.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Kävin läpi ensimmäisen ahdistuksen julkisen blogin kirjoittamisen mielekkyydestä. Lopulta rajasin todellisen ongelman siihen, että haluan vain muutosta pyyhkimättä vanhaa silti yli.

Blogi jatkaa toista elämäänsä osoitteessa http://nmp2.blogsome.com.

Maailmassa ei liene ole toista helppokäyttöistä, ilmaista ja mainoksetonta blogipalvelinta, joka hyväksyisi kolmimerkkisen käyttäjätunnuksen. En halunnut kuitenkaan luopua nimimerkistä.

Eilen oli hetki, jolloin kaikki oli huonosti.

Fyysinen tuska ensin: Anoppilan naapuri-Siwan eineshylly oli lähes tyhjä, ja aiotut lihapiirakat jäivät saamatta. Ajauduimme ostosten jälkeen viereiselle grillille, josta tarttui mukaan kebabit ranskalaisilla. Tarjotuista kastikevaihtoehdoista otin sen kummemmin miettimättä "ärtsyn". Kastikkeet lueteltiin järjestyksessä tulinen, mieto, ärtsy, mikä ei aivan kertonut vaihtoehtojen nousevasta tai laskevasta mausteikkuudesta. Silmät vuotivat ja limakalvot paloivat, kun lapioin viimeiset lihapalat suuhuni. Onneksi edellisenä päivänä hankittu piimä viilensi ja rauhoitti - mutta vain vähän. Röyhtäilin tulta vielä koko illan.

Tämä kurjuuden keskellä muistin jälleen aiheen, joka on pitänyt yllä moraalista krapulaa jo useamman päivän. Hankimme viikko sitten uudet liittymät puhelimiin, ja operaattori vaihtui samalla Saunalahdesta DNA:han. Vaihdos ei tuntunut juurikaan kotiin paluulta vaikka DNA onkin ennestään tuttu. Syitä operaattorin vaihtoon oli nimittäin kaksi: myyjän sinnikäs yrittäminen ja puheaikatarjous. Syitä olla vaihtamatta liittymää tuli mieleen myöhemmin monia.

Joulu meni, katsoimme anoppilassa telkkaria ja koimme järkytyksen. DNA markkinoi palveluitaan mainoksilla, joissa perheenisä hylätään kaivoon. Sama isä huijataan työntämään kätensä kaappiin, jossa häntä puree hiirenloukku. Myös isän lempikirja poltetaan. Miksi? Perhe-parka ei ole saanut kunnollisia joululahjoja.

Jo joulusesongin aikana DNA:n mainoksissa uhkailtiin isiä ja vähän muitakin mokaamasta lahjahankinnoissa. Sitten innokas myyjä saa meidät koukkuun kehumalla operaattorinsa suomalaisuutta ja kivijalkamyymälöitä. Epäilen, että kaveri itse tilaa kulutushyödykkeensä netistä ja ostaa ruokansa Lidlistä. Aivan sama. Palaamme Saunalahdelle heti, kun tilaisuus tulee.

Eikä tämä ole kiinni siitä, että noissa mainoksissa kiusantekoa kohtaa juuri isä. En tunne häntä kohtaan sympatiaa sukupuolista solidaarisuutta enempää. DNA-mainosten arvomaailma vain oksettaa. Olen valinnut pankin ja aikanaan puhelinoperaattorinkin mainonnan perusteella. Siihen käytetään rahaa ja aikaa, joten on vain kohtuullista, että edes joku tietoisesti palkitsee vetoavan mainonnan antamalla sen vedota itseensä. Vastaavasti huonosta mainonnasta saa rankaista.

Viimeistelen opinnäytetyötä yötä myöten. Luulenpa, että ohjaava opettaja, opponentti ja toimeksiantaja hyväksyvät lopputuloksen vähintäänkin kelvollisena. Epävarmuutta tunnen kuitenkin tarkastajan suhtautumisesta. Entä jos rohkeat valintani raportin rakenteessa eivät kelpaakaan tarkastajalle? Entä jos pyrkimys rehellisyyteen ja työprosessin valintojen tarkkaan kuvaamiseen varsinaisen tiedetekstin kustannuksella karauttaa koko työn kiville? Kapulakielellä olen onnistunut työni koristelemaan, mutta loppuvaiheessa suunnitelmien muuttaminen ja asioiden toteaminen tyyliin "no, tämä meneekin nyt näin" ei ole ollut edes vaikeaa.

Turhaan varmaan huolehdin. Minulla olisi opinnäytetyöstäni paljon sellaista sanottavaa, jota voidaan pitää suomalaisena vaatimattomuutena. Tyydynpä kuitenkin vain toteamaan, että vihaan opinnäytetöitä juuri nyt.

Stressi on hieman helpottamassa myös siksi, että tänään lähti Kajaanin tarkastettavaksi auditointiryhmämme raportti. Sain lopulta omaan osuuteeni aikaiseksi ilmeisesti aivan kelvollista tekstiä. Onneksi sekin on jo ohi. Siinä vaiheessa, kun suunnittelin piirtäväni opiskelijakunnan prosessikäsikirjaan vielä OSAKOn laadunvarmistusjärjestelmän, tiesin olevani liian syvällä - haukoin henkäni, kun pääsin sieltä ylös.

Nukkumaan.

Huomioita päivien varsilta:

Ei tarvittu kuin kolme osaa Keiran, Johnnyn ja Leg… ei vaan Orlandon kolmiodraamaa ja laivojen ryöstäminen ynnä viattomien väkivaltainen surmaaminen muuttui hyväksyttäväksi ja jännittäväksi. Piraatti-trilogian päätösosassa kulutin suurimman huomiokykyni Keith Richardsin esiintymisen odottamiseen. Luulen huomanneeni, kuka hän oli.

Tiedättehän kompromissi-salaatin? Se on salaatti, johon ei saa laittaa mitään hyvää, koska joku ei kuitenkaan ole vielä päässyt yli henkisestä teini-iästään ja kehittymättömästä makuaistista. Eilen eräässä illanvietossa oli kaksi salaattia. Toisessa oli kaikki hyvä. Kerrankin.

