.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Olemme katsoneet televisiosarjan ensimmäisen tuotantokauden ja leikitelleet useammin kuin kerran otsikossa olevalla sanaleikillä. Nyt katsomme toisen televisiosarjan viidettä tuontantokautta emmekä leikittele sanaleikeillä, sillä DVD-kokelmalla ei ole suomenkielisiä tekstityksiä ja joudumme keskittymään vuorosanoihin tosissamme. Tekstit luemme toki englanniksi.

Gilmoren tytöt on viihdyttävä ja rentouttava sarja, jonka kohderyhmää en tunnista. Epätosi dialogi on täynnä kirja-, televisio- ja elokuvaviittauksia, juonenkäänteet tarkoitushakuisia mutta kuka katsoo sarjoja niiden todenmukaisuuden ja realistisuuden vuoksi? Ainakin sarjassa opetetaan kunnioittamaan vanhempiaan, vaikka se ei olisi helppoa. Ja saahan Gilmoren tytöissä pienen välähdyksen amerikkalaisesta kilpailuyhteiskunnasta, jossa yksityislukion lukukausimaksu joudutaan lainaamaan isovanhemmilta.

Gilmoresta saa sujuvan aasinsillan kahvinjuontiin, jota sarjassa tehdään paljon. Oma kahvikäyttäytymiseni on alkanut vaikuttaa närästyksen muodossa. Kahvia tulee juotua seuran vuoksi ja tyhjiä hetkiä täyttääkseen, mutta samalla sitä on pakko saada aamulla päänsärkyä torjumaan. Olenkin alkanut korvata joitakin kahvikuppeja teellä. Viikonloppuisin en enää keitä kahvia päivässä kahta kertaa enempää.

Koska tunnistan suuren vaaran käyttää Hitler-korttini tässä merkinnässä, teen se sen heti alta pois. 300-elokuvan spartalaiset ovat natseja.

Useaan kertaan toistamani kuvauksen mukaan 300 on kuin Taru Sormusten Herrasta ilman pitkästyttävää sivujuonta sormuksen kuljettamisesta tai Aragornista, johon kaikki naiset rakastuvat. Elokuvassa keskitytään pääasioihin eli pateettisiin sankaripuheisiin ja tappamiseen. Leffan Spartassa heikot ja sairaat vastasyntyneet surmataan ja pikkupojat opetetaan sietämään kipua ja tuskaa. Sormustarinasta mukaan on putkahtanut myös seulan läpi livahtanut epämuodostunut mies, joka hiippailee varjoissa.

Nykyajan spartalaiset, korkeakouluopiskelijat, käyvät omaa sotaansa muuta maailmaa ja sitä johtavaa Kserksestä, kaupallisuutta, vastaan. Natsivertaus ei mene ihan pieleen tässäkään yhteydessä; onhan sanottu, ettei mikään ole niin konservatiivista, jämähtänyttä ja jääräpäistä kuin opiskelijatoiminta. Kserkseskään ei ole aivan suoraan kasvanut - se haluaa taivuttaa koko maailman kumartamaan kieroutunutta itseään. Jäljellä olevien valloittamattomien linnakkeiden määrästä en tiedä, mutta tällä hetkellä nuolisade pimentää suomalaisen korkeakoulu-Spartan taivasta.

Kuten elokuvan Sparta, opiskelijat ovat hävinneet sodan jo alkumetreillä. Korkeakoulujen rehtorit, kanslerit, työmarkkinavaikuttajat ja muut totiset sedät ovat ampuneet taivaan täydeltä nuolia vakuuttamalla, ettei lukukausimaksuille ole vaihtoehtoja. Toistaiseksi lainsäädännöllä on päätetty mahdollistaa kaukaisten maiden opiskelijoiden lukukausimaksut, mutta koko kansan koulutuksen kaupallistaminen odottaa seuraavassa hyökkäysaallossa.

Opiskelijat kävivät hajanaisen sodan maksuttomuuden periaatteen puolesta. Kunnon puolustussotaan uskalsi oikeastaan vain Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, joka kampanjoi eduskuntavaalien alla painokkaasti oman ehdokkaansa - numero 0, Maksuton Koulutus - puolesta. Ylioppilaskuntien liitto ylläpiti internetsivustoa, jonka merkitys ja käyttö jäi viereisen pilarin väelle hieman epämääräiseksi. Pohjoisen prikaati, Puolen Suomen korkeakouluopiskelijoiden neuvottelukunta, otti kantaa maksuja vastaan historiallisessa kannanotossaan vaalien alla. Opiskelijajärjestöjen valtakunnalliset yhteenliittymät keskittyivät viemään loppuun opintorahakampanjan, joka poikii neljänkympin korotuksensa ensi vuonna. Toivottavasti korotustahti kiihtyy pian, jotta kymppitonnin tutkintomaksut voidaan muutaman vuoden päästä kustantaa ilman velkaantumista.

