. Nyt hän kuitenkin kertoi, että opiskelijakuntien 28 johtavan toimihenkilön, joista osa ei ole koskaan aiemmin toiminut opiskelijakunnassa tai opiskellut ammattikorkeakoulussa, pitäisi saada enemmän valtaa yli sadantuhannen opiskelijan edustamisessa. Toistamiseen hän kaipasi opiskelijaliikkeen jaloilleennostajaksi vuosia näiden tuhansien opiskelijoiden palkollisina toimineita talous- ja henkilöstöhallinnon ammattilaisia, joiden työsopimukset määrittävät heidät yleensä pöytäkirjailijoiksi, sidosryhmien hyvänäpitäjiksi ja muiden esimiehensä toiveiden täyttäjiksi.

Aiheen miettiminen ja siitä keskusteleminen samanmielisten kanssa käänsi asetelman kuitenkin toisinpäin. Pettymys muutettiin voimavaraksi, kun tajusin entistä selvemmin, millaista toimintakulttuuria omassa opiskelijakunnassani pitää ylläpitää ja vahvistaa. Minä tunnustan itseni höperöksi luottamushenkilöiden valtaan uskojaksi, jonka mielestä pääsihteeri on valmis siirtymään uusiin tehtäviin samalla hetkellä, kun hän "tajuaa", kuinka paljon paremmin asiat olisivat, jos hänellä olisi enemmän valtaa. Muistuttakaa minua tästä, kun itse allekirjoitan sellaisen työsopimuksen joskus.

Vauva kuulemma potkii jo. Kirjan mukaan minä tunnen potkut kuuden viikon päästä. Jälkikasvuni tuli minulle paljon todellisemmaksi taas tänään.

Olen pitänyt sitä henkilökohtaisena heikkoutenani, etten ymmärrä lapsensaamista vielä lainkaan. Tänään tulin ajatelleeksi, että vika tuskin on sen enempää minussa kuin koko miessukupuolessa ja sille langetetussa raskaanaolemisen sivuroolissa. Taidan etsiä sen entisen kollegan aikoinaan lähettämän linkin ja tutustua isien keskustelufoorumiin tosissani.

(Laivakoulutus oli huonoin koskaan ja toisaalta paras ikinä. En tutustunut yhteenkään uuteen ihmiseen tässä verkostoitumiseen tarkoitetussa tapahtumassa vaan huonointa ja parasta antia oli vanhojen tuttujen tapaaminen. Kiitos teille, jotka sen osaatte ottaa vastaan. Myöhemmin ehkä lisää.)

Ihmisten pojat on ajankohtainen elokuva tulevaisuudesta ja elokuva, jonka näin Milkan kanssa eilen.

Elokuvan alkuasetelma selviää trailerista ja muualta eikä juoni ollut mitenkään monimutkainen. Silti leffa herätti tunteita koko pituutensa ajan, ja päällimmäisenä vajaan kahden tunnin verran hallitsi ahdistus. Muistan vuotaneeni kyyneleitä kolme kertaa. Pelkäsin tekeväni sitä ääneen.

Siirtolais- ja terrorisminuhkateemoillaan Ihmisten pojat vaikutti hirveän ajankohtaiselta, mutta samalla muutama kohta viittasi tahtomattaan tai tahallaan menneisyyteen ja vähän kauemmaskin: Clive Owenin hahmon ongelmat kenkiensä kanssa toivat välittömästi mieleen Bruce Willisin Die Hard 2:ssa. Englantilainen pakolaisleiri puolestaan muistutti erehdyttävästi natsielokuvien juutalaisgettoja ja niissä käydyt taistelut olivat kuin kopioita kyseisten elokuvien sotatoimista. Elokuvan loppu harppasikin sitten viittauksessaan hieman kauemmas ja jätti elämään mielikuvan mustaihoisesta Mooseksesta kaislakorissa.

Kaikki vaikutti hyvin todelliselta ja mahdolliselta. Elokuva ei selittänyt juuri mitään, mikä todennäköisesti pelastikin sen uskottavuuden. Tuollaisten elokuvien uskottavuus kun on aina vaarassa.

