.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Suomen kielen kummallisuuksia: "Kyllä" on lähtökohtaisesti myönteinen sana, "ei" puolestaan kielteinen. Mutta mitä oikein tarkoittaa "eiköhän"..?

Luin pitkästä aikaa kokonaisen kirjan, Politiikkaa Asterixin maailmassa. Asterix-sarjakuvat ovat aina olleet viihdyttävintä kuvakirjallisuutta ja tunnustan omaksuneeni niistä osan Rooman valtakuntaa ja vähän muitakin asioita koskevasta yleissivistyksestäni. Kari Karjalaisen kirjoittamassa "tutkielmassa" kiehtovaa on esimerkiksi todistelu siitä, kuka kyläläinen tietää taikajuoman reseptin tietäjä Akvavitixin lisäksi.

Kaunosieluissa pysytellään vielä sanailussa. Uuden kokoelman kolme runoa ovat pääasiassa päivittäisten työmatkojen tuotoksia, ja työstähän ne kertovatkin.

Selkärangan sivut avautunevat pian. Opiskelijakunnan hallitus suuressa viisaudessaan myönsi kulttuuriyhdistykselle avustuksen tiedotemateriaaleihin ja graafiseen ilmeistämiseen. Suunnitelmissa on jo isku erääseen yksikköön, improteatterin tukemista, verkkolehden vääntämistä ja kulttuuriteon valitsemista. Selkäranka-teema tarjoaa myös lähes ehtymättömän "sanavaraston" yhdistyksen käyttöön: laitetaanko jollekin toiminnolle nimeksi Nikama, toiselle Välilevy ja kolmannelle Ruoto? Ja mitä olisivat Selkäydin tai Fysioterapia?

(Tein miehen työn ja kokosin Ikea-huonekalun. Olen ylpeä itsestäni siltäkin varalta, että muut eivät osaa olla.)

Vertasinpa tuossa lähes vahingossa SAMOKin ja SYL:n kommenttia ylempien ammattikorkeakoulututkintojen nimikkeestä lausuntoon, jossa SAMOK ottaa kantaa samaan asiaan. Mielen muuttumiseen meni aika tarkasti puoli vuotta.

Aktiivisena internetin käyttäjänä huomasin SAMOKin puheenjohtajapelin alkaneen ja löysin kiinnostavan Oamk-aiheisen blogin.

Lahdesta liiton johtoon ehdottautuva aikuisopiskelijanainen herättää kysymyksiä, joita pääsen esittämään, jos hän vierailee Oulussakin kampanjoimassa. Päällimmäiseksi tunteeksi näiden lahtelaisten ehdokkaiden ensiesiintymiset ovat yleensä jättäneet ihmetyksen siitä, mitä tarpeettoman pitkälle viedyllä graafisella kikkailulla oikein peitetään. Äkkiseltään luettuna kyseinen ehdokas ei jaa kanssani samaa käsitystä liiton (olemattomasta) vastuusta opiskelijakuntien kehittämisessä.

SAMOK tarvitsee taas vaihteeksi johtajan ja tulevassa liittarissa ei toivottavasti toisteta viimevuotisia virheitä johtajaa valittaessa. Ainakaan liitto ei tarvitse puheenjohtajaa, jonka suurimpia huolenaiheita on tehdä SAMOKista "opiskelijakunnille suuntaanäyttävä voimavara". Minä olen tottunut ajattelemaan tuosta suunnanäyttämisestä toisinpäin. No, annetaan toki tytölle mahdollisuus.

Oamk-aihesta blogia kirjoittaa Otso Orava -nimimerkin taakse piiloutunut poika(?). Löysin sivuston vahingossa aivan muuta asiaa hakiessani.

