.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Aikakauden päättyminen oli vahvasti läsnä SAMOKin liittokokouksessa viikonloppuna. Tuskin sitä kukaan muu huomasi, mutta minä olin jatkuvasti hyvin tietoinen viimeisestä liittaristani. Kotimatkalla muistin yhtäkkiä ihmiset, tapahtumat ja tunteet vuosien varrelta. Pimeällä takapenkillä oli vaikeaa. Niin oli toki jo salissakin, kun kokous päättyi.

Onhan tässä vielä vuotta jäljellä, mutta yhtä suurta tapahtumaa ei enää ehdi tulla vastaan. Liittokokouksessa oli läsnä myös eniten niitä toimijoita, joiden kautta tulen tämän toiminnan muistamaan.

Luopuminen ja lopettaminen on vaikeaa kuitenkin vain tottumuksen ja tunnekuohun vuoksi. Tiedän, että tärkeinä pitämäni periaatteet elävät uusissa ihmisissä. Sekä opiskelijakunnassa että liitossa jatkaa toimijoita, joiden mukana touhu kehittyy yhä parempaan suuntaan. Vaikka taantumuksellinen ja ammattitaidoton vastavoimakin tuli jälleen liittokokouksessa esille, oli hienoa havaita sitoutuneita, innostuneita ja näkemyksellisiä toimijoita omien ja kaveriopiskelijakuntien joukossa.

Teimme hassun ponnen, joka oli oikeasti aivan tosissaan. Historiallista sekin.

Huomioita päivien varsilta:

Ei tarvittu kuin kolme osaa Keiran, Johnnyn ja Leg… ei vaan Orlandon kolmiodraamaa ja laivojen ryöstäminen ynnä viattomien väkivaltainen surmaaminen muuttui hyväksyttäväksi ja jännittäväksi. Piraatti-trilogian päätösosassa kulutin suurimman huomiokykyni Keith Richardsin esiintymisen odottamiseen. Luulen huomanneeni, kuka hän oli.

Tiedättehän kompromissi-salaatin? Se on salaatti, johon ei saa laittaa mitään hyvää, koska joku ei kuitenkaan ole vielä päässyt yli henkisestä teini-iästään ja kehittymättömästä makuaistista. Eilen eräässä illanvietossa oli kaksi salaattia. Toisessa oli kaikki hyvä. Kerrankin.

Oloni oli tänään hieman nostalginen (hyvin yleisellä tavalla tosin), kun kirjoitin tenttivastauksia Raahen tietokonealan oppilaitoksen koepaperille. Tentti oli kauhuesimerkki oppimisen arviointivälineestä työelämälähtöisessä ammattikorkeakoulussa. Tenttikirjan sivunumerojen muistaminen teorioiden ohella olisi varmaan tuonut lisäpisteitä.

On ravistavaa tajuta, että a) minä olen nyt sellainen isä, jonka kädestä siinä sanonnassa puhutaan, b) ihmiset saattavat pitää naimisissa olevaa, 24-vuotiasta isää aikuisena ja c) meillä on kotona isä- ja äiti-tekstiset pyyhekoukut.

Nikonpoika oli tänään sylissäni ja aloitti hirveän parkumisen, kun äitinsä vei hänet pois. Kosketti.

Jim Carreyn pakkomielle-elokuva 23 oli juuri niin ahdistava kuin kuvittelin. Leffa oli houkutellut kioskin hyllyssä monta kertaa ja yhtä usein seireenin laulu oli vaiennettu. Kunnes tuli perjantai. 2+8+0+2+8+3 eli minun syntymäaikani numerot ovat yhtä kuin 23. Löytyyhän näitä numeroita. Yritän kohdistaa pakkomielteeni johonkin muuhun.

Sain mutkan kautta palautetta kommentista, joka julkaistiin viimeisimmässä Osakolaisessa. Palaute koski tosin laajempaa kokonaisuutta, jonka kärkenä kirjoitukseni oli, mutta perusviestinä lukijan kommentissa oli ikiaikainen kysymys: Miksi? Miksi joistakin asioista kirjoitetaan aina vain pahaa?

Tätä opiskelijalehden salaista agendaa pohtiessani muistin erään toisen opiskelijakunnan lehden, jonka eräs juttu oli takavuosina päätynyt kyseisen ammattikorkeakoulun opettajainhuoneen seinälle. Artikkeli oli koristeltu tekstillä, jossa epäiltiin varmaan sävyyn rehtorin tilanneen sen ja lehden toteuttavan herransa vaatimuksia. Salaliittoteoriat ovat maanlaajuinen vitsaus.