Siinä oli kovin aidon tuntuinen synnytyskohtauskin.

Uusimmassa yhteisölehdessä pohditaan ilmiöitä, joista kanteen on valittu tunteita herättänyt ristikkokampanja. Lehti kertoo myös, että ammattikorkeakoulun yhteishakukampanjoita suunnitellessa pyritään löytämään ajakohtaisia tai tulossa olevia ilmiöitä, jotka tekisivät kampanjoinnista pitkäkestoisempaa ja vaikuttavampaa. Kerrotaanpa lehdessä uusimman kampanjan kulustakin oikein kaaviokuvan kera.

Olen vilpittömän ylpeä uusimmasta yhteishakukampanjasta. Ullakkotarinoita kerrotaan verkkolehden lisäksi myös potentiaalisille hakijoille toimitetuilla C-kaseteilla, jotka toimivat vanhojen kunnon satukasettien tavoin - kun kuulet tämän äänen…on aika vaihtaa sivua. Idea saattaa kuulostaa lapselliselta ja huonosti suunnatulta, mutta voin sanoa, että se toimii. Eihän kukaan käytä enää C-kasetteja. Eihän kukaan jaksa pysähtyä kuuntelemaan luettuja mainoksia. Tiedän monia, jotka silti kuuntelivat kasetin. Lopullisesta vaikuttavuudesta kertovatkin sitten hakijamäärät, joiden huimat nousut eivät taida olla kenenkään tavoitteissa.

Viime päivinä on keskusteltu hakupäätösten ohjailumahdollisuuksista näissä kampanjoissa. Ullakkotarinatkin kertovat koulutusohjelmista, joilla ei juuri hakijapulaa ole, vaikka kaikki koulutusohjelmat Tom Pöystin äänellä luetellaankin. Miksi esimerkiksi viestinnän koulutusohjelmaa markkinoidaan lainkaan, eikö kulttuurialan painopisteen pitäisi olla musiikissa? Ja kuinka suuri osa viestinnän valtavista hakijamääristä on todellisuudessa pakkohakijoita, joiden ainoana tarkoituksena on tulla tiputetuksi? Vetovoimainen koulutusohjelma on erityisen vetovoimainen niille, jotka eivät sisään haluakaan.

(Viikon mittaiset päivitystauot saa anteeksi, jos kirjoittaa joskus kaksi kertaa päivässä.)

Taannoiset keskustelua herättäneet kirjoitukseni missin "työstä" ja tytöttelystä palasivat mieleeni, kun luin aamun Kalevaa. Riitta Väisänen asettuu ehdolle eduskuntavaalissa.

Jutun otsikossa Väisästä kutsutaan ex-missiksi. Titteleitä hänellä on melkein kaksi: Miss Eurooppa 1976 ja saman vuoden Miss Suomen I perintöprinsessa. Tapahtuneesta on kulunut reilu kolme vuosikymmentä. Sen jälkeen hän on tullut tunnetuksi isohiuksisena visailujuontajana, jotenkin hevosiin liittyvänä ihmisenä ja perhelehtien vakiosisältönä. Minulle tieto Riitta Väisäsen kauneuskilpailumenneisyydestä tuli vasta sen jälkeen, kun olin tutustunut häneen näissä muissa rooleissa.

Mutta kun kansanedustajaehdokkaaksi ryhtyvän CV:ssä mainitaan Miss-titteli, ei lehden toimituksella ole muita vaihtoehtoja. Yli viisikymppinen Riitta on ex-missi, jota verrataan kohta melkein kaksikymmentä vuotta nuorempaan Tanja Saarelaan, jonka kanssa yhtäläisyyksiä ovat misseys ja puolue.

Löytyipä Riitallekin helposti kategoria. "Julkkisehdokkaan" olisin vielä ymmärtänyt mutta "ex-missi" on jo huonoa journalismia. Kaleva ei kuitenkaan tytöksi sanonut - vielä.

Avoimuus on suosittu arvo monenlaisissa yhteisöissä, jopa julkishallinnossa. Tämä minua vähän ihmetyttää.