Blogissa käsitellään näissäkin merkinnöissä kaluttuja aiheita. Salaliittoteoriat raahelaisen ammattikorkeakoulutuksen alasajosta elävät vahvoina ja rehtorin ohella pahan alkulähteenä pidetään Oamkin viestintää. Raahen ja raahelaisuuden pitäisi näkyä viestinnässä jotenkin. Mitenkähän se oululaisuus siinä viestinnässä näkyy muuten kuin ammattikorkeakoulun nimessä? Miksi yhden yksikön pitäisi erottua kaikista muista vain paikkakuntaeron vuoksi? Haluttu perusviestihän on sama, aivan kuin Oamkilla on vain yksi strategiakin. "Ammattikorkeakoulun viestinnästä on varsin vaikea huomata, että se järjestää koulutusta Raahessa", kirjoittaa Otso Orava. Miten niin? Eikö se yksikön nimessä oleva kaupungin nimi kerro vähän tyhmemmällekin, missä opinnot ovat tarjolla?

Kohta joku varmaan ehdottaa koulun uudeksi nimeksi Oulu-Raahen ammattikorkeakoulua tai jotain muuta hirvitystä.

Opiskelijakunta on viime viikkoina antanut parikin lausuntoa/kommenttia, joita on pyydetty jonkin toisen organisaation lausunnosta. Nämä lausunnot ovat käsitelleet samaa asiakirjaa, opetusministeriön valmistelussa olevaa Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaa. On siis lausuttu lausuntoon.

Eräs liitto otti lausunnossaan kantaa ylempien ammattikorkeakoulututkintojen nimikkeisiin. Liiton mielestä esimerkiksi minulle tarjolla olevan jatkotutkinnon nimike pitäisi olla "tradenomi (maisteri AMK)" mieluummin kuin nyt käytössä oleva "tradenomi (ylempi AMK)". Opiskelijakuntani oli liiton kanssa samaa mieltä jo kolme vuotta sitten, jolloin tämä maisteri-kanta ei kuitenkaan kelvannut poliittiseen ohjelmaan. Välillä liitto esitti omana ehdotuksenaan diplomi-tradenomia (esimerkkinä jälleen oma alani).

Näin se mieli muuttuu. Opiskelijakuntani lausuja kommentoi tuota maisteri-asiaa lausunnossaan siten, ettei liiton tarvitse lähteä vääntämään enää asiasta, josta viimein on joku yksimielisyys - tai ainakin päätös - saavutettu. Ammattikorkeakouluopiskelijat ovat nyt kuitenkin virallisesti vaatimassa maisteri AMK -nimikettä ylempiin tutkintoihinsa. Tuntuu aika jännältä tällainen.

Suomen Gallup kyseli viime viikolla mielipiteitäni energiantuotannosta, ilmastonmuutoksesta, Seinäjoen kaupungista ja muista tärkeistä asioista. Pysäyttävin kysymys kuului "oletteko taloutenne päähenkilö". Elämä on elokuva mutta enpä ollut tuota ennen ajatellut. Tarkennuksen jälkeen osasin kertoa, että kyllä olen, tienaanhan enemmän kuin muut talouteeni kuuluvat.

Työpäiväni on opettanut minulle asioita liikelahjoista. Sidosryhmien lahjominen lienee niitä temppuja, joita opitaan kerran ikuisiksi ajoiksi, joten olen rohkeasti kysymällä tarkistanut pienetkin yksityiskohdat. Tämän viikon vieraat saavat yhteisön lehtien lisäksi pellavakassiinsa ruoka-aiheista luettavaa. Käytännöllinen lahja, jossa ei ole antajan logoa - minua valistettiin, että sen voi halutessaan antaa eteenpäin, mikä tekee siitä loistavan antimen.

Itse olen saanut yhteisöni sidosryhmälahjuksina esimerkiksi villasukkaa, kuksaa ja kaulahuivia, tervaisia pesuaineita ja kynttilänjalkoja. Mitään en ole myynyt vielä eteenpäin, mutta kuksaa en ole kyllä kertaakaan käyttänyt. Kaikki näistä lahjoista ovat kuitenkin yllättäneet; jos ei lahjan saaminen ole niin yllätys ollutkaan, niiden sisältöä en ole koskaan niin käytännöllisiksi tai muuten laadukkaiksi arvannut.

Perjantait ovat mukavia päiviä nykyisin tai ainakin ne alkavat kivasti. Olen parina perjantaina kävellyt ammattikorkeakouluni Raahen yksikköön ja reittini on kulkenut vanhan puukaupungin kauniita katuja pitkin. Matkaan kotikatuni oikeastaan päästä päähän ja lopussa avautuu näkymä Pikkulahdelle. Meren näkeminen - vaikka vain lahden - vaikuttaa mieleen vaikka sitä ei aina tajuakaan.