Oloni oli tänään hieman nostalginen (hyvin yleisellä tavalla tosin), kun kirjoitin tenttivastauksia Raahen tietokonealan oppilaitoksen koepaperille. Tentti oli kauhuesimerkki oppimisen arviointivälineestä työelämälähtöisessä ammattikorkeakoulussa. Tenttikirjan sivunumerojen muistaminen teorioiden ohella olisi varmaan tuonut lisäpisteitä.

On ravistavaa tajuta, että a) minä olen nyt sellainen isä, jonka kädestä siinä sanonnassa puhutaan, b) ihmiset saattavat pitää naimisissa olevaa, 24-vuotiasta isää aikuisena ja c) meillä on kotona isä- ja äiti-tekstiset pyyhekoukut.

Nikonpoika oli tänään sylissäni ja aloitti hirveän parkumisen, kun äitinsä vei hänet pois. Kosketti.

Jim Carreyn pakkomielle-elokuva 23 oli juuri niin ahdistava kuin kuvittelin. Leffa oli houkutellut kioskin hyllyssä monta kertaa ja yhtä usein seireenin laulu oli vaiennettu. Kunnes tuli perjantai. 2+8+0+2+8+3 eli minun syntymäaikani numerot ovat yhtä kuin 23. Löytyyhän näitä numeroita. Yritän kohdistaa pakkomielteeni johonkin muuhun.

Sain mutkan kautta palautetta kommentista, joka julkaistiin viimeisimmässä Osakolaisessa. Palaute koski tosin laajempaa kokonaisuutta, jonka kärkenä kirjoitukseni oli, mutta perusviestinä lukijan kommentissa oli ikiaikainen kysymys: Miksi? Miksi joistakin asioista kirjoitetaan aina vain pahaa?

Tätä opiskelijalehden salaista agendaa pohtiessani muistin erään toisen opiskelijakunnan lehden, jonka eräs juttu oli takavuosina päätynyt kyseisen ammattikorkeakoulun opettajainhuoneen seinälle. Artikkeli oli koristeltu tekstillä, jossa epäiltiin varmaan sävyyn rehtorin tilanneen sen ja lehden toteuttavan herransa vaatimuksia. Salaliittoteoriat ovat maanlaajuinen vitsaus.

Kyllä silti harmitti, kun kommenttiini oli pujahtanut ihan oikea virhe. Prosentti oli muuttunut promilleksi. Näiden määrien suuruusero on merkittävä, joten oikaisuhan tuosta täytyy laittaa. Mielikuvatasolla eroa tuskin huomaa.

PS. Sen toisen opiskelijakunnan lehti on ottanut ison harppauksen taaksepäin. Harmittaa sekin.

Aamukahvia edelsi liian pitkä tauko ja päätäni on särjetty koko päivä. Torjun huomisen kipuja juomalla pari mukillista juuri ennen puolta yötä.

Eilen ilmestyi Osakolainen 6/2007 ja tänään aloittelin kirjoituksiani seuraavaan numeroon. Vielä yksi tulee tänä vuonna. Syksyn numerot ilmestyvät vielä opiskelijakunnan sivuille, jos joku kokee hommakseen ne sinne laittaa.

Olen miettinyt, mikä osa kirjoittamisinnollani ja oletetuilla toimittajan taidoillani voisi olla tulevaisuuden työuralla tai niissä tehtävissä, joihin työllistyn ensimmäisenä. Yksinkertaisimmillaan pääsen teroittamaan kynääni ehkä työpaikan yhteisölehteen mutta onko lehtikirjoittamisella muuta sijaa?

On oikeastaan hauska ajatella, että toimittaminen on piristävä harrastus varsinaisen työn ohella. Vaikka deadline’it (antakaa tuolle käypä suomennos, kuolonlija ei kelpaa) aiheuttavat joskus stressiä, artikkelien, uutisten ja reportaasien kirjoittamiseen liittyy niin paljon kunnianhimoa ja ehdottomuutta, että pieni paine ei haittaa. Kunnianhimon rajaaminen näin pienelle alueelle tekee siitä myös helpommin hallittavaa. Sopivasti päivätyöhön annosteltuna siitä tulee käyttökelpoinen voimavara - hyvä renki.

Muistin juuri suomenkielisen termin aineistopäivä. Ehkä se on hakemani sana.

Pitää vielä painottaa, että lehden tekeminen on valtavan mielenkiintoista, opettavaa ja palkitsevaa. Olen iloinen, että sain tämän kokemuksen vielä nyt, opiskelijatoiminnan viime minuutilla.

Samaan aikaan tapahtuu myös toisaalla.

Edustajistovaalikuulumiset on päivitetty toisaalla. Henkilökohtainen pettymys meni ohi seuraavana päivänä, kun hallituksen kokoaminen alkoi. Tyrkkyjä tuntuu riittävän, hyviä ja huonoja.

Perjantaina tapahtui työtapaturma. Heräsin aamulla kaksikymmentä minuuttia ennen linja-auton lähtöä, ja vaatetuksen miettiminen jäi kiireessä vähälle. Juhlistin sitten Uuden insinööriliiton paikallistoimiston avajaisia talvikengissä, farkuissa ja verkkatakissa (joka tosin on  peräisin 70-luvulta). Onneksi paikalle saapui myös keltainen fleece-takki. Kotiin kannetussa kutsussa kiellettiin kukat, puheet ja lahjat. Vaikka tilaisuutta ei suoranaisesti mainostettu nyyttikesteinäkään, voin kai puolustautua olettaneeni epämuodollisuuden yltävän pukeutumiseen asti.

Eräs tilaisuudessa seuraamani keskustelu palautti mieleen erään toisen taannoisen keskustelun, joka koskee suomalaista tapaa keskustella. Oletetaan, että jokin kansallinen työryhmä tai muu selvittäjä tekee selvitystyönsä perusteella radikaaleja ehdotuksia jonkin asian muuttamisesta. Keskustelukulttuuriimme ei kuulu keskustelun jatkaminen ensisijaisesti itse asiasta vaan ensin kyseenalaistetaan ehdotusten tekijän omat motiivit ja pätevyys. Kuka rakentelee ehdotuksillaan itselleen tulevaa työpaikkaa, kuka suojelee omaa etuaan kansallisen edun nimellä ja kuka nyt ei vain yksinkertaisesti ole edes tarpeeksi kokenut ja koulutettu ehdotuksia tekemään.