Parille vakiolukijalle olenkin jo maininnut, että avoimuuden korostaminen tietyillä tavoilla on todellisuudessa paras tapa salata asioita. Kuvitelleenpa esimerkiksi jokin valtakunnallinen liitto, jonka liittokokous hyväksyy kokouksen loppumista odotellessaan ponnen toiminnan avoimuuteen liittyen. Ponnessa liiton seuraava hallitus velvoitetaan kirjoittamaan verkkoblogia, jotta heidän päivittäinen toimintansa avautuisi entistä avoimemmin jäsenjärjestöjen edustajille, jotka puolestaan voisivat tuntea liiton toiminnan entistä houkuttelevammaksi.

Osa kuvitteellisen esimerkkiliiton hallituksesta aloittaa blogin kirjoittamisen ja sortuu pian ensimmäiseen, erittäin odotettuun virheeseen - blogin päivittäminen alkaa viipyä ja viipyä. Poikkeuksen sääntöön tekee yhden hallituksen jäsenen kesälomamatka, josta raportoidaan aktiivisesti muutaman päivän ajan. Vähemmistö hallituksesta ei edes aloita blogia.

Toinen virhe on kirjoitusten sisällöissä - ei, vaan kirjoitusten sisältö on toinen virhe. Potentiaaliset liittotyrkyt lukevat joskus jopa kuukausittain ilmestyviä kertomuksia hassuista sattumuksista työmatkalla, tylsistä päivistä toimistolla sekä asioita, joita kertovat myös liiton viralliset tiedotteet. Mielipiteet, asioiden taustat ja omat perimmäiset tunteet jäävät julkistamatta. Panostamalla "avoimuuteen" liiton toimijat onnistuvat karistamaan maahan loputkin mahdollisia hallitustulokkaita houkuttelevat mielikuvat, ja jättävät hölynpölyn peittoon kaikki todelliset, kiinnostavat asiat, jotka kaipaisivat avointa keskustelua.

Avoimuudesta on ollut kiinnostunut myös erään opiskelijalehden toimittaja. Häntä on erityisesti kiinnostanut se, miksi erään julkisoikeudellisen yhteisön toimielinten päätösluetteloiden julkaiseminen internetissä on yhteisön johtavan toimenhaltijan tehtävälistalla viimeisten joukossa. Tähän aihepiiriin viittasin ihmetellessäni avoimuuden korottamista arvoksi jopa julkishallinnossa.

Julkisyhteisön toiminnan avoimuutta määrittävät lainsäädäntö ja tässä nimenomaisessa tapauksessa myös yhteisön omat säännöt. Lisäksi kyseinen yhteisö on päättänyt julkaista päätösluetteloita internetsivuillaan. Tämä päätös johtaa siis ylimääräiseen avoimuuteen ylittäessään lain vähimmäisvaatimukset. Internetsivujen käyttäminen on myös poikkeuksellista avoimuutta, sillä yhteisön säännöt eivät velvoita minkäänlaiseen avoimuuteen muita kuin yhteisön varsinaisia jäseniä, työntekijöitä ja erilaisiin luottamustoimiin hakeneita kohtaan. Ehkä toimittaja on tehnyt puutteellisen taustatyön tai kärsii Aku Ankka lehtimiehenä -syndroomasta: etsiessään kuumeisesti jymyjuttua Aku järjesti sellaisen itse peukaloimalla Ankkalinnan vilkkaimman risteyksen liikennevaloja. Paremman puutteessa opiskelijalehdessä voi ilmeisesti ratsastaa myös liiallisesta avoimuudesta rakennetulla keppihevosella.

Yhä useammin aktiiviseen tajuntaan pulpahtaa ymmärrys siitä, että nykyinen vuokrasopimus täytyy irtisanoa ensi kuun aikana, mikäli mielimme muuttaa huhtikuussa Raaheen ja välttää kahden asunnon loukun. Muuton todellisuus on juuri nyt läheisesti kytköksissä myös vanhemmaksi tulemisen todellisuuteen. Tai olisiko se sittenkin vain tapa siirtää isäytymistä mielessään eteenpäin - ajatus siitä, että eihän tässä mitään, kun on ensin se muuttokin?