Oamkin yhteisölehden verkkosivuilla on keskusteltu Raahen yksikön huomioimisesta ammattikorkeakoulun viestinnästä. Keskustelussa on nimettömän kommentoinnin ansiosta kärkkäitä mielipiteitä ja noloakin avautumista eikä siitä oikein synny vaikutelmaa asian ytimessä olemisesta.

Kyllä, Oamkin nimi on harhaanjohtaja: Oulun seutu viittaa omistajakuntiin, ei toimipaikkakuntiin. Ja kyllä, yksiköt on määrätietoisesti häivytetty viestinnän ylätasolta: nimet löytyvät enää yhteystiedoista, eivät ammattikorkeakoulun nimen ja logon vierestä.

Mutta kuinka moni hakupäätöstä pohtiva opiskelija oikeasti edes tietää tällaisten seutukuntien olemassaolosta? Ja kuinka moni jättää hakematta Raaheen siksi, että koulutusta markkinoidaan Oamkilla ja Oululla? Eikö assosioituminen Ouluun ole Raahen mahdollisuus ennemmin kuin uhka? Ja eikö ne Raahen ja lähiseutukuntien nuoret ja aikuiset, jotka haluavat korkeakoulutuksensa Raahessa, löydä sinne joka tapauksessa? Eikä ongelma ole pikemminkin siinä, että he eivät halua koulutustaan Raahen kaupungissa?

Meidän poika ei koskaan mene yläasteelle. Ei ainakaan julkiseen kouluun. Päätin tämä voituani pahoin puolitoista tuntia Kolmetoista-nimisen elokuvan parissa. Oksetti ja itketti. Ihmettelin ihmisten arvoja ja alttiutta ympäristön paineille. Tarkemmin ajateltuani päätän olla laittamatta poikaani amerikkalaiselle yläasteelle.

Kaunosieluissa tapahtui viimein kuvataiteenkin puolella. Sinne siis.

Iltalisäys

Ai niin, lehtimyyjä yllätti aamulla ja teki vetoavan tarjouksen. Tunsin hieman sääliä kovasti yrittävää poikaa kohtaan ja tilasin Suomen suosituimman miestenlehden.

Nikonpoika saunoi eilen ensimmäistä kertaa. Hän ihmetteli lämpöä äitinsä sylissä alalauteella (=porrasjakkaralla). Oikeastaan ensimmäinen kerta oli vain tutustumista uuteen huoneeseen, sillä löylyä ei saanut heittää. Jäbä ei hiiskahtanutkaan saunomisen aikana vaan katseli tarkkaavaisena ympärilleen. Samaan syssyyn kokeilimme suihkussa käyntiä eikä peduvadista kovaa vauhtia uloskasvava Miio pannut sitäkään pahakseen. Hiljaa vain makasi sylissä, kun lämminvesivaraajan viime rippeet valuivat iholla.

Saunalla on arvonsa, kun kotona ei ole sellaista. Saunakäynti jommankumman vanhempien luona tuntuu merkitykselliseltä, ja sitä luulee tulevansa puhtaammaksikin saunassa, kun erittää kuumassa hiet pois huokosistaan. Saunan väitetty rentouttava merkitys piilee minun uskoakseni (ja minun kohdallani) oheistoiminnassa: nautinto syntyy kunnolla vasta toisen ihmisen kosketuksesta, kiukaalta leviävästä saunatuoksusta, kylmästä oluesta tai jostain muusta, jolla tunnelmavalaistua kuumuutta täydennetään. Puhumattakaan koko ajatuksen absurdiudesta; istutaan alasti pienessä kuumassa kopissa ja kuumennetaan sitä lisää.

Pari viikko takaperin Raahen uimahallin saunassa 3-vuotias poika katsoi minua ja kysyi isältään, "miksi tuolla sedällä on karvoja mahassa". Isän selitettyä, että miehille joskus tulee karvoja mahaan, poika kysyi, tuleeko isillekin. Saattaa tullakin -vastauksen jälkeen poika tokaisi harmistuneena: "mutta minä en halua!"

