.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Eilen oli hetki, jolloin kaikki oli huonosti.

Fyysinen tuska ensin: Anoppilan naapuri-Siwan eineshylly oli lähes tyhjä, ja aiotut lihapiirakat jäivät saamatta. Ajauduimme ostosten jälkeen viereiselle grillille, josta tarttui mukaan kebabit ranskalaisilla. Tarjotuista kastikevaihtoehdoista otin sen kummemmin miettimättä "ärtsyn". Kastikkeet lueteltiin järjestyksessä tulinen, mieto, ärtsy, mikä ei aivan kertonut vaihtoehtojen nousevasta tai laskevasta mausteikkuudesta. Silmät vuotivat ja limakalvot paloivat, kun lapioin viimeiset lihapalat suuhuni. Onneksi edellisenä päivänä hankittu piimä viilensi ja rauhoitti - mutta vain vähän. Röyhtäilin tulta vielä koko illan.

Tämä kurjuuden keskellä muistin jälleen aiheen, joka on pitänyt yllä moraalista krapulaa jo useamman päivän. Hankimme viikko sitten uudet liittymät puhelimiin, ja operaattori vaihtui samalla Saunalahdesta DNA:han. Vaihdos ei tuntunut juurikaan kotiin paluulta vaikka DNA onkin ennestään tuttu. Syitä operaattorin vaihtoon oli nimittäin kaksi: myyjän sinnikäs yrittäminen ja puheaikatarjous. Syitä olla vaihtamatta liittymää tuli mieleen myöhemmin monia.

Joulu meni, katsoimme anoppilassa telkkaria ja koimme järkytyksen. DNA markkinoi palveluitaan mainoksilla, joissa perheenisä hylätään kaivoon. Sama isä huijataan työntämään kätensä kaappiin, jossa häntä puree hiirenloukku. Myös isän lempikirja poltetaan. Miksi? Perhe-parka ei ole saanut kunnollisia joululahjoja.

Jo joulusesongin aikana DNA:n mainoksissa uhkailtiin isiä ja vähän muitakin mokaamasta lahjahankinnoissa. Sitten innokas myyjä saa meidät koukkuun kehumalla operaattorinsa suomalaisuutta ja kivijalkamyymälöitä. Epäilen, että kaveri itse tilaa kulutushyödykkeensä netistä ja ostaa ruokansa Lidlistä. Aivan sama. Palaamme Saunalahdelle heti, kun tilaisuus tulee.

Eikä tämä ole kiinni siitä, että noissa mainoksissa kiusantekoa kohtaa juuri isä. En tunne häntä kohtaan sympatiaa sukupuolista solidaarisuutta enempää. DNA-mainosten arvomaailma vain oksettaa. Olen valinnut pankin ja aikanaan puhelinoperaattorinkin mainonnan perusteella. Siihen käytetään rahaa ja aikaa, joten on vain kohtuullista, että edes joku tietoisesti palkitsee vetoavan mainonnan antamalla sen vedota itseensä. Vastaavasti huonosta mainonnasta saa rankaista.

Joulu tuli tänä vuonna kiitettävän nopeasti ja oli yhtä nopeasti ohi.

Luntakin sataa. Luonnon oma keinovalo pelastaa kaamokseen masentuneet. Tai se valaisee lohduttoman yksinäisyyden valkoisessa paljaudessaan. Onpahan nyt kuitenkin valoa pimeillä metsäpoluillakin.

Uudessa kotikaupungissani oli jotain puhetta kävelykadun talvivaloista. Niitä on jonkun mielestä tietysti liian vähän ja palavat turhan harvoin. Samaa laulua sai kuunnella edellisessäkin kaupungissa. Rotuaarin tähdet eivät ole teknologiakaupunkilaisille tarpeeksi hienoja ja näyttäviä. Suomalaiset ovat katsoneet liikaa elokuvia, kun eivät osaa tyytyä ympäristöystävällisempiin valaistusvaihtoehtoihin. Millähän pohjalla joulun henki on, jos se on kaupungin valoista kiinni?

Katsoimme eilen haukutun Kaksipäisen kotkan varjossa. Oli vaikea uskoa silmiään, kun niinkin tasokkaat näyttelijät esiintyivät historian surkeimmassa ja pateettisimmassa Suomi-elokuvassa.