Kesäkuun alku tulee yhtä nopeasti kuin lukuvuoden loppu. Joidenkin puheiden mukaan laskettu aika on puolivälissä sitä neliviikkoista, jonka aikana lapsi todellisuudessa ihan itse päättää, milloin kohdun turva saa riittää. Elämänmullistus saattaa siis tulla keskellä koeviikkoa tai juhannuskuumuutta. Anekdoottina mainittakoon, että "koeviikko" on myös yksi niistä sanoista, joiden käyttöä oikeasti taas opettelen.

Minä en ole vielä varautunut mihinkään mitenkään. Milka on ostellut jo joitakin tavaroita ja ensimmäinen potkupukupaketti saapui H&M:ltä. Minulla on Isän käsikirja, ehkä se riittää.

Tuntuu oudolta, kun ihmiset kysyvät, miten raskaus etenee.

(Koiralla on naistenvaivoja. Apuna käytetään ihan oikeita, imukykyisiä naisten välineitä, mutta kuppikuntaan emme ajatelleet Viiviämme liittää.)

Sain tänään kannustavaa ja osaavaa ohjausta opintoihini henkilöltä, joka tekee työtään selvästi mielellään. Nimiähän täällä ei sanota, hyvässä eikä pahassa.

Nopeasti laskeskeltuna voisin kerätä kevätlukukauden aikana 37,5 opintopistettä. Kesällä yhden kuukauden opintotukeen riittäisi esimerkiksi 5 pistettä. Syksyn neljä opintotukikuukautta lunastaisin 24,5 pisteellä. Sitten valmistuisin liiketalouden ammattikorkeakoulututkintoon. Koska lopputulemana opintopisteitä kertyisi reilusti ylimääräisiä, voin huoletta jättää jonkin opintojakson keväältä pois, jos alkaa istuminen ahdistaa.

Pian punnitaan sekä suunnitelman kestävyys että aiemmin opitun tunnustamisen todellinen tila ammattikorkeakoulussamme. Opiskelijoiden hyvinvointiselvityksen raportoimisen luulisi riittävän pariin tutkimustoiminnan opintopisteeseen. Minä tarvitsen niitä kolme.

(Nyt opintojen taas alkaessa joudun ratkaisemaan vaikean pulman: kategorisoinko opiskelusta kertovat turinat Henkilökohtaiseen vai Opiskelijaelämään. Miksi jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu kaikesta huolimatta väärältä?)

Loppuviikon koulutus sujui hyvien kouluttajien, iloisten jälleennäkemisten, omista toimijoista tunnetun ylpeyden sekä osittain kollektiivisen luopumisentuskan merkeissä. Jälkimmäinen jäi päälle koulutuksen jälkeenkin.

Perjantaina käsiini eksyi ammattikorkeakoulun vahvistamattomia suunnitelmia koulutuksen rakenteellisesta kehittämisestä ensi vuodelle. Samalla paljastui, että nämä ensi kertaa opiskelijoiden tietoon tulleet suunnitelmat siunataan lakisääteisessä toimielimessä ylihuomenna. Käytin ison siivun vapaa-aikaani asian selvittämiseen. Onneksi on ihmisiä, joille soittaa, ja ihmisiä, joiden työhuone on lähellä. Ja onneksi osaan jo käyttää kaikkia näitä yhteyksiä hyväkseni.

Tuo selvittelytyö ja siitä muille tiedottaminen sekä erästä tämän illan tapaamista varten laatimani kolmisivuinen muistioluonnos palauttivat mieleeni taas sen, mistä opiskelijatoiminnassa niin paljon olen pitänyt. Asioiden tonkiminen ja pohtiminen, muistioiden laatiminen ja kokonaisuuksien hahmottaminen, toisin sanoen valmisteleva sihteerityö, ovat puheenjohtajatason toiminnassakin suolaa, jolla tylsästä päivästä sirotellaan huomattavasti maukkaampaa. Sellaista voisi tehdä elääkseenkin.

