.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Kirjastosta lainattu Kätketty on erikoinen elokuva; toisaalta jännittävä ja ahdistava, toisaalta vaikea ja selittämätön. Loppuratkaisu jäi aivan kielen päälle ja siinä sitä on nyt pari päivää pyöritelty ja odotettu, josko ymmärtäisin, mistä elokuvassa on kyse. Leffassa ei varsinaisia kauheuksia tapahtunut juuri lainkaan tai ne kauheudet esitettiin muuten helppojen kohtausten aikana. Sitten taas salakuvattiin ja hiivittiin käytäviä eikä mitään tapahtunut, pelotti vain.

Kummallisuuksien selitys tuntuu tosiaan olevan tuossa aivan otettavissa, toisin kuin esimerkiksi hiljattain televisiossa esitetyssä Mulholland Drive’ssa.

Osakolaisen uuden päätoimittajan esikoinen kärrättiin painosta maailmalle. Lehden kansi on tyhjä perinteisiä ravintolamainoksia lukuunottamatta. Edes päätoimittajan oma kuva ei kantta korista, mikä on ensimmäinen selvä ero edeltäjään. Tyhjällä kannella on jokin tarkoitus, kuten muullakin sisällöllä tuntuu olevan. Tietysti olen hieman jäävi lehteä arvioimaan, mutta en anna sen estää minua kehumasta, että paras opiskelijakuntalehtihän Osakolainen yhä on. Ja kuten aina, lehdellä on jälleen uusi, tuoreenoloinen suunta.

Uudessa numerossa jatkoi myös nimimerkkikolumnisti, joka ei ollut keksinyt muita haukuttavia kuin samat vanhat puheenjohtajat. Muun sisällön suhteen päätoimittajan linjana on antaa Oamkilaisten puhua - hänen omat mieltymyksensä määrittävät jokaisen numeron teeman, mutta varsinaiset jutut syntyvät, jos jollain ammattikorkeakoululaisella on sanottavaa. Työn alla on muun muassa Ydinvoima Pohjanmaalle - aiheinen juttu, johon pitäisi löytää Oamkilaisia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Päätoimittajan tai toimittajan omista mielipiteistä ei kuulemma juttuja tehdä.

Tuossa oli yksinkertaistusta mukana, mutta tällaisesta periaatteellisuudesta minä pidän.

Teoriaa…

Ennakoimisen ja suunnannäyttämisen jatkuvan hokemisen myötä uusiksi suosikkitermeikseni ovat nousseet proaktiivisuus ja reaktiivisuus. Ei tarvitse kauankaan asioita pyöritellä, että ne saa jaettua noiden kahden otsikon alle. Ongelma syntyy sitten, kun huomaa esimerkiksi lähes kaikkien opiskelijaliikkeen työkalujen ja toimintojen edustavan reaktiivisuutta.

Sanontojen käsitteet ovat myös mielenkiintoisia. Eilen kuulin ihmisen puhuvan "byrokratian renkaista" viitaten hitaaseen ja ennakoimattomaan liikkumiseen. Minä olen aina mieltänyt kyseiset esineet "byrokratian rattaiksi", jolloin syntyy mielikuva monimutkaisessa koneistossa jauhavista hammasrattaista.

…ja käytännön harjoituksia

Päivän mittaan tässä ympärilläni on taas puhuttu Praxis-harjoittelustipendistä. Valtakunnalliseksi ammattikorkeakoulujen työharjoittelun kehittämisen keulakuvaksi pyrkivä stipendi on naimisissa SOK-ryhmän kanssa eikä rahaa saa sellaisesta harjoittelusta, joka tehdään kyseisen konsernin ulkopuolella.

Ihmetys (ja naureskelu) on herännyt sitä miettiessä, millaiset lehmänkaupat tässä ovat takana ja kuka niitä on käynyt. Millähän joidenkin ammattikorkeakoulujen ja jonkin rehtorineuvoston suorat selät on taivutettu yhtä kauppaketjua kumartamaan? Tällaiset stipendit vievät arvoa muilta valtakunnallisilta kilpailuilta ja palkinnoilta, joiden saamiseksi saa valita, kenelle sielunsa myy.