Yhteneväisyydet sarjakuvaspartalaisten ja korkeakouluopiskelijoiden välillä päättyvät todennäköisesti tähän. Opiskelijoiden taistelutahto ja uhrautuvaisuus eivät riitä ennalta hävittyyn taisteluun osallistumiseen. Periaatteen puolesta sotiminen ylivoimaiselta näyttävää vihollista vastaan saattaa nimittäin antaa sidosryhmille sellaisen kuvan, että opiskelijoille on periaatteita, joista he eivät ole valmiita joustamaan. Konkreettiset raha- ja terveydenhoitovaatimukset menevät vilahtaen abstraktien periaatteiden ohi, kun opiskelijaliike asettaa tavoitteitaan.

300:ssa pahalta tuntui huomata asettuvansa fasistien puolelle. Maksuttomuuden puolustajien sympatisoiminen tuntuu pahalta, sillä puolustusrintamaa ei ole. Ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksujen ”kokeilu” otettiin vastaan enintään laimean pettymyksen sanoin, vaikka ensimmäinen läpilyönti maksuttomuuden periaatteeseen oli isketty. Yleisiä lukukausimaksuja vastustetaan yhä, mutta kukaan tehtäväänsä valittu valtakunnallinen sotapäällikkö ei ole vielä sanonut, että periaate on jo kuollut. Tyhjän sanan puolustaminen on vaikeaa.

Entinen kotikaupunkini päätti muuttaa asemakaavaa, ja seuraavaksi vuorossa on muutoksen mahdollistaman rakennushankkeen - maanalaisen pysäköintitilan - hyväksyminen. Kauniina tavoitteena on autoton keskusta.

Entinen kotikaupunkini on suuruudenhullujen vallassa. Kaupunkia johtavat liikeyritykset haluavat, että Oulu näyttää erilaiselta, isommalta. Pikkukaupungin keskusta ei riitä, jos asukkaita on yli satatuhatta. Kukaan ei kyseenalaista tällaista ajattelua. Iso ei saa näyttää pieneltä, koska… niin, vastaus tähän kysymykseen on jäänyt minulle vielä epäselväksi.

Jotain kertoo oululaisuudesta kallioparkin yhteydessä puhuttu autottomuus. Tavoitteena on siis autoton keskusta - autoilun vähenemistä se ei tarkoita. Yliopistoihminen perusteli Viikko-Kalevassa, ettei ihmisten autoilutottumuksia voi muuttaa, joten tilanteeseen täytyy mukautua tarjoamalla pysäköintipaikkoja ydinkeskustan alla. Itse yhdyn kollegan eilen esittämään ihmettelyyn, "eiväthän ihmiset teekään muuta kuin mukautuvat". Viiden vuoden päästä auton pysäköiminen keskustan ulkopuolelle ja vaihtaminen tiuhaan liikennöivään julkiseen liikenteeseen olisi aivan luonnollista, jos ketään oikeasti kiinnostaisi ekologisesti kestävän autoilukulttuurin kehittäminen.

Tuota Viikko-Kalevan juttua lukiessani huomasin huokaavani helpotuksesta. Minä en ole enää oululainen, ainakaan ilman ulko-etuliitettä. Minä olen jotenkin vapaa.

Pidän tätä vanhenemisen ja sen mukanaan tuoman konservatiivisuuden merkkinä. Toisaalta useat nuoret ja edistykselliset ihmiset vihaavat radiokanavien soittolistoja.

Raahe-Oulu-Raahe-bussimatkustaminen on rattoistunut otettuani käyttöön puhelimeni radion. Pelkäsin ennen akun kulumista, kunnes ymmärsin, ettei radiovastaanottimena toimiminen vaadi virtaa juuri lainkaan. Kanavani on YleX, koska minä en ole niitä, joille riittää ajankuluksi pelkkä musiikki, jos puhettakin on musiikin lomaan tarjolla.

Soittolistat ovat kirous, joka seuraa meitä aina samaan aikaan radiota kuuntelevia. Tänään huomasin yhden uuden kappaleen, joka taisi tosin soida eilenkin. Muu oli samaa höttöä kuin parin viime viikon aikana. Ei siis huonoa musiikki välttämättä lainkaan mutta joka-aamuisena yksipuolisena annoksena tylsää. Ei, en vaihda kanavaa enkä käy sotaan tuulimylly-soittolistoja vastaan. Sanon vaan. En siis aio tehdä asialle mitään - vasta rahatilanteen salliessa hankin toistolaitteen, johon voin aamuannokseni valita. Jos siis olen valmis luopumaan puheesta musiikin välissä, mitä vähän epäilen.

