.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Hämmentävä yhteensattuma: Olin jo aikoja sitten ennustanut, että Idols-Ari on seuraava juorulehdistön mattinykänen. Nyt saman sanoi Idols-Ilkka. Toivottavasti yhtäläisyytemme loppuvat suurin piirtein tähän.

Idols on jäänyt käsittelemättä tässä blogissa kokonaan enkä nytkään syvältä luotaavaa katsausta tee. Kerronpa vain, että mainittu pitkätukka menetti viime torstain televisiokäyttäytymisellään meidän perheen silmissä mahdollisuutensa olla kenenkään mukavan ihmisen esikuva. Tästä syystä aloitimme viime finaalissa äänestämisen. Äänestämme siis ketä tahansa muuta kuin Aria. Milka äänestää putoamisvaarassa olevaa kilpailijaa, ja minä sitä, joka saisi voittaa koko kisan. Torstaina käytimme kumpikin 0,85 euroa Kristiinan hyväksi.

Yllättäen ja pyytämättä toi posti Soundin. Luin siitä muutaman artikkelin ennen kuin toin sen toimistolle halukkaiden luettavaksi. Eipä tarvitse musiikkilehteä tilata, kun läheskään puolet sen sisällöstä ei kiinnosta lainkaan. Veli-lehdenkin laskun jätin maksamatta eli lopetin tilauksen. (Veli ei ole musiikkilehti eikä muutenkaan uppoa kuvailtuun kategoriaan, mutta jotain pitää uhrata kotisovun eteenkin.)

Lukemani artikkelit kertoivat Palefacesta, Jonathan Davisista, Timo Kotipellosta ja Jukka Tolosesta. Ensimmäistä lukuun ottamatta jutuissa kerrottiin enemmän tai vähemmän päihdeongelmista - omista ei-voitetuista, omista voitetuista ja muiden voitetuista. Jukka Tolonen kommentoi joulukuista päihteiden vaikutuksen alaisena tekemäänsä naisystävänsä puukotusta mainitsemalla, kuinka hyvä on, ettei hän ollut humalassa, koska silloin hän saa todella pahoja raivareita. On hyvä nähdä myönteisiä puolia henkilökohtaisessa tragediassakin.

Jos lähes lehdellinen hyvinvoivia ja hyvin ansaitsevia luovia ihmisiä kertoo, ettei päihteitä kannata käyttää / ettei päihteitä kannata käyttää liikaa / ettei ilman päihteitä voi tehdä konserttikiertueita / ettei ole kivaa käyttää kaksinverroin päihteitä, kun joku on lopettanut käyttämästä niitä, tai juttelee muuten vain kaipaavansa kaikkein eniten kokaiinia, tulee selväksi, että päihteet ovat aivan luonnollinen osa musiikin tekemistä ja esittämistä. Sen kanssa on kai vain elettävä.

Päihteet veivät miestä salaliiton ohella myös elokuvassa 16 Blocks. Osin pitkäveteisessä mutta osin viihdyttävässä toimintapätkässä Bruce Willis näytteli näyttelijä Bruce Willisiä ja David Morse purkkaa jauhavaa korruptoitunutta järjestelmän miestä. Asiat ovat valtakunnassa siis entisellä mallillaan.

Opiskelijayrityksen hallitus kokoontuu tiistaina lähinnä pohtimaan yrityksen missiota, arvoja ja visioita. Näitä pohdittiin jo valmistelumielessä viime perjantaina ja tänään sain viimein kirjoitettua puhtaaksi silloin hahmotellut kuvat ja kuvaukset. Sotkin niihin niin paljon omia näkemyksiäni, että katsoin parhaaksi merkitä sen paperiinkin.

Tyrkyttäytyessäni yrityksen hallituksen johtoon mietin, onko opiskelijayritys sosiaalinen sellainen. Mielessä oli opintojen alkuajan keskustelu, jossa eräs opettaja kyseenalaisti todellisten voittoa tavoittelemattomien sosiaalisten yritysten olemassa olon kokonaan. Toisaalta opiskelijayrityksen taloudellisen voiton tavoittelu ei näy kirjattavassa missiossa, omistajien saama hyöty ei kuulu arvoihin eikä visiossa haaveilla edes liikevaihdon kasvusta. Rahan tekeminen ei ole kiellettyäkään, mutta strategiaan kirjataan avainsanoiksi jotain ihan muuta. Omalla tavallaan sosiaalista liiketoimintaa siis - sanapari ei vain taida olla aivan kotonaan siinä kapitalismin kehdossa, josta tutkintoani haen.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä oli hetki, jolloin minulla ei ollut hiuksia lainkaan. Nyt sänki on jo kasvanut.