Pimenevien iltojen seminaari

Kesä päättyi seminaariin, jossa varovasti asetettiin maksuttomuustaistelua ammattikorkeakouluopiskelijoiden tehtävälistan kärkeen. Virolaisjärjestön kannustavien kuulumisten jälkeen (ja vähän ennenkin) hajanaisissa pesäkkeissä kytenyt palo levisi liekiksi vähän laajemmallekin, ja seuraavaksi pienet askelet odottavat ottajiaan opiskelijakunnissa. Tällä kertaa kampanjaa ei tee yhtenäinen graafinen ilme vaan yhteinen tavoite, joka tuntuu aidosti tärkeältä. Neljänkympin korotuksen jälkeen taistellaan periaatteesta, jota ei rahassa mitata.

Kesän päättänyt seminaari palautti jälleen mieleen senkin, mikä erottaa kehittyvät paikallaanpolkijoista. Yleisin huolenaihe tuntuu olevan se, etteivät edustajistot ole aktiivisia eikä kukaan muukaan ole aktiivinen. Itkeminen kuulostaa hassulta varsinkin silloin, kun aktiivisuuden eteen ei oikeasti tehdä mitään. Edustajistoilla ei ole valtaa, strateginen ja operatiivinen päätöksenteko tapahtuu hallituksissa, strategioissa korostetaan paikallisyhdistyksiä ja ihmetellään, miksi opiskelijakunnassa ei ole toimijoita. Hallituksia ja erityisesti niiden puheenjohtajia kuormitetaan kaikella mahdollisella bileiden järjestämisestä edustajiston aktivointiin. Huono johtaminen ja huonojen työolosuhteiden sietäminen on huipussaan, jos pitää tulla liiton tapahtumaan kaikkien kuullen itkemään jaksamistaan, hajoamistaan ja epätoivoaan tai jopa haukkumaan työkavereitaan. Eikö niillä ole kavereita, joille puhua?

Pohjimmiltaan oman opiskelijakuntani kehittämä työnjako on stressinjakoa. Minä stressaan omasta toimielimestäni, muut omistaan. Operatiivisessa toiminnassakin ydin- ja tukitoimintojen jako viedään aidosti resursseihin asti, jolloin niistäkin stressaaminen pysyy yhden toimijan kohdalla hallituissa rajoissa. Edustajistokin pysyy aktiivisena, jos sitä aktivoidaan teettämällä sillä sääntömääräisiä tehtäviä - ensin tietysti sille pitää antaa niitä.

Asioista tulee oikeita, kun niitä toistaa tarpeeksi kauan

OAMK, ei vaan Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk.

Onkohan ne kaikki kaatuneet puunrungot ja pystyyn nousseet juurakot jätetty tahallaan 8-tien varteen riista-aidan molemmille puolille? Muistuttavat nimittäin erehdyttävästi hirviä.

Raahe-Oulu-väli on jo hyvin tylsä, mutta vielä tylsemmäksi on käynyt Oulu-Raahe-väli. Olen huomannut vaarallisten ohitusten lisääntyvän sitä mukaa, kun tie käy tutuksi ja tylsäksi. Syyllinen - ainakin puoliksi - vaaralliseen ohitukseen on kuitenkin usein se hitaasti ajava autoilija, joka jää roikkumaan yhtä hitaan rekan perään vaikeuttaen normaalinopeuksisten tienkäyttäjien matkantekoa. Huomaan myös olevani helposti kiukustuva kuski ja kommunikoivani mielelläni toisten autoilijoiden kanssa käsillä viittoen.

Töissä käytin ensimmäistä kertaa oikeuttani henkilökunnan jäsenenä ohittaa pitkä jono ruokailemaan haluavia opiskelijoita. Hain ensin turvakseni kantahenkilökuntaan kuuluvan työkaverin, joka näytti etuilemisen mallia.

Työpäivää on värittänyt myös kulttuurien törmääminen. Erään kielen natiivit opettajat esittävät, että kahden korkeakoulun tietyt opintojaksot vastaavat toisiaan. Niiden sisältökuvaus on samanlainen ja opintopistemäärä sama. Seuraavassa virkkeessä opettajat kertovat, että kyseisillä opintojaksoilla eri koulujen opiskelijoiden käyttämä työaika poikkeaa huomattavasti toisistaan ja käytännön kielitaito ei yhdessä yllä toisen tasolle. Opintopistemäärän määräytymisperuste kummassakin korkeakoulussa on opiskelijan käyttämä työaika, joten jossain on nyt mätää.