Toinen ärsytys on mainitulle kanavalle ilmestynyt "insinööri Putkonen", joka on lahjakkaasti kopioinut itselleen kaikki työkaveriensa maneerit ja tehnyt niistä sietämättömiä.

Synnytys- eli perhevalmennusten käyminen osittain uudestaan Raahessa kannatti, sillä viimeisen luennon piti lastenlääkäri, mies. Parasta paikalla olleiden perheiden kannalta oli varmaan se, että ne olivat paikalla perheenä ja vaimokin kuuli, miten miestä puolustettiin. Naisten maailmassa lapsenhoitaminen on naisen työtä, johon osallistuessaan mies muuttuu naiseksi - ja jos ei muutu, on se väärin. Jossain toisessa maailmassa mies on lasta hoitaessaan mies ja osaa silti hoitaa lasta. Tämä jälkimmäinen maailma on tosin epäsuosittu muutenkin.

Osa vakiolukijoista on ehkä törmännyt opiskelijatoimintapiireissä ammattiyhdistystoimijoihin, jotka muistavat aina työsuhdeneuvoja jakaessaan tarkentaa, etteivät ole lakimiehiä eivätkä siksi vastuussa mistään sanomisistaan. Lääketieteen ja lapsensaamisen piireissä luennoijat muistavat yleensä kertoa, etteivät he ole psykologeja eivätkä siksi vastuussa psykologiaan liittyvistä mielipiteistään.

Tapasin tänään siis miesasiamiehen, jonka epäilen äänestävän perussuomalaisia. Aiemmin tapaamani telaketjufeministi äänestänee samaa puoluetta. Joko puoluetutkani on epäkuntoinen tai maailma on outo paikka.

Ihmisiä, joilla tulee vaahtoa suupielistä heidän puhuessaan, on oikeasti olemassa. Paljon huomioita mahtuu yhteen maanantaihin.

Johdattelen ajatuksiani uuteen työviikkoon. Tein perjantaina muistilapun tänään asialistalla olevista töistä, joiden aloittamista yritän tässä siirtää.

Olemme päässeet hitaasti mutta varmasti alkuun muutaman "harvinaisen" kielen opintopolun kuvaamisessa. "Harvinainen" vaatii hipsut ympärilleen, koska en osaa pokkana väittää kiinan kieltä maailmassa jotenkin harvinaiseksi. Japani, ranska ja venäjäkään eivät taida kovin sen harvinaisempia olla kuin suomikaan.

Joustava opintopolku on päivän sana ja sellaisia parhaillaan kuvaamme. Ammattikorkeakoulun ja yliopiston opettajat ovat löytäneet jo toisiaan vastaavat opintokokonaisuudet ja nyt on edessä niiden piirtäminen oikeaan järjestykseen paperille. Homma vaatii hieman saksia, liimaa ja väkivaltaa, jotta opintojaksot saadaan tyydyttävästi rinnakkain ja kohdalleen. Nyt pitäisi siis tehdä esitys kunkin kielen opintopolusta, jonka opiskelijalle voisi näyttää ja luvata, että riittävä kielitaito on saavutettavissa. Kumpikin korkeakoulu tarjoaa tälläkin hetkellä aimo kasan kieliopintoja, mutta varsinkin pienemmän opinahjon puolella iso osa opintojaksoista jää vähäisen kiinnostuksen vuoksi syntymättä. Opintopolkuja vahvistetaan siis nämä vähäiset kiinnostukset yhdistämällä.

Mainitun kiinan osalta tilanne on toinen, sillä ammattikorkeakoulu ei sitä tällä hetkellä opeta. Saamme alkeiskurssit tarjontaan ehkä ensi lukuvuonna, viimeistään seuraavana. Kiina ja muutkin kielet ovat osoittaneet ammattikorkeakoulun venymiskyvyn: Yhtäkkiä ei olekaan homma eikä mikään muuttaa opintopistemääriä tai opintojaksojen ajoituksia, vaikka aiemmin opettajat ovat kokeneet tilanteen aivan toisin. Kiinan opintojaksoista tulee viiden pisteen laajuisia, muissa kielissä pääsääntönä on laajuuden nostaminen kolmesta pisteestä neljään.