Hirveän nopeasti järjestyi kaikki töissä: työpöytä, tunnukset joka paikkaan, uusi näyttökin oli ilmestynyt aivan yllättäen. Puhelinliittymän avautumista tässä saa vielä odotella. Kahden puhelimen loukkuun pääsin siis kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen.

Työpöytä on järjestyksessä. Henkilökohtaisia esineitä täällä ei ilmeisesti pidetä kuin johtajien pöydillä, joten jätän koriste-esineet ja perhevalokuvat tuomatta. Työpiste oli muuten ennen opiskelijakunnan entisen tuutorsihteerin käytössä. Vieressä työskentelee opiskelijakunnan entinen liikuntasihteeri. Seinän takana päivystää opiskelijakunnan entinen kansainvälisyys- ja tuutorsihteeri. Kohta olen minäkin entinen - vieläköhän sitten työskentelen täällä? Nyt tämä kaikki tuntuu yhdeltä suurelta, monipuoliselta työltä: opiskelijakunta ja -yritys, työ  ja opiskelu ammattikorkeakoulussa.

Huomenna aloitan ehkä jotenkin virallisesti opinnäytetyöprosessini tapaamalla toimeksiantajan edustajia. Erinäiset keskustelut ja kuulostelut ovat vakuuttaneet minut opinnäytetyöni tarpeellisuudesta: Vaikka asiat olisivatkin nyt hyvin, hyvin harva näyttää toimeksiantajalleni hyvää esimerkkiä asioiden kehittämisestä. On siis otettava lusikka karvaiseen käteen ja tehtävä omat valinnat - vaikka malliksi muille.

Olen huomannut, että lakisääteisyyden myötä jotkut tuntuvat pitävän opiskelijakunnan olemassaoloa tärkeimpänä asiana. Kaiken muun voikin ulkoistaa: oman toiminnan kehittäminen opiskelijakuntien liitolle ja edunvalvonta- ja palvelutoiminta koulutusalajärjestöille. Lopun hoitaa pääsihteeri ja muu palkattu henkilökunta. Kivaa kai se vain olisi, jos luottamushenkilöiden vastuulle jäisi reissaaminen kivoissa tapahtumissa sekä jäsenmaksujen syöminen ja juominen.

Opinnäytetyöni taitaa olla merkittävä osa tämänvuotista strategian jalkauttamista. Opiskelijayrityksessäkin tehdään strategiatyötä. Ja minä ressukka nyt emmin lusikkani työntämistä vielä uusiin soppiin…

Ensimmäinen päivä uudessa työssä, perustin sen kunniaksi uuden kategorian. Karu ja alaston työpisteeni kaipaa hieman miehen kättä. Huomenna vien sinne käytännöllisiä somisteita ja tarkastan vielä kerran, mitä kaikkea kaapit ja laatikot pitävät sisällään.

Työ tuntuu mielenkiintoiselta. Tämä ei ole yllättävä ja uusi tunne mutta vahvemmin kuin ennen liittyy siihen nyt tunne jonkinasteisesta ammattillisesta pätevyydestä tai ainakin osaamisesta. Jos en projektia osaa vielä koordinoida, ei ole niin väliksi, jos en koskaan valmistukaan. Ensimmäinen työhön liittyvä sähköposti piti muuten kirjoittaa englanniksi. Toivottavasti opastin henkilön oikeaan paikkaan.

Viime viikolla rentouduin kaksi päivää seminaarissa, joita kutsuttiin mainittujen kahden päivän aikana neuvottelupäiviksi, koulutuspäiviksi, lautakuntapäiviksi sekä päiviksi. Viralliselta nimeltään tapahtuma taisi olla Ammattikorkeakoulujen opintotukilautakuntien koulutus. Nykyisen työnantajani kulttuurialan yksikkö piti huolta siitä, että koulutukseen sisällytettiin enemmän kulttuuritarjontaa kuin koskaan aiemmin. Tuntuu menevän ihan rutiinilla tuo ohjelman järjestäminen ja iltakestitseminen. Oivalsin myös, etteivät opiskelijan toimeentuloon liittyvät seminaarit eroa enää mitenkään koulutuspoliittisemmista kollegoistaan - kummissakin eturivissä istuu liiton entisiä sihteereitä uusissa rooleissaan.