Kyllä silti harmitti, kun kommenttiini oli pujahtanut ihan oikea virhe. Prosentti oli muuttunut promilleksi. Näiden määrien suuruusero on merkittävä, joten oikaisuhan tuosta täytyy laittaa. Mielikuvatasolla eroa tuskin huomaa.

PS. Sen toisen opiskelijakunnan lehti on ottanut ison harppauksen taaksepäin. Harmittaa sekin.

Mitä tehtiin vanhoina hyvinä aikoina, kun haluttiin SAMOKin hallitukseen? Toimintatapoja oli noin kolme: 1) asettuminen ehdolle liiton Palapeli-tapahtumassa ja ehdokasesittelyn lähettäminen sähköpostilistoille, 2) asettuminen ehdolle sähköpostilitoille lähetetyllä viestillä tai 3) liittokokousyön "herääminen" ja asettuminen ehdolle toisena kokouspäivänä. Näitä aikansa eläneitä malleja muistelevat uudistumiskyvyttömät nynnyt ovat turhaan odottaneet ehdokasesittelyjä sähköposteihinsa. Ensimmäinen puheenjohtajatyrkky julkaisi oman ehdokkuutensa opiskelijakuntansa internetsivuilla. Kaksi myöhempää ehdokasta puolestaan keräävät ystäviä (ennen niitä kutsuttiin liittokokousääniksi) Facebookissa.

Ehkä tämä syksy mullistaa opiskelijajärjestöjen ehdokasasettelut ja hallitusneuvottelut täysin.

Aamukahvia edelsi liian pitkä tauko ja päätäni on särjetty koko päivä. Torjun huomisen kipuja juomalla pari mukillista juuri ennen puolta yötä.

Eilen ilmestyi Osakolainen 6/2007 ja tänään aloittelin kirjoituksiani seuraavaan numeroon. Vielä yksi tulee tänä vuonna. Syksyn numerot ilmestyvät vielä opiskelijakunnan sivuille, jos joku kokee hommakseen ne sinne laittaa.

Olen miettinyt, mikä osa kirjoittamisinnollani ja oletetuilla toimittajan taidoillani voisi olla tulevaisuuden työuralla tai niissä tehtävissä, joihin työllistyn ensimmäisenä. Yksinkertaisimmillaan pääsen teroittamaan kynääni ehkä työpaikan yhteisölehteen mutta onko lehtikirjoittamisella muuta sijaa?

On oikeastaan hauska ajatella, että toimittaminen on piristävä harrastus varsinaisen työn ohella. Vaikka deadline’it (antakaa tuolle käypä suomennos, kuolonlija ei kelpaa) aiheuttavat joskus stressiä, artikkelien, uutisten ja reportaasien kirjoittamiseen liittyy niin paljon kunnianhimoa ja ehdottomuutta, että pieni paine ei haittaa. Kunnianhimon rajaaminen näin pienelle alueelle tekee siitä myös helpommin hallittavaa. Sopivasti päivätyöhön annosteltuna siitä tulee käyttökelpoinen voimavara - hyvä renki.

Muistin juuri suomenkielisen termin aineistopäivä. Ehkä se on hakemani sana.

Pitää vielä painottaa, että lehden tekeminen on valtavan mielenkiintoista, opettavaa ja palkitsevaa. Olen iloinen, että sain tämän kokemuksen vielä nyt, opiskelijatoiminnan viime minuutilla.

Samaan aikaan tapahtuu myös toisaalla.

Edustajistovaalikuulumiset on päivitetty toisaalla. Henkilökohtainen pettymys meni ohi seuraavana päivänä, kun hallituksen kokoaminen alkoi. Tyrkkyjä tuntuu riittävän, hyviä ja huonoja.

Perjantaina tapahtui työtapaturma. Heräsin aamulla kaksikymmentä minuuttia ennen linja-auton lähtöä, ja vaatetuksen miettiminen jäi kiireessä vähälle. Juhlistin sitten Uuden insinööriliiton paikallistoimiston avajaisia talvikengissä, farkuissa ja verkkatakissa (joka tosin on  peräisin 70-luvulta). Onneksi paikalle saapui myös keltainen fleece-takki. Kotiin kannetussa kutsussa kiellettiin kukat, puheet ja lahjat. Vaikka tilaisuutta ei suoranaisesti mainostettu nyyttikesteinäkään, voin kai puolustautua olettaneeni epämuodollisuuden yltävän pukeutumiseen asti.