Samaan sorrun minäkin joskus. Uusien avausten takaa on helppo yrittää tunnistaa (ja tunnustaa) "todellisia" pyrkimyksiä. Yleensä argumentointini pyrkii kuitenkin perustelemaan omaa kantaani tukevat tekijät vastakkaisen kannan tukijoita monilukuisemmiksi. Tähän liittyy sen tunnustaminen, että kaikilla näkemyksillä on perusteensa - ratkaisevaa on perusteiden määrä ja niille yhdessä annettavat painoarvot, mikä minusta on keskustelemisen perimmäinen tarkoitus.

Oho, sivusinko tässä peräti "asiat riitelevät, eivät ihmiset" -filosofiaa..?

Aivan kuin elämässä ei olisi muutenkin kiirettä, päätimme eilen katsoa G-tyttöjä tämän päivän puolelle. Lorelai ja Luke saivat taas toisensa. Viidennestä tuotantokaudesta on vielä viimeinen satsi jäljellä.

Urautumista 

Urasta ja urasuunnittelusta keskusteleminen on vaikeaa joidenkin ihmisten kanssa. Hetken keskustelun jälkeen usein huomaa, ettei toinen puhu urasta vaan rikastumisesta, elintasokehityksestä tai ylenemisestä. Ura, urasuuntautuneisuus ja urasuunnittelu kuulostavat kieltämättä pyrkyryydeltä, ja kesti jonkin aikaa hyväksyä tuollaisia sanoja omaan käyttöön. Mutta lopultahan sanoihin aina totutaan ja niistä tulee oikeita - lopulta löytää itsensä kirjoittamassa opinnäytetyötä, jossa aatteellisella ja voittoa tavoittelemattomalla opiskelijakunnalla on asiakkaita ja tuotteita.

Joillekin ura on onneksi vain ura; sarja työpaikkoja ja -tehtäviä, jotka seuraavat toisiaan ja joista jokainen vie jollain tavalla eteenpäin. Urakehitystä puolestaan on ammatillinen kehittyminen tai työn vaihtuminen muuhun elämäntilanteeseen sopivaksi. Urasuunnittelu taas merkitsee näille ihmisille tietoisia valintoja, jotka johtavat urakehitykseen. Hyvässä tapauksessa ihminen kykenee näkemään nykyisen työnsä ominaisuudet ja tekijät, joista on hyötyä seuraavan työn hankkimisessa tai siinä pärjäämisessä. Vielä parempaa on, jos näitä ominaisuuksia ja tekijöitä onnistuu käyttämään jo nyt. Jos elämä on jatkuvaa varautumista tulevaan, huomista tuskin edes tulee.

Alangolla ja tornissa 

Nautimme lauantaina Ismo Alangon ja Teho Majamäen musisoinnista Raahesalissa. Kirjoitan konsertista arvostelun Osakolaiseen, joten kerron tässä vain mieleen jääneet seikat, joita tuskin käytän lehtijutussa: kadehdin Ismon pian 47-vuotiasta vartaloa ja Tehon iäkkäitä hiuksia.

Ennen keikkaa söimme ensimmäistä kertaa Raahen Tornitalon kiinalaisessa ravintolassa. Ripeä palvelu oli iloinen yllätys, sillä pelkäsimme varanneemme aivan liian vähän aikaa ruokailemiseen. En tiedä talon korkeutta, mutta katselimme auringon jättämää kotikaupunkiamme 13. kerroksesta.

En muuttanut mieltäni korkeiden talojen tarpeesta Oulussa. Nurkkapöydästä oli mukava katsella kaupungin valoja yli 180 asteen laajuudelta, mutta ei kokemus niin merkittävä ollut, että suosittelisin Oulun maisemien pilaamista ylikorkeilla rakennuksilla ihan vain näkymisen tai näkemisen vuoksi. Ei se Raahessakaan mikään varsinainen vetonaula ole. Ja kyllä Oulussa valoelämyksiä kokee nykyäänkin: muistan muutama vuosi sitten ihastelleeni sellutehtaan öisiä valoja länsituiralaisen kerrostalon ylimmästä asunnosta. Se oli mielenkiintoinen kokemus kaupungissa, jossa luulin lähes kaiken nähneeni.

Kulmakarvojen nyppiminen on yllättävän vähäkipuista.

Kokemukset opetuksesta ja opetusjärjestelyistä Raahen yksiköstä ovat karttuneet positiivisina. Luentosalivaihdoksista ilmoitetaan sähköpostitse ja peruuntuneista luennoista sain hyvissä ajoin tiedon tekstiviestinä. Olen huomannut seuraavani kiinnostuneena jopa henkilöverotuksen luentoja, vaikka aihe vaikutti aluksi käsittämättömän laajalta ja vaikeasti omaksuttavalta.

Jotain kuitenkin voisi parantaa, ja annan asiasta toki palautetta opintojaksojen päätteeksi. Kun toisen opintojakson tenttipäivä vaihtui kesken kaiken ja toisen sopimiseen käytettiin merkittävästi luentoaikaa, huomasin kaipaavani luentosuunnitelmia. Siis niitä sellaisia, joista jo opintojakson alussa saa käsityksen, miten aiheissa edetään, milloin on tentti ja oppimistehtävien kuolonlinjat ja mitä ovat oppimistavoitteet ja arviointiperusteet. Osa näistä asioista esiteltiin kummallakin aloitusluennolla mutta aikataulutettua suunnitelmaa en saanut. Ehkäpä pääsen jakamaan tämän hyvän käytänteen opintojaksopalautteessa.