Kolme kokemusta/ajatusta tällä viikolla saivat pohtimaan osaamista.

Ensin työstimme SAMOKin varapuheenjohtajan kanssa mielipidekirjoitusta, jonka otsikossa komeilee "innovaatiojärjestelmä". Kanssakirjoittaja sattuu olemaan koulutukseltaa journalisti, joten kirjoituksesta tuli poikkeuksellisen hyvä. Luonnoksia kirjoitettiin kaikkiaan kolme ja jokaisen kohdalla opin aina jotain uutta. Ajattelin jopa parin asian kohdalla, ettei ole tarpeen olla eri mieltä - ehkä ammattilainen tietää.

Halusin pari vuotta sitten vaihtaa koulutusalaa. Viestintä kiinnosti kuten niin monia. Nyt ymmärrän, että mikä tahansa kiinnostava ala on hyvä vaihtoehto, kunhan ensin hankin "peruskoulutukseni" liiketaloudesta. Tästä koulutusohjelmasta saan pohjan työskennellä kiinnostavissa tehtävissä organisaatioissa jos toisessakin, muut taidot ovat sitten positiivista lisää. Oman osaamisen tunnistaminen auttaa myös kunnioittamaan muiden osaamista.

Toinen kokemus juontuu pidemmältä ajalta. Yhteistyö yliopistojen ja ylioppilaskuntien kanssa on paljastanut jotain akateemisen ja ammatillisen orientaation erosta. Ammattikorkeakoulussa ymmärtääkseni opitaan alasta riippumatta jonkinlaiset tiimityötaidot, projektinhallintaa ja niin edelleen. Nämä itsestäänselvät taidot jollain tavalla yliopistotoimijoiltakin löytyvät, mutta työskentely vaikuttaa silti usein hajanaisemmalta ja hmm…jopa vanhanaikaiselta. Aikaa kuluu työskentelytapojen yhteensovittamiseen. Tässäkö se työelämälähtöisyys on - opiskellaan työn tekemistä ja luotetaan siihen, että varsinainen sisältö opitaan sitten helpommin?

Kolmantena kokemuksena sain eilen kommentoida erästä lomaketta, jota valmisteltiin asiakaspalvelutarkoituksiin. Huomasin löytäväni lomakkeesta suhteellisen helposti käännettävät kompastuskivet ja muut asiakaslähtöisyyden kannalta olennaiset kohdat. On mielenkiintoista löytää ammatillinen identiteettinsä yksinkertaisesta paperilapusta samalla, kun joillekin muille se tarkoittaa kykyä vastata "työelämän vaatimiin muutoksen hallinnan avainkvalifikaatioihin".

Tytöt ovat taas olleet meillä kylässä ja vierailu jatkuu vielä kolmannen tuotantokauden loppuun.

Poika puolestaan sai tiukan myrkky-coctailin tauteja vastaan. Naama meni punaiseksi, kun ensin otettiin rokotusasento. Sitten kasvoille rävähti epäuskoinen ja hölmistynyt katse, kun piikki sujahti reiteen. Kaksi tiukkaa rääkäisyä, kun kipu saavutti tajunnan - ja siinä se. Urhea Nikonpoika rauhoittui yhtä nopeasti kuin oli hädänkin kehittänyt, ja neuvolakorttiin satoi kehuja.

Kaikesta muusta myöhemmin lisää.

Blogini edellinen merkintä joutui kummallisen kommenttikaappauksen uhriksi toiseen blogiin. Ihmeellinen maailma.

Nikonpoika on alkanut jutella todenteolla. Tarinaa tulee sekä seurassa että yksinään. Vaarana on, että poika rakastuu omaan ääneensä, ja seurauksethan näemme ennalta, kun tarkkailemme vaikkapa isukkia. Hyvä kuitenkin, että Miio viihtyy omassa seurassaankin eikä vaadi koko ajan huomiota. Erehdypä sitten ottamaan poika hetkeksi syliin ja laskemaan kohta pois… Saavutetuista eduista pidetään äänekkäästi kiinni jo kolmen kuukauden iässä.