Tarkemmin yksilöimättä työni on tähän mennessä opettanut asioita japanilaisesta kulttuurista sekä muutosavoimuuden vuoria siirtävästä voimasta. Vastarannan kiisket ovat jääneet vastarannalle ja meidän (hankkeen) matalikoissa polskivat vain eteenpäin katsovat uudistajat. Toistaiseksi.

Kirjaamisen arvoisia(?) asioita:

Paikallinen kulttuurihenkilö pyöräili ohitseni iloisesti vihellellen. Hyväntuulisuus ei ehkä kummunnutkaan pelkästä elämisen riemusta, kuten naivisti ajattelin, vaan todennäköisemmin 10 000 euron projektiavustuksesta, jonka kulttuurihenkilön johtama mieskuoro sai viennin kehittämishankkeeseen.

Eräs opiskelijaliitto pitää ammattikorkeakoulupäivien jälkimainingeissa viikkotiedotteensa mukaan huolestuttavana, ettei ammattikorkeakoulukentällä kyseenalaisteta lukukausimaksujen varjopuolia. Huolestumiselle oli siis valittu tehokkain kanava ja täydellinen ajoitus. Saman sanominen mainitussa tapahtumassa olisi ollutkin liian itsestäänselvää.

Korkeakoulujen arviointineuvostosta kerrottiin tänään, että olen tullut nimetyksi Kajaanin ammattikorkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmän auditointiryhmään. Nyt sitten mietin, mikä arviointiraportti tai mitkä niistä minun kannattaisi perehtymismielessä lukea. Vinkkejä saa antaa.

Palataan vielä muiden kirjoittamiin blogeihin ja erääseen aiemmin käsittelemääni aiheeseen. Linkkilistani uusimmassa tulokkaassa ollaan nimittäin siinä ytimessä, johon pyrkimistä kaipailin joskus kolumnissakin. Ammattikorkeakoululaiset, joilla on sanottavaa, sanovat. Toki odotan kantaaottavuuden vahvistuvan vielä, mutta alkuaskeleet näkymiseen ja kuulumiseen on otettu.

Ehkä tässä on jotain OAMK:laista; asioissa pitää olla aina jotain uutta tai erilaista. Annettu juttu ei ole meidän juttu vaan se pitää itse keksiä - vaikka se olisikin keksittyjen juttujen keksimistä uudelleen. Samaa näkyy yhteishakukampanjassakin, jonka vetonaulana tänä vuonna oli C-kasetti.

Mainittuun blogiin on kuulemma kehitteillä kommentointimahdollisuuskin.

Työn tekeminen tässä yhteisössä alkaa luonnistua yhä paremmin. Tiedän, mitä tehdä, ja alan päästä kiinni siihen kieleen, mitä tällaisissa tehtävissä puhutaan. Oikeastaan kyse on työvälineistä, mutta tällaisissa töissähän työvälineet ovat usein virtuaalisia ja perustuvat siihen, että niiden sanotaan olevan olemassa. Olen oppinut myös sujuvasti jättämään töitä huomiselle, että aamulla olisi jotain, mihin tarttua enempää miettimättä.

Ammattikorkeakouluyhteisön kerma kokoontui Kokkolaan viime viikolla. Kaksipäiväinen konferenssi paljasti, että todellisuudessa ammattikorkeakouluyhteisön muodostavat johto ja muu henkilökunta sekä ammattiliitot ja niiden opiskelijajärjestöt. Tästä asiaintilasta ammattikorkeakouluyhteisön ulkojäseniksi jättäytyneet opiskelijat etujärjestöineen saavat syyttää lähinnä itseään. Hyvä tilaisuus kertoa opiskelijamielipiteitä jäi jälleen täysin käyttämättä (eikä tilaisuuden käyttämiseksi lasketa itsestäänselvyyksien puhumista suljettuun mikkiin).

Ammattikorkeakoulupäivillä tuli kaksi kertaa tunne vastustajan katsomisesta silmästä silmään. Esko ja John sanoivat ääneen paljon sellaista, mitä Laurit, Sarit ja Heljät jättävät sanomatta, ja opiskelijaedustajan kotiinviemisiksi kertyi paljon vastaansanottavaa. Esko kielsi esimerkiksi imitoimasta asioita ulkomailta ja kehotti sitä vastoin innovoimaan uutta mutta ei nähnyt mitään kummallista lukukausimaksujen imitoimisessa muualta Suomeen.