Opiskelijayritys palaa kesälomalta ja hallituksen määrittelemien tavoitteiden täyttäminen alkaa. Hallitustyöskentely on kehittynyt tämän vuoden aikana, kun sitä on kehitetty. Olen pitänyt työskentelyn kehittämistä puheenjohtajan tehtävänä ja yrittänyt varmistua siitä, että hallitus tuntee vaihtoehdot tehdessään päätöksiä. Mitä vähemmän hallitukselle tuodaan asioita, joiden ratkaisuun on vain yksi vaihtoehto, sen parempi.

Korkeakouluhallitus on tässä mielessä oudompi tuttavuus. Kuten kaikissa korkeakouluissa, ammattikorkeakoulunkin hallituksen puheenjohtajana toimii rehtori. Hallituksen johtamisen lisäksi hän johtaa päätösasioiden valmistelua, tekee pohjaesitykset ja johtaa päätösten toteuttamista. Periaatteessa tämä ei eroa tehtävistäni osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana: kokoan asialistan, varmistan, että tarvittavat pohjatiedot ovat saatavilla, pyrin vetämään asian käsittelyn perusteellisesti mutta tehokkaasti, teen joskus pohjaesityksiä ennen kokousta ja usein keskustelua kokoavia esityksiä kokouksen aikana sekä seuraan päätösten viemistä käytäntöön.

Niin halutessaan korkeakoulun rehtorikin voi toimia näin. Toisin halutessaan hän voi toimia toisin. Rehtori on tiiviisti mukana asioiden valmistelussa ja pohjaesitykset kuuluvat yleisesti hallintokulttuureihin. Vaihtoehtojen esittely ja kattavan pohjatiedon esittäminen eivät välttämättä tunnu sellaisilta palveluilta, joihin hallitukset halutaan totuttaa. Keskustelu hyvän kahvitarjoilun ääressä, mukava kokouspalkkio ja muodollinen asema riittävät monille hallitusten jäsenille. Hallitukset, jotka osoittavat omaa tahtoa, tuomitaan epäpäteviksi veneenkeikuttajiksi. Joskus käy niinkin, että rehtori unohtaa roolinsa hallituksen puheenjohtajana ja asettuu sen ulkopuolelle sitä arvostelemaan. On toki ymmärrettävää, että valmistelijan ja toimeenpanijan rooleissa on helpompi syyttää huonosta päätöksenteosta kuin huonosta valmistelusta.

Kunnallisissa organisaatioissa itketään usein valmistelijoiden valtaa ja luottamushenkilöiden käyttämistä kumileimasimina. Millaista itku olisikaan, jos lautakunnan puheenjohtajana toimisi hallintokunnan johtaja tai kaupunginvaltuustoa vetäisi kaupunginjohtaja? Korkeakouluissa tällainen asetelma on totta. Vaatii aika paljon yhteisön keskustelukulttuurilta ja yhteishengeltä, että järjestely saadaan toimimaan.

Jatketaan yhtä eilisistä aiheista:

Ammattikorkeakoulun ratkaisu viestintäpalveluiden toteuttamisesta herättää intohimoja, mutta niin herätti aiempikin käytäntö. Nykyään viestintäpalvelut laskuttavat "asiakasta" kaikesta, mitä heillä teetetään, onpa kyseessä internetsivujen päivittäminen tai ilmoituksen julkaiseminen opiskelijoiden intranetissä. Aiemmin yksiköt maksoivat vuosimaksuja, mikä tietysti tuntui väärältä systeemiltä sekin. En tiedä, mikä käytännön pitäisi olla. Hyvää jälkeä siellä tehdään.

Sisäinen laskutus on viety vielä pidemmälle niissä ammattikorkeakouluissa, joissa sovelletaan tilaaja-tuottaja-mallia. Tämä tuntuu hullunkuriselta. Ammattikorkeakoulu panee rahaa taskusta toiseen. Ja todellisuudessa kyse ei ole edes ammattikorkeakoulusta vaan ylläpitäjästä, jonka taskuissa ne rahat kiertävät, sillä ammattikorkeakoulua ei kaupparekisteristä löydy. Tässäkin joku järki lienee.