Avasimme viimeviikkoisen vuosipäivän kunniaksi Milkan kanssa yhteisen blogin. Luvassa on ajoittain päivittyvää sana- ja kuvataidetta.

Ammattikorkeakoulun lukuvuosi avattiin opiskelijoiden osalta jo perjantaina, ja loputkin yhteisöstä pääsee virallisesti työnsä alkuun tänään. Viime vuonna avajaiset olivat hyvä kokemus ja sellaista lupaillaan tämän illan juhlistakin.

Avajaisista on kehitetty perinteisen puhepainotteisuuden sijaan ohjelmallista pullistelua. Sidosryhmille ja omalle väelle näytetään (syystäkin), että omasta talosta löytyy kulttuuriosaamista ja juhlajärjestelytaitoja. Kehittäminen ei ole kuitenkaan ollut kovin määrätietoista vaan "perinne" tempoilee vuodesta toiseen. Viime vuonna ei ollut rehtorin tervetuliaisten lisäksi puheita lainkaan, parina edellisenä pidettiin täysi satsi (rehtori, juhlapuhe, opiskelijapuheenvuoro), ja tänä vuonna esitetään tervehdys ja juhlapuhe muttei opiskelijapuheenvuoroa.

Ohjelmalliset avajaiset kertovat korkeakoulun osaamisesta mutta herättävät samalla kysymyksen, mitä kaikkea tämän happy-happy-joy-joyn alle jää. Rehtorin ja muiden korkeakouluyhteisön jäsenten julkiset esiintymiset ja linjaukset vähenevät entisestään eikä kadotetun keskustelun tilalle kehitetä uusia foorumeja. Sitten kun keskustelua käydään ja asioita oikeasti käsitellään, saadaan jälkeenpäin lukea katkeria kommentteja johdon huonosta sitoutumisesta yhteisiin päätöksiin - eivätkä nämäkään kommentit yllä keskusteluksi saakka. Itsevarmuudesta ei ole pitkä matka ylimielisyyteen. Uskokaa pois, minä tiedän.

Avajaisia voi seurata tänään klo 19.00 alkaen suorana lähetyksenä.

Lukuvuosi alkoi minun osaltani (toistaiseksi) viimeistä kertaa. Viimeisen lukukauden aikana teen opinnäytetyötä ja pari rästitenttiä, opiskelen kotiyksikössäni englantia, kärtän hyväksilukuja ja tutustun Raahen yksikön todellisuuteen kahden opintojakson verran.

Englanninopettaja näyttää tietystä kulmasta katsottuna Anne Pohtamolta ja puhuu hyvin suomalaista englantia. Osa opiskelijoista on ulkomaalaisia, joten monikulttuuristen ryhmätöiden vaara on ilmeinen. Ensimmäisellä luennolla jouduin kuitenkin monikulttuuriseen ryhmään, jossa oli pelkästään suomalaisia - kolme keskimäärin nelikymppistä naista ja minä. Aikuisopiskelijan ja "nuorisopuolen" hiihtäjän opiskelussa on eroa. Yksi naisista pomotti armotta muita, kirjoitti ennen kuin yhteinen vastaus oli päätetty ja jätti mielestään typerät tai vääärät kommentit tylysti huomiotta. Muut stressasivat oikeista vastauksista aivan kuin tavallisessa, vapaamuotoisessa keskustelussa olisi sellaisia ja aivan kuin käynnissä olisi ollut lopputentti.

Kasvattavaahan tuollaisen kokeminen pidemmän päälle voi olla.

Raahen yksikössä törmäsin jälleen monikulttuurisuuteen, kun kummallekin opintojaksolle osallistuu konetekniikan aikuisopiskelija. Hän on selvästi innostunut opiskelusta, tykkää olla äänessä, viritellä spontaaneja keskusteluja luennon aiheista ja täydennellä opettajan sanomisia. Keskustelu oli toisella luennolla muutenkin aika vilkasta, mihin en ole tottunut. Minua nuoremmat tytöt ja pojat puhuivat vapautuneen oloisesti omista kokemuksistaan työelämässä ja -yhteisöissä. En tiedä, onko kyse raahelaisuudesta vai mistä, mutta suurin osa näistä opiskelijoista asuu Oulussa.