Yllä oleva otsikko on lainaus aamun Kalevasta. Asia on hymyilyttänyt minua siitä lähtien, kun sen työyhteisöni aamukahvilla luin. Tuonsuuntaisen ehdotuksen on tehnyt Oulu Tripple Helix -työryhmä eikä paljon muuta ollut odotettavissakaan. Miksi keksiä uusia ideoita, jos voi tukeutua vanhoihin?

Ehdotuksen (tai uutisoinnin, mistäs näitä tietää) mukaan yliopistosta tulee ammattikorkeakoulun ylläpitäjä, tutkimus- ja kehitysvastuu jaetaan "niin kuin sen olisi pitänyt alunperinkin mennä" (kuvitteellinen sitaatti vanhalta yliopistoihmiseltä) ja koulutustehtävien päällekkäisyydet karsitaan puhdasoppisen pyramidimallin mukaan (bachelor-vaihe AMK:ssa, master-vaihe yliopistossa).

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, ettei oman korkeakouluni rehtoria ole haastateltu lukemiini uutisiin lainkaan. Jotenkin tuntuu, että sävy olisi ollut hieman toinen, jos kommentteja olisi otettu myös muilta kuin Helsingin yliopiston entiseltä kanslerilta ja Oulun yliopiston rehtorilta.

Ehkä sitä on jotain oppinut opiskelijakuntavuosien aikana, kun tällainen juttukin lähinnä huvittaa. Hyvä silti, etten lukenut lehteä vielä kotona - tuollaisen pohtiminen puolitoistatuntisen työmatkan aikana ei olisi psyykelle hyväksi.

Kotona ei toimi internet. Meneehän tuo aika harakoille muutenkin.

Lensin viime viikolla työmatkalle seminaariin, jossa käsiteltiin aiemmin hankitun osaamisen tunnistamista ja tunnustamista. Opin aiheesta paljon vaikka ohjelma katselikin asiaa pääasiassa toisen asteen koulutuksen näkökulmasta. Vaikealta tuntuvat asiat yksinkertaistuvat usein varsin helposti. Odotin eniten Opetushallituksen opetusneuvoksen puheenvuoroa aiemmin hankitun osaamisen tunnistamisen välineistä, eikä odottaminen ollut turhaa. Hän sanoi ääneen monen tunnelmat kertoessaan, että kaikki työvälineet ja käytännöt ovat jo käytettävissä - haasteena on niiden tarkoituksenmukainen ja avoin soveltaminen.

Matkustin siis lentokoneella. Itse lentämisessä ei ole enää suurta tunnelmaa, mutta lentokentät ne sitten ovatkin varsin tunnekylläisiä paikkoja. Se ei ole samaa lähdön tunnelmaa ja kaupunkiromantiikkaa kuin rautatie- tai linja-autoasemilla. Lentokentällä on sitä paitsi siistiä ja viihtyisää. Suurin ero on kuitenkin siinä, kuinka pieneksi lentoasema maailman puristaakaan. Oulunsalossa ja Helsinki-vantaalla maailma on oikeasti lähellä.

Olen päättänyt käyttäytyä tylysti joka kerta, kun joudun turvatarkastuksessa kopeloitavaksi tai riisumaan enemmän kuin takin. Heppoisin perustein ja harkitsematta nesteiden kieltämiseen ulottuneet turvamääräykset eivät muutu ellei painetta tule koko ajan kaikista suunnista. Kenttähenkilökunnalla ei ole syytä luoda painetta ellei se kohtaa sitä itse.

Lennettyäni pääkaupunkiin ajelin maksullisen henkilöauton kyydissä naapurikuntaan. Moralisoin mielessäni työmatkaruuhkaa ja saastetorpedoissaan yksin matkustavia työläisiä. Taksin ikkuna heijasti yhtäkkiä takaisin. Jäin kiinni.

Vaihdan kohta vaatteet ja suuntaan koululle juhlistamaan opiskelijayrityksen viisivuotista historiaa. Uskallan tunnustaa, että pakotan itseni siihen. Juuri nyt edustaminen ei niin sanotusti nappaisi. Olen kuitenkin kasvanut ammatillisesti sen verran, että uskon löytäväni jostain tarvittavan rutiinin. Ja siitähän saattaa tulla kivaakin.

Ainakin olen paremmin pukeutunut kuin taannoin erään ammattiliiton paikallistoimiston avajaisissa.