Eräs tilaisuudessa seuraamani keskustelu palautti mieleen erään toisen taannoisen keskustelun, joka koskee suomalaista tapaa keskustella. Oletetaan, että jokin kansallinen työryhmä tai muu selvittäjä tekee selvitystyönsä perusteella radikaaleja ehdotuksia jonkin asian muuttamisesta. Keskustelukulttuuriimme ei kuulu keskustelun jatkaminen ensisijaisesti itse asiasta vaan ensin kyseenalaistetaan ehdotusten tekijän omat motiivit ja pätevyys. Kuka rakentelee ehdotuksillaan itselleen tulevaa työpaikkaa, kuka suojelee omaa etuaan kansallisen edun nimellä ja kuka nyt ei vain yksinkertaisesti ole edes tarpeeksi kokenut ja koulutettu ehdotuksia tekemään.

Samaan sorrun minäkin joskus. Uusien avausten takaa on helppo yrittää tunnistaa (ja tunnustaa) "todellisia" pyrkimyksiä. Yleensä argumentointini pyrkii kuitenkin perustelemaan omaa kantaani tukevat tekijät vastakkaisen kannan tukijoita monilukuisemmiksi. Tähän liittyy sen tunnustaminen, että kaikilla näkemyksillä on perusteensa - ratkaisevaa on perusteiden määrä ja niille yhdessä annettavat painoarvot, mikä minusta on keskustelemisen perimmäinen tarkoitus.

Oho, sivusinko tässä peräti "asiat riitelevät, eivät ihmiset" -filosofiaa..?

Aivan kuin elämässä ei olisi muutenkin kiirettä, päätimme eilen katsoa G-tyttöjä tämän päivän puolelle. Lorelai ja Luke saivat taas toisensa. Viidennestä tuotantokaudesta on vielä viimeinen satsi jäljellä.

Urautumista 

Urasta ja urasuunnittelusta keskusteleminen on vaikeaa joidenkin ihmisten kanssa. Hetken keskustelun jälkeen usein huomaa, ettei toinen puhu urasta vaan rikastumisesta, elintasokehityksestä tai ylenemisestä. Ura, urasuuntautuneisuus ja urasuunnittelu kuulostavat kieltämättä pyrkyryydeltä, ja kesti jonkin aikaa hyväksyä tuollaisia sanoja omaan käyttöön. Mutta lopultahan sanoihin aina totutaan ja niistä tulee oikeita - lopulta löytää itsensä kirjoittamassa opinnäytetyötä, jossa aatteellisella ja voittoa tavoittelemattomalla opiskelijakunnalla on asiakkaita ja tuotteita.

Joillekin ura on onneksi vain ura; sarja työpaikkoja ja -tehtäviä, jotka seuraavat toisiaan ja joista jokainen vie jollain tavalla eteenpäin. Urakehitystä puolestaan on ammatillinen kehittyminen tai työn vaihtuminen muuhun elämäntilanteeseen sopivaksi. Urasuunnittelu taas merkitsee näille ihmisille tietoisia valintoja, jotka johtavat urakehitykseen. Hyvässä tapauksessa ihminen kykenee näkemään nykyisen työnsä ominaisuudet ja tekijät, joista on hyötyä seuraavan työn hankkimisessa tai siinä pärjäämisessä. Vielä parempaa on, jos näitä ominaisuuksia ja tekijöitä onnistuu käyttämään jo nyt. Jos elämä on jatkuvaa varautumista tulevaan, huomista tuskin edes tulee.

Alangolla ja tornissa 

Nautimme lauantaina Ismo Alangon ja Teho Majamäen musisoinnista Raahesalissa. Kirjoitan konsertista arvostelun Osakolaiseen, joten kerron tässä vain mieleen jääneet seikat, joita tuskin käytän lehtijutussa: kadehdin Ismon pian 47-vuotiasta vartaloa ja Tehon iäkkäitä hiuksia.

Ennen keikkaa söimme ensimmäistä kertaa Raahen Tornitalon kiinalaisessa ravintolassa. Ripeä palvelu oli iloinen yllätys, sillä pelkäsimme varanneemme aivan liian vähän aikaa ruokailemiseen. En tiedä talon korkeutta, mutta katselimme auringon jättämää kotikaupunkiamme 13. kerroksesta.

En muuttanut mieltäni korkeiden talojen tarpeesta Oulussa. Nurkkapöydästä oli mukava katsella kaupungin valoja yli 180 asteen laajuudelta, mutta ei kokemus niin merkittävä ollut, että suosittelisin Oulun maisemien pilaamista ylikorkeilla rakennuksilla ihan vain näkymisen tai näkemisen vuoksi. Ei se Raahessakaan mikään varsinainen vetonaula ole. Ja kyllä Oulussa valoelämyksiä kokee nykyäänkin: muistan muutama vuosi sitten ihastelleeni sellutehtaan öisiä valoja länsituiralaisen kerrostalon ylimmästä asunnosta. Se oli mielenkiintoinen kokemus kaupungissa, jossa luulin lähes kaiken nähneeni.