Samaisen opintojakson opettaja tunnisti minut opiskelijajärjestötoimijaksi ja houkutteli kertomaan tekemisistäni muulle ryhmälle. Hävetti - itseni puolesta - ja samalla nautin huomiosta - opiskelijakunnan vuoksi. En minä varmaan huonoin mahdollinen mainos ole.

Osakolaiseen on työn alla uutinen kaupunginvaltuuston uudesta puheenjohtajasta ja kuvareportaasi Raahesta kaupunkiin muuttaneen silmin. Jälkimmäistä tehdessä olen tuntenut syyllisyyttä tuhlaamisesta; keskinkertaistakin heikompana kuvaajana jätän varmasti käyttämättä hienon lainakameran hienoimmat ominaisuudet.

Keskustelin eilen erään opiskelijatoimijan kanssa opiskelijakunnan hallituksen edustuksellisuudesta. Täydensimme nimittäin hallitusta kolmannella viestintää opiskelevalla naisella, joiden seurana operatiivista valtaa käyttää kaksi liiketalouden ja yksi tekniikan opiskelija, miespuolisia. Sukupuolten tasa-arvo kopsahti vahingossa kohdalleen, mutta koulutusalojahan tämä kokoonpano ei edusta. Vai edustaako?

Minä uskon, että opiskelijakunnan hallitus edustaa koko opiskelijakuntaa kokoonpanostaan riippumatta. Vaalilautakunnan muodostamisesta ja edustuksellisuudesta on ohjesäännössä erikseen määräys ja edustajiston edustavuutta pyritään ylläpitämään esimerkiksi sen suurella koolla. Mutta hallitukseen valitaan ensisijaisesti niitä, jotka pystyvät sitoutumaan sen toimintaan.

Eri koulutusalojen opiskelijat ovat eriarvoisessa asemassa hallitustyöskentelyn suhteen. Sosiaali-, terveys- ja liikunta-alalla vaatii paljon suurempia ponnisteluja sovittaa opiskelijakuntatoimintaa opiskeluaikatauluunsa kuin esimerkiksi liiketalouden koulutusohjelmassa. Tekniikan yksikössäkin opiskelu on tiivistahtista mutta suhtautuminen poissaoloihin ja yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen näyttää poikkeavan Sosiaali- ja terveysalan yksiköstä ja helpottavan siten opiskelijatoimintaan osallistumista.

Ratkaisuna tähän opiskelijakunnassani on jo vuosien ajan maksettu hallituksen puheenjohtajalle lähes riittävää korvausta menetetyistä opiskeluajasta ja opintoetuuksista. Tänä vuonna täysipäiväisen hallitustyöskentelyn mahdollistava luottamuskorvaus yletettiin hallituksen varapuheenjohtajaankin, ja strategisena tavoitteena vuodelle 2009 on koko hallituksen kokopäiväistäminen. Palkkiollisuuden mahdollistama opintojen huomattava vähentäminen tai jopa poissaolevaksi ilmoittautuminen tarjoaa opiskelijalle alasta riippumatta tilaisuuden kantaa työpanoksensa opiskelijaliikkeen yhteiseen kekoon.

Luottamustoimi on sanana mielenkiintoinen. Varsinkin etuliite luottamus- on mietityttänyt viime päivinä. Tähän asti olen ajatellut sen tarkoittavan työsopimuksen sijasta luottamukseen perustuvaa tehtävää. Luottamustoimen haltijaa eivät suojele työehdotkaan vaan pesti on ohi, kun (kollektiivisen) esimiehen luottamus loppuu.

Luottamuksen merkitys järjestötoiminnassa on avautunut hiljattain aivan uudella tavalla. Aatteellisten järjestöjen toiminnan luonne tekee siitä vaikeasti ohjattavaa - virheitä ja väärinkäytöksiä on vaikea kitkeä ennalta tai tehdä näkyviksi, kun toimijoiden vaihtuvuus on suurta, aikaa systemaattiseen laadunvarmistukseen ei useinkaan ole ja kokonaisvaltaiset ohjausjärjestelmät eivät näistä ja muista syistä oikein taivu vapaaehtoistoiminnan tarpeisiin. Täytyy siis vain luottaa.