Opintotuen takaisinperintä ei muuten ole rangaistus, koska opintotukikaan ei ole palkkio. Tarveharkintainen ja vastikkeellinen sosiaaliturvan osa on vain muuttunut ihmisten mielissä perustuloksi; niidenkin, jotka sitä varsinaista kansalaispalkkaa vastustavat. Täytyy myös toistaa Kelan edustajan maininta "kohtuuttomasta" 15 prosentin korotuksesta, joka takaisin perittävään tukeen tehdään: Takaisinperintä toteutetaan vuoden viiveellä ja koko summa tulee maksetuksi maksujärjestelyn ansiosta keskimäärin 3-4 vuoden aikana. Aika pieni vuosikorko loppujen lopuksi.

Maa oli tänään valkoinen ja pehmeä. Sitten taivaskin muisti ja alkoi itkeä. Kohta oli taas pimeää ja kovaa. Kaupungilla tuuli kylmemmin kuin eilen. Terveyskeskuksen maalipintaan oli tullut uusia halkeamia. Varautui sekin tulevaan.

Toinen synnytysvalmennus keskittyi nyt synnytykseen. Katsoimme videolta, kuinka uusi ihminen syntyi poikkeuksellisen helpossa synnytyksessä. Kauhujutut ja lievemmät vaikeudet kerrottiin hymyillen videon jälkeen. Vaikka synnyttämisessä ei tarvitsekaan miehenpuolia huomioida, tällä kertaa tarinointi onnistuttiin osoittamaan myös karvaisemman sukupuolen edustajille - ilman alentuvaa sävyä.

Kaikki ovat jo kuulleet mutta kerrottakoon vielä virtuaalimaailmallekin, että minua potkittiin viime viikolla päähän. Olemme edistyneet myös musiikkivalinnoissa; Päivänsäde ja menninkäinen on saanut seurakseen CMX:n ja Neljä baritonia.

Kuulin sattumuksen ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan yksiköstä: Opettaja kieltäytyi pitämästä luentoa, koska sille saapui vain neljä opiskelijaa. Opintojakso on jo loppupuolella ja aiemmille luennoille yleisöä on riittänyt. Nyt luennosta pidettiin se osa, jossa opettaja raivoaa opiskelijoille ja kertoo, ettei luentoa kannata pitää, koska niin suurelta osalta jää oppi saamatta.

Toivottavasti tunteet jäähtyivät viimeistään omassa työhuoneessa ja opettaja käytti aikaa miettiäkseen, minkä puolesta ja mitä vastaan opiskelijat jaloillaan äänestivät. Ja toivottavasti tämä luentojen peruminen ei ole yleinen tapa. Kummalliselta tuntuu opettajan suurempi ärtymys luentoihin kyllästyneisiin poissaolijoihin kuin huoli niiden neljän saapuvilla olleen oppimistuloksista.

Annoin haastattelun yhteisölehteen opiskelijoiden osallistumisesta ja siihen liittyvästä arvioinnista. Muistin lopuksi, että ammattikorkeakoulussamme toimii myös koulutusalajärjestöjä.

Ensimmäinen synnytysvalmennus keskittyi vanhemmuuteen. Sosionomiopiskelija Milka kommentoi tilaisuutta diipadaapaksi ja vastuullisia henkilöitä väheksyvään sävyyn maallikoiksi, kun uskaltauduin kertomaan ensin oman mielipiteeni. Halusin suunnilleen koko ajan pois. Nyt ymmärrän tekniikan alan ihmisiä, joita kaihertaa insinööritieteiden pedagogiikan luovuttaminen kasvatustieteilijöille. Eihän lapsen saaminen ole koskaan miehille kuulunutkaan, mutta naisten näkökulmasta sitä vieläkin katsotaan ja siihen valmennaudutaan. Sanotaan mitä sanotaan, miehet ovat synnytysvalmennuksessa naistensa tukena esittämässä kiinnostuneita. Lapsen saaminen ja lapsi ovat kyllä kiinnostavia asioita.

Katsoin myös videon.

Nyt olen minäkin nähnyt, kuinka pyöreä vatsa vavahtaa kiukkuisen potkun voimasta. Pelottaisi minuakin, jos mahassani riehuisi vieras olento. Kohta on se kuitenkin tutumpi kuin kukaan.

Sanomalehti kertoi, että kaupungissa liikkuu eläintenvihaaja myrkytettyjä makkaranpaloja ja partakoneenterättyjä kalapuikkoja kylvämässä. Kaupunginosamme mainittiin uutisessa. Yritämme olla tulematta hysteerisiksi. Helposti voisi tulla.