Päästyäni eroon päivittäisestä opiskelijatoiminnasta (josta en todellisuudessa päässyt eroon) olen huomannut muuttaneeni suhtautumistani korkeakoulusanastoon. Käytän itse sujuvasti pelkästään termejä opiskelija, opintojakso, luento ja vuosikurssi mutta en enää häiriinny tai peräti korjaa toisen kielenkäyttöä, jos tämä puhuu oppilaista, kursseista, tunneista tai luokista. Kai se on jonkinlaista kasvamista tämäkin.

Samaan aikaan toisaalla: taidetta pikkuveljelle.

En ole koskaan nähnyt ihmisen piikittävän itseään - en ennen eilistä. Aamubussissa edessäni istunut nainen mittasi lasiputkesta ainetta piikkiin, jonka työnsi jonnekin kylkeensä (en nähnyt tarkemmin). En ole pitänyt insuliinipiikittämistä suurena vaivana. Nyt tulin ajatelleeksi, millaista olisi elää sellaisen kanssa päivittäin. Minulle riittää kahvin saannista huolehtiminen. Siinä epäonnistuminen kostautuu vain päänsärkynä.

Löysin aamulla rapakosta kaksikymppisen. Houkutus on suuri käyttää se johonkin turhaan.

Edustajistovaalin sähköinen ennakkoäänestys kestää viikon. Olenkohan ainoa, joka tuntee jo vaaliväsymystä? Toki väsymys voi olla kaikkea muutakin, ja onhan se vaativaa ylläpitää päivittäin elävää vaaliblogia. Tämä väsymys on kuitenkin ihan konkreettista. Nukuin eilen lahjakkaasti pommiin enkä ehtinyt töihin työryhmäkokoukseen. Niin alas on vajottu.

Opiskelijakunnan hallitus evakoitui eilen pohtimaan ensimmäistä kertaa ensi vuoden toimintaa. Sääntömuutos yhdisti perinteiset toimintasuunnitelman ja talousarvion toiminta- ja taloussuunnitelmaksi (TTS). Lisäksi sisällöllisesti eteenpäin harpannut edustajistovaalikampanjointi on herättänyt kysymyksen vanhan edustajiston hyväksymän TTS:n suhteesta uuden edustajiston todellisiin vaikuttamismahdollisuuksiin. Jos vuoden 2008 toimintasuunnitelman vahvistaa vuoden 2007 edustajisto, mikä on vuoden 2008 edustajiston rooli toiminnan suuntaviivojen vetämisessä?

Tähän vastauksena toiminta- ja taloussuunnitelmaa kehitetään entistä terävämmäksi ja strategisemmaksi. Kolmivuotisesta strategiasta johdetaan yhden vuoden "strategia", johon kirjataan vuoden strategiset tavoitteet ja jonka pohjalta uusi hallitus tekee sitten operatiivisen TTS:n. Vaikka uusi edari ei tätä paperia enää hyväksykään, se voi helpommin ohjeistaa hallitusta sen laatimisessa ja toteuttamisessa. Nämä kaikki paperit ovat olleet olemassa tähänkin saakka. Nyt niiden suhde taas vähän selkenee ja kehittyy. Niin kuin koko homma pikku hiljaa.

Samaan aikaan toisaalla: miniatyyrejä ja lentokenttäkokemuksia.

Katri Ylanderin uudessa kappaleessa on hyvät säkeistöt ja kammottava kertosäe. Pahinta ei ole edes se, että biisi kuulostaa aivan Kaija Kärkisen laulamalta. Hirveintä on sävellys, joka kuulostaa Ile Kalliolta.

Olen jo jonkin aikaa hirveitä biisejä kuullessani yrittänyt kuvitella Kari Tapiota esittämään niitä. Yleensä se muuttaa kaiken hiukan paremmaksi.

Pääsin Kajaaniin. Minulla on kahden hengen huone kahdella kylpyhuoneella ihan omassa käytössä. Kun vielä huomioidaan auditointiryhmän kokouksissa nauttimamme eväät, en usko, että satasten arvoisista taksilaskuista tulee sanottavaa.

Poika tippui eilen muuten sängyltä. Hän oli matkannut parivuoteen laidalta toiselle ja mätkähti mahalleen. Otsassa on sarvi ja nenässä ruhje. Muuten selvittiin huudolla.

Olen eilisestä lähtien ollut ammattikorkeakoulussa virallisesti enemmän suunnittelija kuin opiskelija. Työaikaa on nyt 60 prosenttia kokopäiväisestä.

Törmäillään 

Lauantai-iltana skootterikuski ei huomannut edelle kulkevaa perhettä vaan ajoi suoraan selkääni. Kaatuessani vein mukanani Miion vaunut, joissa nukkuvan pojan maailma kellahti yhtäkkiä kyljelleen. Omat kivut tulivat viiveellä, sillä säikähdystään huutavan pojan rauhoittaminen tuntui koko elämältä juuri silloin. Skootterin järkyttynyt teinikuljettaja kuuli kyllä kunniansa. Järkytyksen hieman tasaannuttua tajusin vaihtaa hänen kanssaan puhelinnumeroita.

Kohtaus paljasti mielenkiintoisia asioita minun ja Milkan suhtautumisesta. Vaimo huomasi myöhemmin, että hänen väristyksensä tulivat tilanteen jälkeen, kun taas minä oli ehtinyt huutaa solvaukseni jo ennen kuin skootteri oli pysähtynyt. Pyysin purkaustani myöhemmin anteeksi, sillä järki tuli tilanteeseen Milkaan verrattuna käänteisessä järjestyksessä.

Jos poika ei olisi ollut ensimmäisenä huolehdittavana, olisin todennäköisesti tehnyt törmääjälle (kuskille tai ajoneuvolle) jotain tyhmää. Tapauksen jälkeen olen väistänyt skoottereita pientareelle asti ja vilkuillut taakseni jokaisen moottorinäänen kuullessani.

Kynäillään

Sain osuuteni seuraavasta Osakolaisesta valmiiksi. Lähetin työläimmän artikkelini journalistiystävän tarkistettavaksi ja sain murska-arvostelut. Kieritin koko rakenteen uusiksi. Päätoimittajalle kelpasi. Olisikohan alkuperäinen kelvannut?