Ilmoittelen piakkoin työnantajalleni, kuinka paljon työtuntejani voi lisätä. Kolmenkymmenen prosentin suunnittelijasta on tulossa vähän vähemmän osa-aikainen. Täytyy tunnustaa, että olen kova suunnittelemaan asioita eteenpäin, mutta silti minusta tuntuu, että elämä kuljettaa ihan omaa tahtiaan. On alettu opiskella, tehty järjestöharrastuksesta työ, menty naimisiin, vaihdettu kaupunkia ja saatu lapsi, ja kohta valmistutaan, mennään töihin, ostetaan auto ja asunto ja aletaan pitää oikeita kesälomia. Ei kai sellaista tarvitse suunnitella, kun se vain tapahtuu.

Tämä tuli mieleen, kun huomasin, kuinka hyvältä valmistuminen alkaa tuntua. Työllistyminen oikeisiin töihinkin näyttää yhä varmemmalta ja voin tyytyväisenä todeta, että siitä saan kiittää opiskelijatoimintaa. Eikä mitään tästä ole suunniteltu etukäteen. Minusta kun ei koskaan pitänyt tulla puheenjohtaakaan mihinkään.

Näinä aikoina täytyy taas normaalia useammin muistuttaa itseään siitä, että työ on loppujen lopuksi vain työtä, vapaaehtoistyökin. Triple Helixit ja rakenteelliset kehitelmät vyöryvät päälle kuin rattijuopon ohjastama linja-auto ja kaikki, jotka eivät ole tuon bussin kyydissä, saavat jäädä mielipiteidensä kanssa yksin huutelemaan. Sitten joku itsehallinnollinen opiskelijakunta päättää hankkia itsensä ja strategiansa näköiset internetsivut ja ensimmäisenä ollaan loukkaantuneina kysymässä, että "onko teillä rehtorin lupa siihen". Kunpa kaikki muuttuisi ensi yönä. Ei kuitenkaan muutu.

Tämä muistutti mieleen aiheen, jota olen ihmetellyt aiemmin. Joillekin sisarjärjestöille näyttää olevan hyvin vaikeaa olla omia itsevarmoja ja -päisiä itsejään silloin, kun sitä pitäisi olla oman korkeakoulun rehtorin eriävien mielipiteiden edessä. Kunnassa ja valtakunnassa ollaan äänekkäästi suurta opiskelijaliikettä ja otetaan kantaa sen mahtavina johtohahmoina, mutta kun sama kannanotto on menossa tiedoksi omalle rehtorille, sitä arastellaan. Ilmeisesti kaikki muutkaan eivät usko sanontaan ihmisistä ja asioista ja riitelemisestä, vaan henkilösuhteiden vaarantamisen pelossa jättäisivät mieluummin asioita sanomatta.

Aamulla kaikki on toisin, jos yö kestää kyllin kauan.

Olemme opetelleet katsomaan elokuvia pätkissä. Nikonpojan keskittymiskyky on elokuvataiteen suhteen nollaluokkaa, joten kahden tunnin leffassa vierähtää helposti kolme. Siihenkin tottuu.

Maanantaina löysimme kirjastosta lisää Kaurismäkeä, kulttimaineisen Arvottomat, jonka Aki kirjoitti, Mika ohjasi ja Aki vielä viimeisteli roolityöllään. Lyhyesti sanottuna suosittelen katsomaan kaikki Kaurismäki-elokuvat, joita sattuu löytymään. Ainakin Akin tekemät.

Eilen kioskilta lähti mukaan the Queen. Alkuperäistä televisiokuvaa käyttävä näinkin-se-saattoi-mennä-henkinen elokuva rullasi eteenpäin kahden loistavan näyttelijän tahtiin. Kuningatarta ja pääministeriä näyttelivät lahjakkaat ihmiset, jotka olivat käyttäneet aikaansa esikuviensa esiintymisen sisäistämiseen. Elokuva oli nautinto myös kauniin brittienglannin vuoksi sekä tietysti samasta syystä, joka pitää kuningashuoneen pystyssä modernissa maailmassamme: meistä on vain niin kivaa ihmetellä kuninkaallisten tavallisuutta ja kummallisuutta.