Kulmakarvojen nyppiminen on yllättävän vähäkipuista.

Kokemukset opetuksesta ja opetusjärjestelyistä Raahen yksiköstä ovat karttuneet positiivisina. Luentosalivaihdoksista ilmoitetaan sähköpostitse ja peruuntuneista luennoista sain hyvissä ajoin tiedon tekstiviestinä. Olen huomannut seuraavani kiinnostuneena jopa henkilöverotuksen luentoja, vaikka aihe vaikutti aluksi käsittämättömän laajalta ja vaikeasti omaksuttavalta.

Jotain kuitenkin voisi parantaa, ja annan asiasta toki palautetta opintojaksojen päätteeksi. Kun toisen opintojakson tenttipäivä vaihtui kesken kaiken ja toisen sopimiseen käytettiin merkittävästi luentoaikaa, huomasin kaipaavani luentosuunnitelmia. Siis niitä sellaisia, joista jo opintojakson alussa saa käsityksen, miten aiheissa edetään, milloin on tentti ja oppimistehtävien kuolonlinjat ja mitä ovat oppimistavoitteet ja arviointiperusteet. Osa näistä asioista esiteltiin kummallakin aloitusluennolla mutta aikataulutettua suunnitelmaa en saanut. Ehkäpä pääsen jakamaan tämän hyvän käytänteen opintojaksopalautteessa.

Päästyäni eroon päivittäisestä opiskelijatoiminnasta (josta en todellisuudessa päässyt eroon) olen huomannut muuttaneeni suhtautumistani korkeakoulusanastoon. Käytän itse sujuvasti pelkästään termejä opiskelija, opintojakso, luento ja vuosikurssi mutta en enää häiriinny tai peräti korjaa toisen kielenkäyttöä, jos tämä puhuu oppilaista, kursseista, tunneista tai luokista. Kai se on jonkinlaista kasvamista tämäkin.

Samaan aikaan toisaalla: taidetta pikkuveljelle.

En ole koskaan nähnyt ihmisen piikittävän itseään - en ennen eilistä. Aamubussissa edessäni istunut nainen mittasi lasiputkesta ainetta piikkiin, jonka työnsi jonnekin kylkeensä (en nähnyt tarkemmin). En ole pitänyt insuliinipiikittämistä suurena vaivana. Nyt tulin ajatelleeksi, millaista olisi elää sellaisen kanssa päivittäin. Minulle riittää kahvin saannista huolehtiminen. Siinä epäonnistuminen kostautuu vain päänsärkynä.

Löysin aamulla rapakosta kaksikymppisen. Houkutus on suuri käyttää se johonkin turhaan.

Edustajistovaalin sähköinen ennakkoäänestys kestää viikon. Olenkohan ainoa, joka tuntee jo vaaliväsymystä? Toki väsymys voi olla kaikkea muutakin, ja onhan se vaativaa ylläpitää päivittäin elävää vaaliblogia. Tämä väsymys on kuitenkin ihan konkreettista. Nukuin eilen lahjakkaasti pommiin enkä ehtinyt töihin työryhmäkokoukseen. Niin alas on vajottu.

Opiskelijakunnan hallitus evakoitui eilen pohtimaan ensimmäistä kertaa ensi vuoden toimintaa. Sääntömuutos yhdisti perinteiset toimintasuunnitelman ja talousarvion toiminta- ja taloussuunnitelmaksi (TTS). Lisäksi sisällöllisesti eteenpäin harpannut edustajistovaalikampanjointi on herättänyt kysymyksen vanhan edustajiston hyväksymän TTS:n suhteesta uuden edustajiston todellisiin vaikuttamismahdollisuuksiin. Jos vuoden 2008 toimintasuunnitelman vahvistaa vuoden 2007 edustajisto, mikä on vuoden 2008 edustajiston rooli toiminnan suuntaviivojen vetämisessä?

Tähän vastauksena toiminta- ja taloussuunnitelmaa kehitetään entistä terävämmäksi ja strategisemmaksi. Kolmivuotisesta strategiasta johdetaan yhden vuoden "strategia", johon kirjataan vuoden strategiset tavoitteet ja jonka pohjalta uusi hallitus tekee sitten operatiivisen TTS:n. Vaikka uusi edari ei tätä paperia enää hyväksykään, se voi helpommin ohjeistaa hallitusta sen laatimisessa ja toteuttamisessa. Nämä kaikki paperit ovat olleet olemassa tähänkin saakka. Nyt niiden suhde taas vähän selkenee ja kehittyy. Niin kuin koko homma pikku hiljaa.

Samaan aikaan toisaalla: miniatyyrejä ja lentokenttäkokemuksia.