Gradun tekijä oli löytänyt internetistä erään vanhan artikkelin, jonka olin kirjoittanut Osakolaiseen. Aiheena oli ammattikorkeakouluopiskelijoiden identiteetti ja asetelmana yhteinen identiteetti vastaan tutkintoidentiteetti. Saamani sähköpostiviestin mukaan henkilö haluaa tarkentaa lähdetietojaan, jotta voi käyttää kirjoitustani ylempään ammattikorkeakoulututkintoon opiskelevien identiteettiä käsittelevässä gradussaan.

Rasittava matkailupäivä alkoi tänään puoli viideltä. Kahden tunnin kuluttua olin jo Oulunsalossa jonottamassa turvatarkastukseen. Lentomatkailuun erottamattomasti nykyään kuuluvat koskettelukokemukset (ruumiintarkastukset) ja muu alentaminen kirvoittivat jopa pari säettä sanataidetta myöhemmin julkaistavaksi.

Päivään sisältyi kaksi mielenkiintoista kokousta: auditointiryhmän ja SAMOKin koulutuspoliittisen työryhmän kokoontumiset. Hukkaan heitetyltä tämä päivä ei missään tapauksessa tunnu, vaikka juuri nyt väsymys ja rikkinäisyys ovatkin ensisijaiset olotilat. Tehokkaiden kokousten lisäksi puhuin pari tehokasta puhelua ja lähetin pari tehokasta sähköpostia. Tätä kirjoittaessa keinutan jalallani tehokkaasti Nikonpoikaa istuimessaan.

Tajuan vaaran tulla tulevaisuudessa huonoksi isäksi, sillä en vieläkään voi sietää tauotta ja kuuluvalla äänellä julkisessa kulkuvälineessä puhuvia lapsia. Paluumatkalla Helsingistä toivoin ensimmäistä kertaa, että paineenvaihtelut tukkisivat korvani oikein kunnolla. Kymmenvuotiaan moppitukkanulikan tarinointi tuli kuitenkin läpi.

Hankimme eturivin paikat Ismo Alanko Teholla -kiertueen Raahen keikalta. Kallista oli mutta kannattaa varmasti.

Minusta voisi tulla aika hyvä kysymysten esittäjä. Kokoan Osakolaiseen uutisia ja kirjoitan teema-artikkelia, ja olennainen osa työskentelyä on haastatteleminen. Kysymysten pitää olla teräviä. On varmistauduttava siitä, ettei vastaaja pääse luettelemaan ympäripyöreyksiä eikä vaarana ole tietotulvaan hukkuminen. Liian laajat kysymykset eivät houkuttele vastaamaankaan - varsinkin, jos luottaa sähköpostiin viestinnän välineenä. Asenteellisuuttakin on yritettävä välttää, jos haluaa, ettei vastaaja asetu heti puolustuskannalle vaan kertoo rehellisesti mielipiteensä tai tietämänsä tosiseikan. Liian terävät kysymykset paljastavat ennakkokäsityksen, mikä ei aina ole hyväksi.

Kysymysten miettiminen on menossa auditointiprosessissakin. Kajaanin ammattikorkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmä joutuu pian kysymysten ristituleen ja minun pitäisi laatia niistä viidesosa. Täytyy tunnustaa, että nyt mennään osittain osaamisen rajoilla. Mutta näinhän sitä rajaa siirretään.

Samaan aikaan toisaalla: Hirviaidan tuolla puolen.

Otsikko on ote kansanedustajan puheenvuorosta eilisessä täysistunnossa. Ei kai siinä.

Kouluttauduin eilen korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmän auditoijaksi. Se - laatu, laatutyö, auditointi - on enemmän kuin mielenkiintoista. Liiketalouden koulutuskin antaa hyvän pohjan esimerkiksi laadunvarmistusjärjestelmän peilaamiseen asetettuun strategiaan ja valittuihin työkaluihin.

Tässä yhtenä päivänä havahduin koululla käydessäni ajattelemaan, millaisia asiantuntijoita oma koulutusohjelmani oikeastaan tuottaa. Aika moni (suurin osa?) siitä valmistuvista on lopulta kuitenkin niitä, joille strategiat, laadunvarmistus ja osaamisen johtaminen ovat vain hienoja sanoja, joita käytetään todellisen työnteon häiritsemiseksi.

Tämä pohdinta taisi alkaa opiskelijayrityksen hallituksen kokouksesta, jonka osanottajat kuuluvat strategioita ja muita yleviä sanoja ymmärtävään ryhmään. Käsittelimme yrityksen viisivuotisjuhlan budjettia, ja huomasin, että puheenjohtajakin saa ottaa itseään niskasta kiinni hallituksen kokousasioiden valmistelussa. Etukäteen pitäisi varmistaa ja ohjeistaa, että asialistalle tulevista asioista on tiedossa selkeät päätösehdotukset tai taustalla on muuten laaja valmistelu ja tarpeeksi näkökulmia päätöksentekoa varten. Mitään valtavaa ongelmaa kokouksessa ei eteen tullut; en vain ollut tajunnut pyytää selvää esitystä juhlallisuuksiin varattavista rahoista. Siinä sitten laskettiin, mihin on varaa.

Poika täyttää tänään neljä kuukautta. En nähnyt häntä eilen hereillä lainkaan. Omaa syytänihän se on ja syyllisyyttä siitä kannan.

Paitani rinnuksilla on puklia. Enpä tätä huomannut, kun aamulla puin.

Tietotekniikan koulutusohjelma Raahessa keräsi syksyn yhteishaussa 62 prosenttia enemmän hakijoita kuin viime vuonna.
Paikallislehti kehui tulosta loistavaksi, mitä se onkin. Täytyy vain toivoa, ettei tästäkin noususta jouduta kiittämään pakkohakujärjestelmää. Oamkissa tarjolla oli Raahen tietotekniikan lisäksi vain Oulaisten hoitotyö, joten pakkohakijoiden vaihtoehdot ovat vähissä. Toivottavasti saamme riittävästi motivoituneita opiskelijoita pääsykokeeseen ja lopulta opiskelemaan.