Huomenna matkustamme Helsinkiin. Oman matkani laskutan myöhemmin liitosta, jonka tapaamiseen osallistun perjantaina ja lauantaina. Tein sinne pienen esityksenkin. Mukava tavata ihmisiä. Vielä mukavampaa on matkustaa oman kultani kanssa. Nukutaan ensimmäistä kertaa kolmistaan hotellissa. Eipä olla kahdestaankaan sellaista koettu ennen.

Neuvolasta saadussa Vauvan odotus -kirjassa on kuva vastasyntyneestä lapsesta, joka tuli maailmaan 27-viikkoisena. Pieni ihminen nukkuu miehen kädellä ja kaikki on kunnossa. Meidän lapsemme on 27 viikkoa vanha. Jos se syntyisi nyt, mahdollisuudet selviytyä olisivat hyvät.

Katsoessani tuota kuvaa havahduin ajattelemaan, että meidän vauva on jo ihan itsensä näköinen. Sillä on jo kasvonpiirteet, joita kesäkuussa ihastelemme tai säälittelemme. Päässä saattaa olla hiuksiakin. Lapsi on jo valmis ihminen - vielä kannattaa kuitenkin vähän aikaa kerätä voimia turvallisessa ja lämpimässä kohdussa, että jaksaa sitten taistella elintilastaan.

Muutamana iltana olemme yhdessä ja erikseen laulaneet vauvalle Päivänsäteen ja menninkäisen. Se on ainakin minulle lastenlaulu mutta  niiden aikuisimmasta päästä. Milka laulaa sitten varmuuden vuoksi päälle King Crimsonia, että lapsi saa nopeasti kosketuksen myös vakavaan musiikkiin (jaottelu on ihan omakeksimäni) ja kasvaa kaltaiseksemme vakavahenkiseksi ja taiteelliseksi yksilöksi.

Äitiyspakkaus tuli toissaviikolla. Viimeistään ulkoilupuku konkretisoi pieneksi hetkeksi kohta sen sisälle tungettavan lapsen. Jostain syystä ajattelin lähinnä sitä, kuinka kauan menee ennen kuin lapsi kävelee ja puhuu eli kuinka kauan se on täysin meidän hyvästä tahdosta, hyvistä hermoista ja hyvästä muistista riippuvainen. Ai miten niin "muistista"? Kissankin olen unohtanut usein ruokkia.

Minä en ole vielä todistanut mahan läpi näkyviä potkuja. Milka on niitä nähnyt ja koulukaverinsa todistanut. Potkiminen on synnyttänyt minussa mielikuvan pojasta, mikä ei tarkoita sitä, ettei potkimistaitoinen tyttökin olisi erittäin tervetullut. (Niin tai näin, opetan sen heittämään palloa niin kuin pojat.) Mielikuvaan on liittynyt myös viittaus äkäiseen pikkuolentoon, joka on paha suustaan.

Olen tässäkin pari kertaa meinannut kutsua lastamme nimeltä. Työnimenä on yritetty käyttää Hobittia ja Puolituista, ja kielloista huolimatta olen välillä sanonut sitä Kääpiöksi. Oikea nimi on jo valittu, sekä tytöllä että pojalle. Eivät nimet mitään salaisuuksia ole olleet lähisuvullekaan. Jokin silti estää kirjoittamasta niitä blogiin. Ehkä haluan nähdä ensin, kumpi nimi lapsellemme sopii, ja paljastaa vaihtoehdot virtuaalimaailmalle vasta sitten. Tai ehkä vain pelkään nimetä lastani julkisesti - ehkä siitä tulisi taas todellisempi, liian todellinen.

Levykokoelmamme täydentyi tänään yhden suomalaisyhtyeen osalta, kun löysimme antikvariaatista kyllin huokean kappaleen PMMP:n kakkoslevyä. Kaksijakoinen on olo, kun toisaalta sisälläni katkeroituva nuori vihainen nainen kaivautuu esiin biisi biisiltä voimakkaammin ja toisaalta syyllistän jatkuvasti itseäni ja sukupuoltani samaistuessani kappaleiden kieroihin ja julmiin miehiin. Joku löytää itsensä PMMP:nkin musiikista. Toinen hämmentyy entisestään, kun löytää itsensä siitä kahdesti.