Kun ammattikorkeakoulupäivät joskus päätetään jättää järjestämättä, syynä ei välttämättä ole ammattikorkeakoulujärjestelmän lakkauttaminen vaan hetkeä sitä ennen tapahtuva Arene ry:n konkurssi, joka puolestaan johtuu ammattikorkeakoulupäivälaukkujen loputtomasta parantamisesta. Konkurssin saattaa aiheuttaa lopulta se viisiosaisen laukkusarjan lentolaukku, jonka valepohjaan rehtorineuvostolla ei enää olekaan varaa. (Tämänvuotisen laukun suurin parannus suurentamisen ohella on Arene-logon siirtäminen läpän sisäpuolelle ja heikkous ulkotaskun puuttuminen.)

Muutkin kirjoittavat blogeja. Linkin takaa löytyvästä päiväkirjasta puuttuu olennainen blogi-varuste: kommentointimahdollisuus. Huomautan henkilöä asiasta piakkoin.

Luna tuli takaisin kolmen viikon jälkeen. Olimme suunnitelleet suuren kissanmetsästyksen ja valjastaneet siihen perheemme parhaat voimat, mutta tärkein osa oli kissalla, joka kaipasi kotiin. Se käveli Milkan syliin, puski ja naukui.

Enpä tiennyt, miten pieni eläin voisi niin helpottuneita tunteita herättää. Se halusi heti takaisin kolmen viikon hellyydet ja rapsutukset. Vihasimme sitä jo aamulla. Haluamme nukkua itse omilla tyynyillämme.

Urheilusta sitten: Eilinen Ruotsi-ottelu oli ensimmäinen kokonainen MM-peli, jonka katsoin tänä keväänä. Odotin suuria tunteita ja kuohuja, "kyllähän Suomi-Ruotsi aina sytyttää". Sytyttikin kyllä - viimeinen erä jännitti, kirvoitti äänekkäitä kauhun- ja kannustushuutoja sekä nosti Nikoa sohvalta useamman kerran. Mutta pelin jälkeen ei tuntunut hävinneeltä kuten menneinä vuosina. Peli oli viihdyttävä ja siitä jäi hyvä mieli.

Joskus nimittäin hypin yli Kalevan kulttuurisivut ja vietin valtaosan aamukahvista urheilusivuilla. Nyt toimin toisinpäin. Esimerkkinä mainittakoon Suomi-Venäjä-ottelu, josta kuulin jälkikäteen. Ennen tällainen menetys ei olisi ollut mahdollista enkä mahdottoman tapahtuessa olisi siitä mieleltäni terveenä selvinnyt.

Muutoksen huomaa myös liikuntaharrastuksessa. Lähes kolmen vuoden tauon jälkeen aloitin viikoittaiset sählypelit. Huomaan ärsyyntyväni siitä, että maalit lasketaan ja lopputuloksiin kiinnitetään huomiota. Tämä nimittäin johtaa syöttelypelin - kaikkien mailapelien kauneuden ja nautinnon - katoamiseen. Minä haluan koetella voimiani ja taitojani hyökkäyksissä ja kaksinkamppailuissa, en vain maalia kohti lyömisessä.

Onpa hyvä, että opin tämän ennen isäytymistä. Nyt voin kasvattaa jälkeläisestäni jotain muuta kuin urheilu- ja kilpailuneurootikon.

Teimme viikkoja sitten tutustumismatkan Aki Kaurismäen kehuttuun maailmaan Laitakaupungin valojen avulla. Sen jälkeen olemme katsoneet kaikki kirjastosta löytämämme teokset. En ole nähnyt vielä yhtä loisteliasta "sarjaa" kuin tämä Suomi-trilogia on. Sen lisäksi olemme hellineet itseämme Tulitikkutehtaan tytöllä ja Juhalla, jonka katsoimme eilen.

Olen saattanut joskus käyttää sanaa "ajaton" mutta nyt ymmärrän käyttäneeni sitä todennäköisesti väärin. Kaurismäen elokuvissa ajattomuutta voi koskea käsin, se on jokaisessa repliikissä, esineessä ja kohtauksessa. Vaikka Kaurismäkeä pidetään suomalaisuutena (tai sen tai itsensä parodiana), minä en löydä sille muutakaan sanaa kuin sen saman suomalaisuuden. Niissä leffoissa olen kotona.

Eilen pääsimme uudelle tasolle. Sakari Kuosmasen jonottaessa nimismiehen oven takana, arvasimme ääneen, että nimismiestä näyttelee Esko Nikkari. Marjan joutuessa ilotaloon, arvasimme jälleen ääneen Elina Salon näyttelevän sen emäntää. Kumpikin meni oikein. Outi Mäenpää ja Markku Peltola kävelivät ruutuun yllätyksinä. Ensi kerralla arvaamme nekin.