Opiskelijakuntatoiminta jakaa viimeisiä kokemuksiaan minulle toimi- ja aktiivikauden lähestyessä päätöstään. Eilen sain todistaa ylioppilaskunnan edustajiston kokousta. Lähdin pois kokoustaulla lähes neljän tunnin kokoustamisen jälkeen. Ne rakentaa tai hankkii jonkun talon. Olikohan se nyt historiallinen päätös tai jotain.

Sain seurata hetkeä ennen edustajiston kokousta myös hallituksen kokoustamista. Erästä edustajiston kokousasiaa koskeva pohjaesitys tehtiin tasan minuutissa, avaamisesta päättämiseen.

Lapset ilmeisesti muuttavat arvomaailmaa. Pohdimme eilen Milkan kanssa kissanpennusta luopumista. Eläinrakkaassa perheessä asiaan suhtaudutaan yllättävän rationaalisesti, sillä emme kumpikaan tunnusta kauheasti kiintyneemme pikku-Intoon. Kun on Miio, johon verrata, samoihin aikoihin syntyneet karvamöykyt eivät tunnu niin tärkeiltä ja rakkailta. Sanoipa vaimo, että voisi olla kokonaan ilman eläimiä vähän aikaa. Odotamme kuitenkin luonnollista poistumaa paitsi pikkukissan kanssa - sen saa, joka tarjoaa hyvän kodin.

Blogiani mainostetaan työ- ja opiskelupaikkani yhteisölehdessä ja verkkoversiossa näkyi olevan linkkikin. Mielenkiinnolla odotan, kuinka paljon tämä yllättäen ja pyytämättä tullut näkyvyys vaikuttaa kirjoitusten sisältöön. Onhan blogiani toki seurattu Oamkissa ennen tätäkin; eihän se muuten olisi päätynyt yhteisölehden juttuunkaan.

Olen jo jonkin aikaa huomioinut sanankäytössäni mahdollisuuden työllistyä ammattikorkeakouluun talven aikana kokopäiväisesti. Tai näin ajattelin, kunnes pohdin itsekseni ihan vakavasti, mitä sellaista haluaisin ylipäätään kirjoittaa, mitä en soisi työyhteisössäni luettavan. Sensuurikynnys on siis valittu jo silloin, kun päätin perustaa blogin omalla nimelläni. Blogit, jotka eivät halua millään tavalla vaikuttaa lukijoidensa ajatteluun, ovat minun mielestä turhia. Nimettömyydellä ei vaikuteta rakentavasti, tai ainakaan helppoa se ei ole. Luulenpa, että nimettömyys rasittaisi kirjoituksiani enemmän kuin omana itsenä esiintyminen. Henkilöllisyytensä peittäminenkin vaatisi erityisponnisteluja.

Aftonbladetin kirjoittaja lopetti oman ilkeilybloginsa, koska kyllästyi vastaamaan yleisön vaatimukseen ja ilkeilemään jatkuvasti piikikkäämmin. Ymmärrän häntä hyvin. Itse olen jättänyt asioita tietoisesti kommentoimatta blogissa, vaikka olen tiennyt joidenkin vakiolukijoiden sitä odottavan. En minä koko elämääni täällä elä.

Kolme kokemusta/ajatusta tällä viikolla saivat pohtimaan osaamista.

Ensin työstimme SAMOKin varapuheenjohtajan kanssa mielipidekirjoitusta, jonka otsikossa komeilee "innovaatiojärjestelmä". Kanssakirjoittaja sattuu olemaan koulutukseltaa journalisti, joten kirjoituksesta tuli poikkeuksellisen hyvä. Luonnoksia kirjoitettiin kaikkiaan kolme ja jokaisen kohdalla opin aina jotain uutta. Ajattelin jopa parin asian kohdalla, ettei ole tarpeen olla eri mieltä - ehkä ammattilainen tietää.

Halusin pari vuotta sitten vaihtaa koulutusalaa. Viestintä kiinnosti kuten niin monia. Nyt ymmärrän, että mikä tahansa kiinnostava ala on hyvä vaihtoehto, kunhan ensin hankin "peruskoulutukseni" liiketaloudesta. Tästä koulutusohjelmasta saan pohjan työskennellä kiinnostavissa tehtävissä organisaatioissa jos toisessakin, muut taidot ovat sitten positiivista lisää. Oman osaamisen tunnistaminen auttaa myös kunnioittamaan muiden osaamista.

Toinen kokemus juontuu pidemmältä ajalta. Yhteistyö yliopistojen ja ylioppilaskuntien kanssa on paljastanut jotain akateemisen ja ammatillisen orientaation erosta. Ammattikorkeakoulussa ymmärtääkseni opitaan alasta riippumatta jonkinlaiset tiimityötaidot, projektinhallintaa ja niin edelleen. Nämä itsestäänselvät taidot jollain tavalla yliopistotoimijoiltakin löytyvät, mutta työskentely vaikuttaa silti usein hajanaisemmalta ja hmm…jopa vanhanaikaiselta. Aikaa kuluu työskentelytapojen yhteensovittamiseen. Tässäkö se työelämälähtöisyys on - opiskellaan työn tekemistä ja luotetaan siihen, että varsinainen sisältö opitaan sitten helpommin?

Kolmantena kokemuksena sain eilen kommentoida erästä lomaketta, jota valmisteltiin asiakaspalvelutarkoituksiin. Huomasin löytäväni lomakkeesta suhteellisen helposti käännettävät kompastuskivet ja muut asiakaslähtöisyyden kannalta olennaiset kohdat. On mielenkiintoista löytää ammatillinen identiteettinsä yksinkertaisesta paperilapusta samalla, kun joillekin muille se tarkoittaa kykyä vastata "työelämän vaatimiin muutoksen hallinnan avainkvalifikaatioihin".

Lukuvuosi alkoi minun osaltani (toistaiseksi) viimeistä kertaa. Viimeisen lukukauden aikana teen opinnäytetyötä ja pari rästitenttiä, opiskelen kotiyksikössäni englantia, kärtän hyväksilukuja ja tutustun Raahen yksikön todellisuuteen kahden opintojakson verran.