Nikonpoika on alkanut kiinnostua ympäristöstään yhä enemmän. Vuorovaikutuksellisia naureskelu- ja korisemishetkiä on päivittäin useita. Kehitys jatkuu, vaikka annoin pojan tippua sohvalta, vahingossa tietenkin. Kuolaava idiootti hän oli jo ennen sitä.

Ammattikorkeakoulun kulttuuriyhdistyksen perustaminen sai lopulta perustamaan myös uuden kategorian. Perustamiskokouksessa oli läsnä yhdeksän innokasta - viisi enemmän kuin odotin. Yhden osallistujan poistuttua kiireisiinsä kesken kokouksen valittiin kaikki läsnäolijat johtokuntaan. En ollut ajatellutkaan, että jos vaivautuu perjantai-iltapäivänä paikalle perustamaan yhdistystä, josta on kuullut ensimmäisen kerran viikkoa aikaisemmin, saattaa johtokunnan jäsenyyden vastaanottaminen olla loppujen lopuksi aika pieni askel.

Toimintasuunnitelmassa haaveiltiin verkkolehdestä. Johtokuntaan kaapattiinkin yhteisössämme ilmestyvän opiskelijalehden taittaja ja toimittajia sekä virallisen yhteisölehtemme toimitussihteeri. Näkyvyyden hankkimisen kannalta media on siis hallussa. Perustamiskokouksesta tietysti tehtiin juttuja mainittuihin lehtiin, ja yhteisölehden toimittaja kyseli yhdistyksen perustamisidean historiaa. Tiivistetysti sanottuna minua kiehtoo kulttuuri-sanan monimerkityksisyys, kymmenestä oppilaitoksesta aikanaan kootun ammattikorkeakoulun kymmenet kulttuurit sekä toimiminen yhdistyksessä, joka ylittää paitsi yksiköiden myös henkilökunnan ja opiskelijoiden väliset rajat.

Opiskelijalounaan hinta tippui useimmissa ammattikorkeakoulumme yksiköissä 1,38 euroon. Kuntayhtymän ja palveluntuottajan välinen sopimus alkoi uudestaan kolmen vuoden valitusten ja uudelleenkilpailutuksen jälkeen. Hinnanalennuksen myötä "ilmainen" jälkiruokakahvi poistui tarjonnasta, mikä kertoo eniten siitä, mitä "ilmainen" liiketoiminnassa oikeasti tarkoittaa.

Joku pitää jälkiruokaansa saavutettuna etuna, jonka poistaminen on tarkoituksellista opiskelijan kynyttämistä, mutta minä löydän asiasta monta hyvää puolta: Opiskelija maksaa vain siitä, mitä lounaaseensa sisällyttää. Opiskelijayhdistysten kahvilat voivat kilpailla kahvin hinnalla aiempaa reilummin. Kahvilla terveyttään pilaavat kuramahat saavat tilaisuuden vähentää käyttöä.

Kävin huvikseni yhtymän sivuilla katsomassa, millainen prosessi johti keväällä nykyisen palveluntarjoajan valintaan. Tarjouksia oli tullut viisi, joista kolme tuomittiin heti kättelyssä kelpaamattomiksi. Syy oli kaikilla sama - opiskelijalounaan hinta oli valtioneuvoston asetuksen vastainen. Ihmetystä herätti se, että hylättyjen joukossa oli muun muassa yliopisto-opiskelijoiden monopoliravintolayritys, jonka luulisi osaavan tehdä tarjouksistaan lainsäädännön mukaisia. Toivottavasti kyse ei ole vain tarjousten jättämisajoista. Keväällä nousi ensin ateriatuki ja sitten vasta enimmäishinta. Jos tätä ei ole otettu tarjouskilpailussa huomioon, näyttää saman palveluntarjoajan valinta jälleen kyseenalaiselta.

Kettuilua 

Koulutuskuntayhtymä lähetti toimintakertomuksensa ja tilinpäätöksensä. Mukavaa, että muistavat AMK-hallituksen varajäsentäkin. Kummastelin tosin, miksi lähettivät vihkosen vuodesta 2005.

Virhe tai ei, joka tapauksessa katselin toimintakertomuksen läpi. Siellä mainittiin yhtymän oppilaitoksissa toimivat opiskelijajärjestötkin. Vuonna 2005 ammattikorkeakoulussa toimi vielä rekisteröity yhdistys. Toimintakertomus väitti, että vuosi oli kyseisen ry:n seitsemäs toimintavuosi, vaikka kahdeksashan se jo oli. Vuoden aikana lakimuutoksen synnyttämä ja OAMK:ssa hyvään vauhtiin saatettu julkisoikeudellinen opiskelijakunta oli unohtunut kertomuksesta kokonaan.