Siellä missä toiminta on hyvää, luottamustakin on yleensä paljon. Pelkästä luottamuksesta ei kuitenkaan synny hyvää toimintaa, vaan tietty määrä ohjesääntöjä ja tiukkoja perinteensiirtoja on aina tarpeen. Jokaiseen tilanteeseen ja katastrofiin valmistautuminen ei silti takaa toiminnan laatua vaan kielii luottamuksen - ja sitä synnyttävän - hyvän toiminnan puutteesta. (Aika vaikeasti sanottu, selvennän aamulla, jos jaksan.)

Kiinnostava luottamuksen ilmentymä - ja se, josta olen turhan usein huomannut jääväni osattomaksi - on luottamus toisen ihmisen kykyyn puuttua omiin heikkouksiinsa. Liian monta ihmissuhdetta rasittaa vääristynyt avoimuus: muuten niin avoimet ja toisiinsa luottavat ihmiset eivät oikeiden ristiriitatilanteiden tullessa pystykään puhumaan aroista aiheista vaan aavistellessaan toisen suhtautuvan asiaan kielteisesti rankaisevat tätä kylmäkiskoisella käytöksellä. "Et kuitenkaan ymmärrä, en siis edes yritä" on merkki siitä, ettei luottamusta oikeastaan ole. Pohjimmiltaan omaa heikkoutta ei uskalleta tuoda julki, koska uskotaan, ettei toisen hyväntahtoisuus riitä sen hellävaraiseen käsittelemiseen. Sitten ei koskaan edes pyydetä ymmärtämään.

Tämä johtaa pakostakin pohtimaan järjestötoimijoiden sosiaalisia taitoja. Kollegan kanssa olemme usein todenneet, että läheisimmiksi käyneistä järjestötoimijoista todella harva - jos kukaan - on sosiaalisesti normaali. Luulenpa, että sosiaalinen normaalius elää enintään niissä tuttavuuksissa, jotka perustuvat säännölliseen tapaamiseen mutta joista ei koskaan kehity henkilökohtaista kaveruutta tai ystävyyttä. Tuttavuutta syvemmälle menevät ihmissuhteet ovat lähes poikkeuksetta erilaisten luottamustoimeen tai kokemukseen perustuvien valta-asetelmien tai oman menneisyytensä rasittamia.

Ehkä järjestöt korvaavat toimijoiden sosiaaliset tarpeet, joihin muut ihmiset reagoivat etsimällä ystäviä vähemmän aikaa vievistä harrastuksista kuten urheilusta ja kulttuurista. Ehkä vapaaehtoistyöhön liittyvä luottamus tarkoittaa meille samaa kuin tavallisen ihmissuhteen keskinäinen kunnioitus. Järjestö on henkilökohtainen kaveri, joka korvaa muiden ihmisten tarvitseman tuttavapiirin. Syvemmät suhteet pitää sitten luoda oikeisiin ihmisiin, ja koska se on aika monimutkaista, moni tyytyy syventämään suhdettaan järjestöön. Etsi siinä sitten sosiaalista normaaliutta yhteisössä, jossa kaikki ovat todellisuudessa sitä paossa.

Historia havisuttaa lehdettömiä oksiaan tänään, kun opiskelijakunta on siirtynyt uuteen aikakauteen. Ei, digitaalinen televisio ei toimistolla näy, vaan uudet internetsivut on julkaistu osoitteessa www.osakoweb.fi. Virheitä ja epätäydellisyyksiä korjattaneen vielä tämä viikko, mutta ovatpahan nyt olemassa.