Englanninopettaja näyttää tietystä kulmasta katsottuna Anne Pohtamolta ja puhuu hyvin suomalaista englantia. Osa opiskelijoista on ulkomaalaisia, joten monikulttuuristen ryhmätöiden vaara on ilmeinen. Ensimmäisellä luennolla jouduin kuitenkin monikulttuuriseen ryhmään, jossa oli pelkästään suomalaisia - kolme keskimäärin nelikymppistä naista ja minä. Aikuisopiskelijan ja "nuorisopuolen" hiihtäjän opiskelussa on eroa. Yksi naisista pomotti armotta muita, kirjoitti ennen kuin yhteinen vastaus oli päätetty ja jätti mielestään typerät tai vääärät kommentit tylysti huomiotta. Muut stressasivat oikeista vastauksista aivan kuin tavallisessa, vapaamuotoisessa keskustelussa olisi sellaisia ja aivan kuin käynnissä olisi ollut lopputentti.

Kasvattavaahan tuollaisen kokeminen pidemmän päälle voi olla.

Raahen yksikössä törmäsin jälleen monikulttuurisuuteen, kun kummallekin opintojaksolle osallistuu konetekniikan aikuisopiskelija. Hän on selvästi innostunut opiskelusta, tykkää olla äänessä, viritellä spontaaneja keskusteluja luennon aiheista ja täydennellä opettajan sanomisia. Keskustelu oli toisella luennolla muutenkin aika vilkasta, mihin en ole tottunut. Minua nuoremmat tytöt ja pojat puhuivat vapautuneen oloisesti omista kokemuksistaan työelämässä ja -yhteisöissä. En tiedä, onko kyse raahelaisuudesta vai mistä, mutta suurin osa näistä opiskelijoista asuu Oulussa.

Samaisen opintojakson opettaja tunnisti minut opiskelijajärjestötoimijaksi ja houkutteli kertomaan tekemisistäni muulle ryhmälle. Hävetti - itseni puolesta - ja samalla nautin huomiosta - opiskelijakunnan vuoksi. En minä varmaan huonoin mahdollinen mainos ole.

Osakolaiseen on työn alla uutinen kaupunginvaltuuston uudesta puheenjohtajasta ja kuvareportaasi Raahesta kaupunkiin muuttaneen silmin. Jälkimmäistä tehdessä olen tuntenut syyllisyyttä tuhlaamisesta; keskinkertaistakin heikompana kuvaajana jätän varmasti käyttämättä hienon lainakameran hienoimmat ominaisuudet.

Historia havisuttaa lehdettömiä oksiaan tänään, kun opiskelijakunta on siirtynyt uuteen aikakauteen. Ei, digitaalinen televisio ei toimistolla näy, vaan uudet internetsivut on julkaistu osoitteessa www.osakoweb.fi. Virheitä ja epätäydellisyyksiä korjattaneen vielä tämä viikko, mutta ovatpahan nyt olemassa.

Ainakin pari tuntemaani hallitusta on vuorollaan pohtinut oman osoitteen hankkimista. Homma on aiemmin koettu turhan työlääksi ja kalliiksi tai sitten ammattikorkeakoulun viestinnän ammattitaitoon on luotettu tarpeeksi kovasti. Oamkin palvelimelta karkaaminen avautui mahdollisuudeksi jälleen kesällä, kun hakkeri (vai krakkeriko sen on) murtautui sivuille toistamiseen tänä vuonna. Sivustouudistusta jo vuoden ajan tehnyt ammattikorkeakoulu yritti vain vähäisin ponnistuksin pitää opiskelijakunnan graafisessa ja viestinnällisessä talutusnuorassaan, ja omat, itsenäiset sivut ovat totta. Muistan yhä sen tekstiviestikeskustelun, jolla aloitimme omien sivujen hankkimisen. Pienet askeleet odottivat taas vain ottajiaan.

Uusilla sivuilla on sovellettu asiakaslähtöisyyttä ja kohderyhmäajattelua. Perusesittelyjen, materiaalipankin, yhteystietojen ja itsenäisen opiskelijalehden oman sivun rinnalla pääosassa on kolme osiota, jotka on mietitty sivujen kolmen kohderyhmän mukaan. Kaikkea opiskelijakunnasta ei pyritä sanomaan verkkosivuilla vaan on yritetty löytää ne asiat, joita sivujen käyttäjä oikeasti hakee. Haasteena on pitää tiedon ja toimintojen määrä hallinnassa. Näin päivittäminen on helpompaa ja vanhentuneen tiedon mahdollisuus pysyy aisoissa.

Uuteen aikaan hyppäsi myös avioliittomme, joka on tänään jatkunut tasan kolmen vuoden ajan. Eilen Aukeassa julkaisemani kokoelma kertoo osittain siitäkin.

Eilen eräs tärkeä ihminen sai ikänsä eteen uuden numeron. Toivottavasti ikäkauden kriisit eivät enää ainakaan pahene.

On siinä nahkapäinen rodunjalostaja ihmeissään, kun maailman nopein mies on tummaihoinen Gay.

Yö 

Perjantaina jatkoimme kotiutumista tähän kaupunkiin ja vierailimme Taiteiden yössä. Kirjastolla kuuntelimme Milkan vanhan soitonopettajan lauluja, joita esitti opettajan tytär. Säveltäjä itse, vaatimaton pieni nainen, esitteli kappaleet hämmentyneen oloisena yleisölle. Pieni käsikirjasto ja taitelijan läsnäolo teki lauluista tietysti itseään suurempia ja koskettavampia, ja liikuttava kokemus oli valmis. Siitä onkin vähän aikaa, kun mikään on niin koskettanut.

Musiikkiesityksen jälkeen työntelimme lastenvaunut rantaan, kipaisimme kirpputoreille ja ostimme lakunauhoja torimyyjiltä. Huomaamatta mukaan tarttui myös arpajaisvoittoja ja muuta pikkukrääsää, jota kärräämme huumasta toivuttuamme kirpputorille. Sateinen ilta päättyi osaltamme tuliryhmän esitykseen, joka pojan hermostumisen ja sateen kiristämien vanhempienkin hermojen vuoksi jäi meiltä hieman kesken.