Paikallismedia uutisoi eilen jo kolmannesta raiskauksesta Oulussa alkuvuoden aikana. Paikka oli tällä kertaa Heinätorin puisto, aika varhainen aamuyö, uhri 17-vuotias nainen ja raakalaiset neljän hengen ulkomaalaistaustainen miesjoukko, joista kolme neljäsosaa tyytyi vain pitelemään uhria kiinni. Oulu alkoi tuntua vaaralliselta, turvattomalta.

Tapahtumien kehityskulku on ennustettavissa: Kalevan Lukijan sivu täyttyy kirjoituksista, joissa ihmetellään mitäs minä sanoin -sävyyn "vastuutonta maahanmuuttajapolitiikkaa", sekä kirjoituksia, joissa syytetään nuorten naisten hinkua hakeutua vaarallisiin tilanteisiin ajoittamalla kotimatkansa aamuyön tunteihin - aivan kuin olisi normaalia antaa kaupunki öisin raiskaajille ja muille rikollisille. Yllätyin hieman, kun mainitun lehden verkkokeskustelupalstalla joku vaati (siviilipukuisen) poliisivalvonnan lisäämistä. Tällaiset mielipiteet jäävät toki vähemmistöön, kun isänmaallinen kansanosa paljastaa syyn olevan suomalaiseen kulttuuriin sopeutumattomissa elintasopakolaisissa. Maassa maan tavalla -lausunnot tuntuvat huvittavilta, koska ne herättävät kysymyksen, onko nuoren naisen joukkoraiskaus jossain kulttuurissa oikeutettua. Ja onko ihmisyys todella niin kulttuurisidonnaista, että vastuumme ihmisarvoisen elämän edistämisestä rajoittuu vain omaan pieneen kieliryhmäämme ja että voimme jättää naista alistavan kulttuurin korjaamisen muiden vastuulle? Koulussakin kaikki, jotka seuraavat kiusaamista sivusta puuttumatta siihen, ovat kiusaajia.

—

Jos perustaisin keytmielisesti uusia kategorioita blogiini, elokuvakokemukset saisivat omansa. Oscar-palkittu the Departed oli palkintonsa ansainnut. Juoni oli nerokas ja loppuratkaisu yllätti ainakin minut. Muillakin ansioilla elokuva on siis orscarluokkaan noussut kuin väkivaltansa raakuudella (mitä annettiin vain olettaa eikä näytetty) ja korostuneen alatyylisellä kielenkäytöllään.

Pakenimme hetken mielijohteesta Milkan kanssa eilen maailman pahuutta elokuviin - ja päädyimme pahuuden maailmaan. Ghost Rider kannattaa käydä katsomassa vain, jos rahaa on liikaa. Meidän perheen ensimmäiset kommentit leffan jälkeen olivat "uskomatonta rahantuhlausta" ja "ihan paska". Pari kertaa kornius nauratti ääneen, ja elokuvan ansioksi täytyy laskea se, ettei mitään - ei yksittäistä kohtausta eikä kokonaista juonenkäännettä - pitkitetty liikaa. Lopputaistelussakin pari laukausta ja heittoa riittivät.

Vaikea kuvitella, miksi Nicolas Cage on suostunut tällaiseen.

Sarjakuvaelokuvat on eskapismin aatelia. Batman Begins on kestänyt lähes kolmannen katselukerran ja kolmas Hämähäkkimies on pakko nähdä isolta kankaalta. Kaikessa kuvottavuudessaan pidin myös Sin Citystä, sen visuaalisen maailman ja näyttelijävalintojen vuoksi. Aaveajajassa, jonka olisi moottoripyöristään huolimatta kyllä voinut suomentaa myös Aaveratsastajaksi, ei ollut mitään edellä mainittujen kollegoidensa tunnuspiirteitä. Aina kun riehuminen alkoi, Nicolasin muuttuminen liekehtiväksi luurangoksi vain latisti tunnelman. Pari yksittäistä säikäytystä lähinnä ärsyttivät. Enkä ole yhtä laimeaa Paholaista elokuvissa vielä nähnytkään kuin tässä. Al Pacino ja jopa Rosalinda Celentano tekivät rooleistaan paljon vakuuttavampia kuin Peter Fonda.

Asunto Raahesta varmistui. Loskaisilla kaduilla ihmettelin vastaantulijoiden tuijotusta ja palelin merituulta. Ovat kumpikin kuulemma paikallisia erikoisuuksia. Juuri nyt muuttaminen tuntuu työläältä ja poislähtemiseltä - pelottavaltakin. En tiedä, mitä kaikkea olen jättämässä taakse.