Näiden huomioiden jälkeen antauduin vainoharhalle, pidin toimintakertomuksen lähettämistä tarkoituksellisena kettuiluna ja loukkaannuin.

Myöhemmin tuli uusi toimintakertomus ja pahoittelut virheestä. Vuoden 2006 papereissa opiskelijakuntaa koskeva virhe jatkui. Siinä mainittu rekisteröity yhdistys lakkautettiin päivää ennen kuin tilikausi 2006 alkoi. 

Kissailua

Kissanpentu katosi yhtenä päivänä. Etsimme sitä epätoivon ja -uskon kasvaessa. Lopulta päättelimme koiran syöneen sen, onhan Viivi nautiskellut pienistä metsäneläimistäkin. Sitten Into kömpi kirjahyllyn alta. Olimme jo vilkaisseet, että "ei se tuonna ainakaan mahdu". Kyllä helpotti, ei tarvitse luopua tappajakoirasta.

Laitoin pojan mahalleen sohvalle voimistelemaan ja hetken päästä vilkaistuani jälkikasvuni oli selällään. Tätä kutsutaan kehitykseksi.

Iän myötä itkeminenkin saa uusia merkityksiä. Nikonpojan iässä merkityksellistä on ensin opetella itkemään oikeita kyyneleitä. Säikähdys- tai hätäitku on jo nostanut pari tippaa alaluomille, josta ainakin kerran on vesikertymä lähtenyt valumaankin.

Täytyy tunnustaa, että aiheutin vahingossa yhden itkukohtauksen, kun opettelin toisella kädellä uuden nauhurin saloja pojan keikkuessa toisella käsivarrella. Taisin lueskella siinä ohjekirjaa ja rummutin nauhurin USB-johdolla vauvan vaippaa. Vaipan allahan on pieni pylly, joka on herkkä tuntemaan, ja minun käsitykseni pienestä rummutuksesta saattaa tuntua alle kaksikuukautisesta raa’alta pahoinpitelyltä. Poika huusi yhtäkkiä hätä punaisilla kasvoillaan ja rauhoitteluun meni tovi aikaa. Näin sitä opitaan tuntemaan toisemme. Syntyy isä-poika-suhde, kun tietää, mikä toista satuttaa.

Raahe lahjoi uudet tulijat pesäpallolla, ja käytimme vapaaliput viime tipassa eli tänään. Pihtaamisen ansiosta pääsimme seuraamaan Superpesiksen kärkikamppailua, jossa ratkaistiin runkosarjan voitto. Taannoisen kuntaliitoksen ansiosta uudessa kotikaupungissani on pääsarjatason pesäpallojoukkue, Pattijoen Urheilijat eli PattU.

Pesäpallo-ottelu paljastaa asioita ihmisyydestä. Urheiluun nykyään tasapainoisesti suhtautuvana ihmisenä kannatin kyllä kotijoukkuetta ja huomasin ainakin kerran päästäväni spontaanisti vokaalipitoista ja kovaäänistä mölinää. Annoin kuitenkin aplodit myös vierailijan onnistumisille, toisin kuin esimerkiksi yläpuolellamme istuneet rouvashenkilöt. He tiesivät, että tuomari on aina PattUa vastaan ("ne tuomarit on itsekin Pohjanmaalta, niin kuin vastustajakin"), ja näkivät ainoastaan tilanteet, jotka tätä käsitystä pönkittivät ("lehdessäkin sanottiin, että tuomari on aina PattUa vastaan"). Pelaajia he kutsuivat etunimiltä ja haukkuivat leuhkaksi yhtä, joka ei rientänyt ilmasoutuveneeseen, jossa muut juhlivat kunnaria.

Kotikaupungin sankarit saavat anteeksi paljon. Kieltämättä loistavia paloja kalastanut lukkari sai osakseen pelkkää suitsutusta, mutta vähän objektiivisemmin silmin huomasin lähes yhtä monta virhettä. Mitä näyttävämpiä onnistumisia, sitä useamman mokan ne kuittaavat.