Ideoin sitten eilen monimutkaisen ja riskialttiin suunnitelman, joka vie minut valmistelevaksi sihteeriksi opiskelijajärjestöön. Siihen ei sisälly kenenkään satuttamista tai katkeroittamista, älkää pelätkö.

(Mielenkiintoista on myös nähdä, millaiseksi Google-magneetiksi tämä merkintä otsikkonsa johdosta joutuu.)

Viimeisin Osakolainen vahvisti entisestään näkemystäni, joka olettaa lehden päätoimittajan pitävän tämän kirjoituksen otsikkoa journalistisen työnsä pääohjenuorana. Opiskelijayhteisön luottamushenkilöt tekevät, mitä osaavat, ja opiskelijalehden päätoimittaja kirjoittaa, mitä osaa. Näin siis entisen kollegan käsitys saa kannatusta myös minulta: irrottamalla Osakolaisen toimituspolitiikan omasta kustannuspolitiikastaan, opiskelijakunta oikeastaan määritteli lehden linjan vahvemmin kuin aiemmin.

Ennen Osakolaisen päätoimittajat tasapainottelivat tiedotuslehden, elämäntapalehden ja opiskelijalehden kapeilla riippusilloilla. Opiskelijakunta laittoi lehteen haluamansa tiedotteet ja sen tapahtumista kerrottiin, mitä järjestäjä halusi. Kustantajan edustajat käyttivät myös asemaansa piilotellusti hyväkseen ja tarjoutuivat tekemään juttujakin - aivan kuin päätoimittaja uskaltaisi niistä kieltäytyä. Kävipä kerran niinkin, että vedosvaiheessa lehdestä poistettiin artikkeli opiskelijakunnan pääsihteerin käskystä.

Kustantajan kuristusotteessa jäi kuitenkin tilaa hengittää. Päätoimittajat tekivät lehdestä loppujen lopuksi itsensä näköisen. Kun lehden tarkoitusta ei ollut määritelty yhteen virkkeeseen tiivistäen, päätoimittajat saattoivat käydä siitä avustajakunnan ja kustantajan kanssa kehittävää keskustelua. Edellisen päätoimittajan kanssa usein pohdimme Osakolaisen roolia joko OAMK:n opiskelijoiden yhteisölehtenä, oululaisena opiskelijalehtenä, opiskelijakunnan järjestölehtenä tai jonain muuna.

Tuli vuosi 2006, päätoimittaja vaihtui, strategiatyö painoi päälle. Kustantajan edustajan henkilökohtaisena missiona oli kehittää opiskelijakunnan tiedotustoimintaa ja ottaa lehden kustantamisessa lopullinen harppaus opiskelijakuntien kärkisijalle. Pyrkimys yhdistää nämä kaksi tavoitetta asetettiin kyseenalaiseksi - syystäkin - ja kerran jo siunatut suunnitelmien muutokset toteutettiin lopulta hieman alkuperäisistä poiketen. Osakolainen sai osaavan päätoimittajan, jolla oli intoa ja esiin pyrkivää näkemystä lehden kehittämiseksi, sekä kustannuspolitiikan, joka määritteli sen toimituspolitiikaltaan ja sisällöltään riippumattomaksi OAMK:n opiskelijalehdeksi. Kuulostaa yksinkertaiselta - jopa liian yksinkertaiselta?

Päätoimittajan hengitystila kapeni. Opiskelijalehtihän tarkoittaa korkeakoulumaailmassa joko järkyttävän huonoa huumoria ja suoranaista anarkiaa tai kustantajaan, yhteiskuntaan ja koko maailmaan (negatiivisen) kriittisesti suhtautuvaa mielipideautomaattia. Nyt määritelmiä ja odotuksia on liikaa ja liian vähän. Opiskelijalehti on kysymys, johon täytyy vastata, ja johon voi kuvitella olevan rajallinen määrä oikeita vastauksia.