Ainakin pari tuntemaani hallitusta on vuorollaan pohtinut oman osoitteen hankkimista. Homma on aiemmin koettu turhan työlääksi ja kalliiksi tai sitten ammattikorkeakoulun viestinnän ammattitaitoon on luotettu tarpeeksi kovasti. Oamkin palvelimelta karkaaminen avautui mahdollisuudeksi jälleen kesällä, kun hakkeri (vai krakkeriko sen on) murtautui sivuille toistamiseen tänä vuonna. Sivustouudistusta jo vuoden ajan tehnyt ammattikorkeakoulu yritti vain vähäisin ponnistuksin pitää opiskelijakunnan graafisessa ja viestinnällisessä talutusnuorassaan, ja omat, itsenäiset sivut ovat totta. Muistan yhä sen tekstiviestikeskustelun, jolla aloitimme omien sivujen hankkimisen. Pienet askeleet odottivat taas vain ottajiaan.

Uusilla sivuilla on sovellettu asiakaslähtöisyyttä ja kohderyhmäajattelua. Perusesittelyjen, materiaalipankin, yhteystietojen ja itsenäisen opiskelijalehden oman sivun rinnalla pääosassa on kolme osiota, jotka on mietitty sivujen kolmen kohderyhmän mukaan. Kaikkea opiskelijakunnasta ei pyritä sanomaan verkkosivuilla vaan on yritetty löytää ne asiat, joita sivujen käyttäjä oikeasti hakee. Haasteena on pitää tiedon ja toimintojen määrä hallinnassa. Näin päivittäminen on helpompaa ja vanhentuneen tiedon mahdollisuus pysyy aisoissa.

Uuteen aikaan hyppäsi myös avioliittomme, joka on tänään jatkunut tasan kolmen vuoden ajan. Eilen Aukeassa julkaisemani kokoelma kertoo osittain siitäkin.

Eilen eräs tärkeä ihminen sai ikänsä eteen uuden numeron. Toivottavasti ikäkauden kriisit eivät enää ainakaan pahene.

On siinä nahkapäinen rodunjalostaja ihmeissään, kun maailman nopein mies on tummaihoinen Gay.

Yö 

Perjantaina jatkoimme kotiutumista tähän kaupunkiin ja vierailimme Taiteiden yössä. Kirjastolla kuuntelimme Milkan vanhan soitonopettajan lauluja, joita esitti opettajan tytär. Säveltäjä itse, vaatimaton pieni nainen, esitteli kappaleet hämmentyneen oloisena yleisölle. Pieni käsikirjasto ja taitelijan läsnäolo teki lauluista tietysti itseään suurempia ja koskettavampia, ja liikuttava kokemus oli valmis. Siitä onkin vähän aikaa, kun mikään on niin koskettanut.

Musiikkiesityksen jälkeen työntelimme lastenvaunut rantaan, kipaisimme kirpputoreille ja ostimme lakunauhoja torimyyjiltä. Huomaamatta mukaan tarttui myös arpajaisvoittoja ja muuta pikkukrääsää, jota kärräämme huumasta toivuttuamme kirpputorille. Sateinen ilta päättyi osaltamme tuliryhmän esitykseen, joka pojan hermostumisen ja sateen kiristämien vanhempienkin hermojen vuoksi jäi meiltä hieman kesken.

Lienenkö ollut liikkeellä väärissä paikoissa vääriin aikoihin, mutta en muista kokeneeni tällaista kaupunkikarkeloa entisessä kotikaupungissani. Siellä vietetään elokuussa ainakin Korttelihaipakkaa, jonka merkittävin vetonaula on kauppojen myöhäinen aukiolo. Raahessa en ole vielä törmännyt siihen, että kaiken kaupungissa tapahtuvan pitäisi edistää keskustan kauppojen myyntiä. Ihmisten osallistuminen, pienkulttuurin esiinpääseminen ja kaupunkilaisten yhteenkuuluvuus ovat täällä vielä arvossaan.

Tavaton

Nikonpoika opettelee käytöstapoja. Välillä otetaan takapakkia; jätkä imeskeli tänään tissiä ja oksensi yhtäkkiä "lautasen" täyteen. Suurta hupia on on myös nyrkin imeminen. Tavoitteena on ilmeisesti vielä joku päivä tunkea koko kämmen suuhun. Hauskaa on silloin, kun poika yrittää ensin nyrkkiä omaan suuhunsa ja tarjoaa sitten isillekin. Olen toistaiseksi kieltäytynyt.