Pesäpallossa on myös tunnelmaa. Takavuosina oli vielä enemmän, kun katsojat pääsivät aivan kotipesän kaarelle huutamaan. Onhan pesis kyllä junttilaji, mikä vain lisää huutojen värikkyyttä. Laji onkin niitä harvoja, joissa pääsee todistamaan tuohtuneiden pelaajien ja yhtä tuohtuneiden tai juopuneiden katsojien välisiä suukopuja ("mene kotias huutamaan, ettei tarvi akkas kysellä perään" - Jymyn pelaaja raahelaiskatsojalle).

Huutamisen tuoman tunnelman lisäksi pesäpallon erikoisuuksiin kuuluu kenttäselostus. Selostaja on oikein kommentaattorin kanssa kopissa, josta ääni kantaa koko katsomoon. Joku sanoisi kaverin tehtävää kuuluttamiseksi, mutta minä pidän kuuluttamisena sitä, että kerrotaan kentän tapahtumat puolueettomasti ja kiihkottomasti eikä karjuta hurmiossa kotijoukkueen juoksunlyöjän tai palontekijän nimeä.

Mennään kyllä uudestaan. Tilanne on uudelle raahelaiselle hieman hankala, sillä en tiedä, miten pattijokiset suhtautuvat PattUn asemaan uuden isäntäkaupungin joukkueena. Ehkä selvitän asian muutamalla "hyvä raahelaiset" ja "kyllä Raahessa osataan" -huudolla.

Kuvasivulle on lisätty kissanpentu Into. Mustikka-hamsterin kuva poistui, sillä eläin lähtee illalla Milkan veljelle.

Gaagaa

Nikonpoika jokeltelee paljon. Juttua riittää ja vaikka kielemme on eri, vuoropuhelu on molemman osapuolen mielestä kivaa. Poika myös viljelee estotonta hymyään tiuhaan.

Lapsi kun on pieni ja avuton, liittyy siihen paljon mielikuvia. Sen lisäksi, että pikkukaverin tunteet, ajatukset ja mielipiteet ovat pitkälti meidän mielikuvituksemme tuotetta, lapsen hoitamista ja käsittelemistä säätelevät järjettömän tottumuksen lait. Ihmisen riuhtominen vaatteista on aikuisiällä väkivaltaa ja epäkunnioitusta, joten isukkia katsotaan pahasti, kun hän nostelee vauvaa rinnuksista. Samat katsojat pitävät kuitenkin aivan normaalina pikkumiehen sukuelinten räpläämistä aikuisin kourin. Isukille nauretaan kummastellen, kun hän kertoo pojalleen hyvien ja huonojen alushousujen eroista ja muista elämän totuuksista, joihin poika myöhemmin törmää. Isukille nauretaan myös, kun poika sylkee päivällisensä isukin rinnuksille.

Kovin on kiemuraista sivustakatsojien ajatuksenjuoksu.

Kulttuuria kouluihin

Ensi perjantaina teemme joukolla kulttuuriteon ja perustamme yhdistyksen. Nimeksi on kaavailtu Oulun seudun ammattikorkeakoulun kulttuuriyhdistys Selkäranka ry:tä.

Jokaisella itseään kunnioittavalla korkeakouluyhteisöllä pitää olla kulttuuriyhdistys. Tämän nyt perustettavan tarkoituksena on edistää ja ylläpitää OAMK:n opiskelija- ja korkeakoulukulttuuria. Tottakai mukana on patentti- ja rekisterihallituksen mallisääntöjen "edistää jäsentensä omaehtoista kulttuuriharrastusta" -lause, mutta yhden yhdistyksen resursseja on turha tuhlata kaiken mahdollisen kulttuuritoiminnan pyörittämiseen.

Ammattikorkeakoulussa on jo jonkinlainen ohjelmatoimisto ja muutama koulutusalajärjestökin toteuttaa opiskelijakulttuuria parhaansa mukaan. Myös opiskelijakunnan toiminnassa vilahtelee opiskelijakulttuuri-sana. Kulttuuriyhdistys tekee tietysti, mitä jäsenet haluavat, mutta kuten perustamiskokouksen kutsussa sanottiin, kulttuuri ei ole vain pelejä ja leikkejä, taidetta ja tapahtumia vaan pikemminkin pohja yhteisön identiteetille.