Nykyisen päätoimittajan vastaukset ovat ennalta-arvattavia. Tosin välillä mennään niin kaukana vihjailujen, salaliittoteorioiden ja tarkistamattomien "faktojen" maailmassa, ettei puppugeneraattorin tulostetta arvaa ennalta tulevaisuustutkijakaan. Mutta epäilyjen luominen opiskelijakunnan puheenjohtajistoon itsensä ilmeisesti vääryydellä hankkineiden entisten hallituksen puheenjohtajien itsekkäistä ja epädemokraattisista toimintatavoista on jo liian helppoa. Kyseinen pääkirjoitus herätti väkisinkin tunteen siitä, että päätoimittaja halusi omalla kirjoituksellaan todeta vallitsevan tilanteen, jonka haasteellisuudesta kyseiset toimijat ovat ongelmien torjumiseksi toistuvasti keskenään keskustelleet, peilatakseen koko tulevan vuoden toimintaa tähän "havaitsemaansa" epäkohtaan. Mitään ratkaisuehdotusta tai myönteisessä hengessä esitettyä kannustustahan opiskelijalehden päätoimittaja ei tällaisessä tilanteessa tekisi - siksi niin ei toimi Osakolaisenkaan päätoimittaja.

Kustantajan edustajien ei tarvitse eikä pidä olla "suojassa" opiskelijalehden kritiikin piikeiltä. Eikä sukupolvi, johon päätoimittajan kanssa kuulumme, ole oppinut aikamme television tilannekomediasarjoista, tosielämäohjelmista tai "poliittisesta keskustelusta" muuta kuin ilkeilyn kulttuurin. Luottamushenkilöt siis jatkakoot sen tekemistä, mitä osaavat, ja päätoimittaja sen kirjoittamista, mitä osaa. Ehkä opiskelijakunnan toimiva johtokin ymmärtää, kuinka helppoa olisi aina vain miettiä yksinkertaisesti, "mitä opiskelijajärjestö nyt tekisi". Pysyisi tämäkin toiminta sellaisena kuin se on totuttu tuntemaan: ennalta-arvattavana ja eläkeläisjärjestöjäkin konservatiivisempana.

(Lehdessä esiintyineitä yksittäisiä virheitä käsitellään toimitukselle lähettämässäni varsinaisessa lukijapalautteessa.)

Palasin tauon jälkeen Aapeliin ja yritin koukuttaa itseni uudelleen Poks-nimiseen peliin. Jäin kuitenkin kiinni Yatziin. Noppapeli on mukavaa myös fyysisillä esineillä eikä internetpelin nopeuskaan korvaa oikeiden noppien heittämisestä tulevaa kutinaa (kielikuva). Mutta kotona ei ole aina pelikaveria.

Aapeli kertoi antaneensa minulle ilmaiseksi jonkinlaista virtuaalirahaa, jota voin käyttää esimerkiksi punanahkaisen virtuaalihahmoni pukemiseen. Ostin leikkirahalla pummihousut- ja paidan. Numeroita jäi vielä kulmakarvoihin ja partaan, joita tässä hyvin varustellussa internetmyymälässä olikin aikamoinen valikoima. Ennen pelkillä alushousuilla verhottu hahmoni näyttää nyt lihaksikkaalta pummilta, jolla on punainen iho.

Vähän kyllä tuntuu kuin olisin käynyt limudiskossa, jossa ystävällinen melkein-tuttu tarjosi ilmaiseksi alkoholia. Että "nyt kun olet jäänyt sosiaaliseen koukkuun näihin kaikkiin ihmisiin täällä, voitkin alkaa addiktoida itseäsi oikeasti". Kohta ne ovat vailla oikeaa rahaa niistä vaatteista ja naamakarvoista. Se on menoa sitten.

(Minä keksin noita otsikoita usein pohtimalla ensin jonkun mielleyhtymän, jonka kirjoitus synnyttää, ja yhdistämällä sen seuraavaan mielleyhtymään, josta sitten nappaan tarvittavan määrän sanoja. Antaa salaperäisen kuvan. Ja joku hassu saattaa tietää, mistä kappaleesta ne on kulloinkin otettu.)