Opiskelijakunnan johtaminen on opettanut myös edustamista. Tärkeimmät huomiot liittyvät olennaisimpiin asioihin: Cocktail-tilaisuudessa (kukonhäntä viittaa drinkin drinkin koristeeseen, lähde: STT) ruokalajeja saa lastata päällekkäin. Small talk on sitä, että purjehtii keskustelun pintavesillä ja jättää syvällisyydet jatkoille. Hyviä puheenaiheita ja keskustelunavauksia voi surutta varastaa muilta - saavat olla vain otettuja, kun jutut kelpaavat kierrätykseen. Opiskelijatoiminnan ansiosta pidän myös punaviinistä, ruokajuomana ja yksinkin. Kerran join keiton kanssa ihan hyvää valkkariakin.

Ehkä olen tämän illan jälkeen entistä ylpeämpi opiskelijayrityksestä ja sen henkilökunnasta. Toivon niin. Olen pysynyt aika hyvin erossa juhlavalmisteluista, mitä nyt välillä sivusta huudellut ohjeita, kysymättä ja ärsyttävällä äänellä. Ja olenhan minä ylpeä meidän toiminnasta ja väestä. Toimeksiantojen hoitaminen ja yrityksen kehittäminen näyttävät olevan uomissaan, asioihin suhtaudutaan terveellä järjellä ja rennolla asenteella. Strategia-ajattelu on lähtenyt aika hyvin käyntiin. "Aika hyvin" siksi, että en oikein tiedä, kuinka kokonaisvaltaisesti strategia on hallituksessa ja "johtoryhmätasolla" omaksuttu. Yrityksen missio ("tapa oppia") on jäänyt kyllä elämään jokapäiväisessä puheessa, mutta yhteinen visio saattaa olla vielä vain sanoja paperilla. Toki siitä on johdettu strategisia tavoitteita, joiden seuraaminen on muodostunut hallituksen rutiiniksi.

Totta puhuakseni muistan itsekin ne tavoitteet paremmin kuin visiomme. Tietynlainen visiottomuus näkyy myös joissakin pienissä asioissa: Ikuisuuskysymys opiskelijayrityksen ja oikean yrityksen suhteesta on yhä ratkaisematta. Rahan makuun pääseminen saa helposti ihmettelemään, kuinka henkilöstöä sitoutetaan ilman rahaa. Ihmiset käyttävät toiminnassa osaamistaan liiketoimintaprosesseista, markkinoinnista ja asiakkuuksien hoitamisesta mutta esimerkiksi henkilöstöjohtamisen opintoja ja harjoitustöitä ei kovin usein kytketä opiskelijayrityksen arkeen.

Vaihdan nyt ne vaatteet. Joku pääsee valitsemaan kahden solmion väliltä.

Raahen lukion teatteriryhmä esitti tänään Skiftesvik-dramatisoinnin Tuulen poika. Saimme lopulta lapsenvahdin ja kävimme katsomassa.

Lukionäytelmissä on jotain aitoa ja alkuperäistä. Monenlaisin motiivein valinnaisaineisiinsa päätyneet nuoret esiintyvät vaihtelevilla taidoillaan. Tämän näytelmän taustalla soi elävä musiikki ja lavastusta oli värkännyt pitkä lista ihmisiä. Musiikki ja lavastus saivatkin kiitokset kotimatkallamme. Naispääosan eli Tuulen pojan äidin esittäjän kaksijäseninen raatimme palkitsi parhaana. Myös Tuulen pojan isää tulkittiin raadin mielestä hyvin. Yksiäänisen kunniamaininnan sai iso kaveri kaksoisroolistaan pappina ja poliisina. Muut olivat huonoja, surkeita, epäuskottavia tai ärsyttäviä.

Nikonpoika on huomenna puolivuotias. Merkkipäivään on varauduttu suunnittelemalla juhlallista ruokalistaa; poika nimittäin aloittaa kiinteän ruoan. Perunalla lähdetään, jotta kaveri ehtii kyllästyä siihen aikuisikään mennessä, kuten kävi allekirjoittaneelle.

Nikonpoika teki ensimmäisen hampaan tänään. Se tuli alas vasemmalle (jäbästä katsottuna) eli siihen, mihin kai pitikin.