Toissapäivänä tapasin Osakolaisen uuden päätoimittajan viimein kasvokkain. Hänen lehdenteko-otteensa tuntuu tutulta, kun muistelee viimeisintä edeltänyttä päätoimittajaa. Tämä oli kehu.

Oulun ylioppilaslehden syyskauden ensimmäinen numero on ilmestynyt. Sielläkin päätoimittaja on vaihtumassa. Lehden nykytasoa identiteetittömänä ja sieluttomana opiskelijalehtikloonina kuvaa se, että päätoimittaja väistyy töihin paikalliseen seurakuntalehteen.

Oulun ylioppilaslehti vaikutti välillä oikein tasokkaalta, kun Osakolainen vaelteli opiskelijalehtien klisemuseon käytävillä, mutta rehellisesti arvioituna ei Ylkkärikään ole liittänyt sanottavammin uutta opiskelijalehtien perinteeseen. Väkisin väännetyt teemanumerot, "rajoja rikkovat" seksikirjoitukset ja matkareportaasi-linjalla liikkuneet artikkelit vastaavat toivottavasti kohderyhmän tarpeita - itsehän en siihen kuulu, joten saatan olla tämän pettymykseni kanssa yksin.

Jos joskus johtaisin opiskelijalehteä, sen sivuilla ei puhuttaisi sanallakaan seksistä eikä vaihto-opiskelun ihanuudesta. Sitä on tehty jo tarpeeksi.

Etsikääpä käsiinne tämänpäiväinen Kaleva ja katsokaa, kun valtionvarainministeri on hankkinut tittelinsä ja nimensä arpi- tai polttotatuointina otsaansa. Ihan siistin näköinen koriste.

Kyseinen Jyrkihän on kakkoshenkilönä hallituksessa, jota jota johtaa idolini Matti. Toista kauttaa vasten tahtoaan pääministerinä toimiva Matti on tylyttänyt tiedotusvälineitä gallupeista ja keskeneräisten asioiden huutelusta. Aivan sama, mitä mieltä varsinaisesta asiasta tai pääministerin politiikan sisällöstä olen, mutta Matin toimintatavoista huokuva itsetunto, määrätietoisuus ja hillitty charmi saavat yhä sympatiani. Sanalla sanoen Matti on kova jätkä.

Jyrkin ensimmäinen budjettiesitys antaa opiskelijoille luvan käydä enemmän töissä sekä muutaman lisäkympin opintorahaan vuoden kuluttua. Kohta tulevat valtakunnallisten opiskelijajärjestöjen kommentit, joissa nämä lupaukset julistetaan vuosituhannen kovimmiksi jutuiksi ja joissa budjettiesityksen epäkohdat jäävät jälleen hyvän yhteistyön nimissä huomiotta.

Anoppilassa on telkkari ja eilen sitä kytätessämme vilahti ruudulla juttua Kollajan tekoaltaasta, joka rakennetaan, jos kaikki, jotka eivät asu sen lähelläkään, saavat päättää.

Ohjelman lopussa näkymätön mies muistutti lentokuvan päälle painokkaasti, että "täällä sitä suunnitellaan hanketta, joka on Suomen lain vastainen". Samalla hokemalla on kerätty sympatiaa Kalevan mielipidesivullakin useampaan kertaan. Ihan hyvä mantra varmaan.

Ymmärrän hyvin, että Kollaja kiinnostaa korkeakoulutusta enemmän, mutta en ole vielä kirkastanut itselleni perimmäistä syytä, miksi lainvastaisuus-argumenttia ei pidetä esillä korkeakoulutuksen rakenteellisen kehittämisen hankkeita kritisoitaessa. Suomi on väärällään hankkeita, joiden viimeisteleminen tulee vaatimaan lain tai sen tulkinnan muuttamista.

Luonnonsuojelu on herkkä aihe. Vielä herkempää on terveydensuojelu. En nimittäin ymmärrä, miksi tupakoinnin kieltäminen on niin helppoa mutta autoilun vähentäminen, energiatarpeen hillitseminen tai muut lopulta ihmisterveyteenkin vaikuttavat luonnonsuojelutoimenpiteet vaikuttavat mahdottomilta. "Demokratia sammuttaa savukkeensa, jotta diktaattorien piiput saisivat palaa."