Päivän jatkuneen päänsisäisen räntäsateen jälkeen kuuntelin sängyssä tuttua ja turvallista Rammsteinin Mutter-levyä ja koin henkilökohtaisen musiikkivideokokemuksen:

Videossa saksalaisyhtye ja kotimainen Kotiteollisuus soittavat muista musiikkilajeista tutussa kaksintaisteluasetelmassa Feuer Freita Sin Cityn (minulle se on se elokuva) tyhjän ja sateisen kadun vastakkaisilla puolilla. Rammstein lyö tulta ja taivas iskee salamaa suomalaiskarjujen vastatessa Hynysen leveällä haara-asennolla ja märässä tuulessa viuhuvalla kasvo- ja pääkarvoituksella. Kotiteollisuus-muusikot ovat tukevassa humalassa. Alexis Bledel kävelee katua pitkin ja tuijottaa yhtyeitä sinistetyillä silmillään niin hämillään kuin Gilmoren tyttö vain voi.

Se oli vahva kokemus.

Olenko joskus sanonut jotain pahaa Habiliksen viimeisimmästä numerosta tai edes väittänyt siinä olevan jotain parannettavaa? Nyt perun kaiken. Luin siitä nimittäin kuollut vauva -vitsin.

Liitto oli saanut aikaiseksi kommentin. Uudet luottamushenkilöt olivat saaneet nimensä siihen. Nauratti, kun huomasin, kuinka kovasti eräät kommentin osat muistuttivat erästä poliittista ohjelmaa.

Samasta aiheesta liiton entisen puheenjohtajan kanssa kirjoittamani mielipidekirjoitus meni läpi jouluaaton lehteen. Keskustelu ei ole jatkunut sen jälkeen ellei suoraksi jatkoksi lasketa pääministerin kannanottoja, jotka liitonkin kommentin kirvoittivat.

Naurattaneet ovat myös liiton viimeaikaisissa kommenteissa käytetyt verbit "tuhahtaa" ja "myhäilee". Varoituksena todettakoon, että liian kauan jatkuessaan mikään vitsi ei enää naurata.

Opintotukea haettu, kirjautumistunnukset hankittu, opettajatuutoria kyselty, opintosuoritusrekisteriote tulostettu.

Juuri nyt - kolme viikkoa ennen varsinaista koulun alkamista - opiskelu tuntuu hyvältä, ala mielenkiintoiselta ja valmistuminen tavoitteena realistiselta. Vielä kun saisin siivottua opintorekisteristä pois kaikki ne opintojaksot, joille en ilmoittautumisesta huolimatta koskaan osallistunut, voisin aloittaa opiskelut järjestyksessä olevalta pöydältä. Puhdas sen ei tarvitse olla, kuten kaupungin edustaja uudenvuodentervehdyksessään kertoi. Jätinkin työpöydälleni perjantaina paperipinoja, ettei seuraajani luule tyhjästä omaa toimikauttaan luovansa.

En koskaan tottunut ajatukseen, että päivämäärän perään pitää kirjoittaa 2006. Saatan siis yhä päivätä asioita vuodelle 2005.

Vielä hahmottamattoman suuri pala identiteettiäni jäi eiliseen. Yritin äsken kahvia keittäessäni puhella itsekseni opiskelijakunnan puheenjohtajana mutta keskustelukumppani oli kovin orientoitunut hieman toimeenpanevampaan tehtävään. Tittelin viimeinen sana on kuitenkin tuttu ja turvallinen. Ja minähän en edes kärsi suurimmasta vallastaluopumisen tuskasta näissä pienissä piireissä, ainakaan Osakolaisen mukaan. Johtunee siitä, että minä sain valtaa vain lisää.

JK. Onnitteluni kaikille uusissa luottamustehtävissä aloittaneille. Toivottavasti vain mielenne on tänään töissä - toivon kuitenkin aatteen ja takananne ainakin hyvinä hetkinä seisovan liikkeen painavan niin paljon, että mielenne tosiaan on jo töissä.