Huominen Kalajoen vierailu toi mieleen sen, kuinka erilaisessa maailmassa Miion kanssa elämme. Hän siis omassaan, puoli vuotta sitten alkaneessa, ja minä tässä vähän alle neljännesvuosisataisessani. Konkreettinen esimerkki: Sukuloiminen Kalajoella tarkoittaa pojalle pelkästään isotätin luona kyläilemistä, kun taas minä käyn mummolassa, josta mummo on jo kuollut. Miiolle isotätin talo keltainen, mutta minä muistan sen ikuisesti vihreänä. Tämä sama ilmiö on läsnä koko ajan. Minä huomaan yhä esitteleväni itseni oululaiseksi (työyhteyksissä se pitänee jollain tavalla paikkansakin), enkä olekaan asunut Raahessa vielä edes yhdeksää kuukautta. Miio on raahelainen syntyjään.

Opiskelijakunta sai puheenjohtajat ja hallituksen. Tyylikkäät perääntymistiet löytyivät ja demokratiakin varmaan toteutui. Päätin, että kirjoitan viimeisen blogimerkintäni Opiskelijakunnallista-kategoriaan vielä tämän vuoden puolella. En mennyt edustajiston järjestäytymiskokoustakaan kyttäämään. Eipä enää tarvinnut.

Jos tätä lukee yksikään opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtaja, joka tuntee yllättäviä tunteita luottamustoimesta luopumisen vuoksi, minulla on pieni lohdun sana: Vuoden päästä tai silloin myöhemmin, kun lopetat oikeasti opiskelijatoiminnan, tunteesi tulevat olemaan vielä yllättävämpiä. Jos nyt tuntuu pelkästään pahalta, myöhemmin paha saa seurakseen myös helpotuksen.

(Kulttuuriblogi elää taas.)

Viimeistelen opinnäytetyötä yötä myöten. Luulenpa, että ohjaava opettaja, opponentti ja toimeksiantaja hyväksyvät lopputuloksen vähintäänkin kelvollisena. Epävarmuutta tunnen kuitenkin tarkastajan suhtautumisesta. Entä jos rohkeat valintani raportin rakenteessa eivät kelpaakaan tarkastajalle? Entä jos pyrkimys rehellisyyteen ja työprosessin valintojen tarkkaan kuvaamiseen varsinaisen tiedetekstin kustannuksella karauttaa koko työn kiville? Kapulakielellä olen onnistunut työni koristelemaan, mutta loppuvaiheessa suunnitelmien muuttaminen ja asioiden toteaminen tyyliin "no, tämä meneekin nyt näin" ei ole ollut edes vaikeaa.

Turhaan varmaan huolehdin. Minulla olisi opinnäytetyöstäni paljon sellaista sanottavaa, jota voidaan pitää suomalaisena vaatimattomuutena. Tyydynpä kuitenkin vain toteamaan, että vihaan opinnäytetöitä juuri nyt.

Stressi on hieman helpottamassa myös siksi, että tänään lähti Kajaanin tarkastettavaksi auditointiryhmämme raportti. Sain lopulta omaan osuuteeni aikaiseksi ilmeisesti aivan kelvollista tekstiä. Onneksi sekin on jo ohi. Siinä vaiheessa, kun suunnittelin piirtäväni opiskelijakunnan prosessikäsikirjaan vielä OSAKOn laadunvarmistusjärjestelmän, tiesin olevani liian syvällä - haukoin henkäni, kun pääsin sieltä ylös.

Nukkumaan.

Istuin torstaina kokouksessa, jossa opetusministeriön edustaja kuvaili ministeriön korkeakouluvisiota vuodelle 2020. Tavoitteena on rajata ammattikorkeakoulujen määrä enintään 18:aan, luoda viisi korkeakoulujen yhteenliittymää sekä vähentää tutkintoon johtavaa korkeakoulutusta antavat paikkakunnat 50:een. Erään kainuulaisen ammattikorkeakoulun edustaja piti lukuja korkeakoulunsa loppuna. Itsetunto näyttää olevan kohdallaan.

Keskiviikkona kokoontui opiskelijakunnan edustajisto päättämään ensi vuoden päälinjoista. Kokouksen jälkeen tulevan edustajiston ryhmät tapasivat ensimmäisen kerran hallitusneuvottelun merkeissä. Kiireen lisäksi olen jättänyt kirjoittamatta näistä tapahtumista siitä syystä, etten tiedä, mitä sanoa. Jos nyt jotain yritän.

Eräs vanhempi kollega kommentoi sivusta seuraajana, että ”viimeinkin saadaan opiskelijakunnan hallitusneuvotteluihin oikeaa vääntöä”. Onhan se positiivista. Koko neuvottelukulttuuri on syntynyt täysin tyhjästä määrätietoisen synnyttämisen tuloksena. Tuntui kyllä hienolta katsoa, kun jokaisen - jopa vain yhden edaattorin paikan saaneen miniryhmän - edustaja oli neuvottelussa paikalla. Tapaamispohjainen neuvottelu oli tässä mitassa ensimmäinen laatuaan.

Kielteisiäkin puolia keskiviikkona kohdattiin. Ensimmäinen oikea neuvottelu toi mukanaan myös loanheiton ja huonot käytöstavat. Ensin näytti siltä, että nykyhallituksen toimien laillisuuden ja moraalisuuden kyseenalaistaminen pysyy teknisen oikeaoppisuuden rajoissa mutta eihän se pysynyt. Hallitus joutuu aivan oikein palaamaan aikaisempiin päätöksiinsä ja arvioimaan toimintatapojensa kestävyyttä. Tuohtumus ja huoli ovat oikeutettuja ja ymmärrettäviä tunteita silloin, kun on kysymys jääviydestä yhteisten rahojen jakamisessa avustuksina. Edustajiston kokouksessa herätettyä keskustelua hetken aikaa seuranneena ja ”lopputuleman” kuulleena sekä sen laineita hallitusneuvotteluissa väistelleenä kävi kuitenkin selväksi, ettei koko farssin tarkoituksena ollut epäselvyyden selvittäminen vaan epäluottamuksen kylväminen. Epäselvyyksiä selvitettiin ennen kysymällä asioista heti, kun ne ilmenivät, ja olettamalla, että kyseessä on tosiaan tarkoitukseton virhe tai väärinkäsitys. Tässä ei olisi kuitenkaan minkäänlaista dramatiikkaa, jota edustajistossa on hyvä olla. Ja kyllä tällaiset naiviudet on jo syytä unohtaa. Onhan yleismaailmallinen totuus, että jatkuva epärehellisyyteen törmääminen ja tottuminen tekevät ihmisen vähintäänkin epäluuloiseksi.

Täytyy kuitenkin korostaa, että olen saattanut ymmärtää edellä kuvailemani tapahtumat täysin väärin. Ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta, kun teen hätäisiä johtopäätöksiä tällaisessa asiassa.

Jos ja (toivottavasti) kun tällä epäluottamuksen kylvämisellä ei ole mitään tekemistä käynnissä olevien hallitusneuvottelujen kanssa, neuvottelujen lopputulos on kiinni jostain muusta. Käytännössä kyse on yhdestä paikasta hallituksessa. Periaatteessa kyse näyttää kuitenkin olevan…öh, periaatteesta. Enemmistö edustajistosta on kaivautunut syvälle neuvotteluasemiinsa ja tämä vaikuttaa vähemmistöstä tietysti enemmistön diktatuurilta. Erimielisyydet koskevat - ei enempää tai vähempää kuin - demokratian määrittelyä. Toiset liittävät demokratian lähinnä enemmistön valtaan, toiset mandaattipaikkoihin. Toisille opiskelijakuntavaalien demokratia on jäsenistön vapautta muodostaa haluamiaan ryhmittymiä ja liittoumia, toisten mielestä puolet on jaettu opetusministeriössä koulutusaloja määriteltäessä. En usko, että kumpikaan puoli on tahallaan väärässä.

Hallitus saadaan opiskelijakuntaan ensi vuodeksikin. Uskon tilanteen olevan nyt poikkeuksellisen kärjistynyt. Pahimmat kärjet taittuvat, kun ”vanhemmat” toimijat (minä mukaan lukien) jäävät viimein pois muistoineen ja kalkkeutumineen. Tilalle jäävät uudet toimijat demokratiakäsityksineen, henkilökohtaisine suhteineen, rehellisyyksineen ja moraaleineen.

Demokratiankin uskon toteutuvan opiskelijakunnan henkilövalinnoissa. Jos näin ei käy, syy on nykyisessä edustajistossa, joka on hyväksynyt voimassa olevat säännöt ja vaalijärjestyksen. Jos demokratiaa ei ole rakennettu niiden sisään, uudella edustajistolla on edessään iso remontti.