Lienenkö ollut liikkeellä väärissä paikoissa vääriin aikoihin, mutta en muista kokeneeni tällaista kaupunkikarkeloa entisessä kotikaupungissani. Siellä vietetään elokuussa ainakin Korttelihaipakkaa, jonka merkittävin vetonaula on kauppojen myöhäinen aukiolo. Raahessa en ole vielä törmännyt siihen, että kaiken kaupungissa tapahtuvan pitäisi edistää keskustan kauppojen myyntiä. Ihmisten osallistuminen, pienkulttuurin esiinpääseminen ja kaupunkilaisten yhteenkuuluvuus ovat täällä vielä arvossaan.

Tavaton

Nikonpoika opettelee käytöstapoja. Välillä otetaan takapakkia; jätkä imeskeli tänään tissiä ja oksensi yhtäkkiä "lautasen" täyteen. Suurta hupia on on myös nyrkin imeminen. Tavoitteena on ilmeisesti vielä joku päivä tunkea koko kämmen suuhun. Hauskaa on silloin, kun poika yrittää ensin nyrkkiä omaan suuhunsa ja tarjoaa sitten isillekin. Olen toistaiseksi kieltäytynyt.

Teoriaa…

Ennakoimisen ja suunnannäyttämisen jatkuvan hokemisen myötä uusiksi suosikkitermeikseni ovat nousseet proaktiivisuus ja reaktiivisuus. Ei tarvitse kauankaan asioita pyöritellä, että ne saa jaettua noiden kahden otsikon alle. Ongelma syntyy sitten, kun huomaa esimerkiksi lähes kaikkien opiskelijaliikkeen työkalujen ja toimintojen edustavan reaktiivisuutta.

Sanontojen käsitteet ovat myös mielenkiintoisia. Eilen kuulin ihmisen puhuvan "byrokratian renkaista" viitaten hitaaseen ja ennakoimattomaan liikkumiseen. Minä olen aina mieltänyt kyseiset esineet "byrokratian rattaiksi", jolloin syntyy mielikuva monimutkaisessa koneistossa jauhavista hammasrattaista.

…ja käytännön harjoituksia

Päivän mittaan tässä ympärilläni on taas puhuttu Praxis-harjoittelustipendistä. Valtakunnalliseksi ammattikorkeakoulujen työharjoittelun kehittämisen keulakuvaksi pyrkivä stipendi on naimisissa SOK-ryhmän kanssa eikä rahaa saa sellaisesta harjoittelusta, joka tehdään kyseisen konsernin ulkopuolella.

Ihmetys (ja naureskelu) on herännyt sitä miettiessä, millaiset lehmänkaupat tässä ovat takana ja kuka niitä on käynyt. Millähän joidenkin ammattikorkeakoulujen ja jonkin rehtorineuvoston suorat selät on taivutettu yhtä kauppaketjua kumartamaan? Tällaiset stipendit vievät arvoa muilta valtakunnallisilta kilpailuilta ja palkinnoilta, joiden saamiseksi saa valita, kenelle sielunsa myy.

Jatketaan yhtä eilisistä aiheista:

Ammattikorkeakoulun ratkaisu viestintäpalveluiden toteuttamisesta herättää intohimoja, mutta niin herätti aiempikin käytäntö. Nykyään viestintäpalvelut laskuttavat "asiakasta" kaikesta, mitä heillä teetetään, onpa kyseessä internetsivujen päivittäminen tai ilmoituksen julkaiseminen opiskelijoiden intranetissä. Aiemmin yksiköt maksoivat vuosimaksuja, mikä tietysti tuntui väärältä systeemiltä sekin. En tiedä, mikä käytännön pitäisi olla. Hyvää jälkeä siellä tehdään.

Sisäinen laskutus on viety vielä pidemmälle niissä ammattikorkeakouluissa, joissa sovelletaan tilaaja-tuottaja-mallia. Tämä tuntuu hullunkuriselta. Ammattikorkeakoulu panee rahaa taskusta toiseen. Ja todellisuudessa kyse ei ole edes ammattikorkeakoulusta vaan ylläpitäjästä, jonka taskuissa ne rahat kiertävät, sillä ammattikorkeakoulua ei kaupparekisteristä löydy. Tässäkin joku järki lienee.

Ilmoittelen piakkoin työnantajalleni, kuinka paljon työtuntejani voi lisätä. Kolmenkymmenen prosentin suunnittelijasta on tulossa vähän vähemmän osa-aikainen. Täytyy tunnustaa, että olen kova suunnittelemaan asioita eteenpäin, mutta silti minusta tuntuu, että elämä kuljettaa ihan omaa tahtiaan. On alettu opiskella, tehty järjestöharrastuksesta työ, menty naimisiin, vaihdettu kaupunkia ja saatu lapsi, ja kohta valmistutaan, mennään töihin, ostetaan auto ja asunto ja aletaan pitää oikeita kesälomia. Ei kai sellaista tarvitse suunnitella, kun se vain tapahtuu.

Tämä tuli mieleen, kun huomasin, kuinka hyvältä valmistuminen alkaa tuntua. Työllistyminen oikeisiin töihinkin näyttää yhä varmemmalta ja voin tyytyväisenä todeta, että siitä saan kiittää opiskelijatoimintaa. Eikä mitään tästä ole suunniteltu etukäteen. Minusta kun ei koskaan pitänyt tulla puheenjohtaakaan mihinkään.

Kettuilua 

Koulutuskuntayhtymä lähetti toimintakertomuksensa ja tilinpäätöksensä. Mukavaa, että muistavat AMK-hallituksen varajäsentäkin. Kummastelin tosin, miksi lähettivät vihkosen vuodesta 2005.

Virhe tai ei, joka tapauksessa katselin toimintakertomuksen läpi. Siellä mainittiin yhtymän oppilaitoksissa toimivat opiskelijajärjestötkin. Vuonna 2005 ammattikorkeakoulussa toimi vielä rekisteröity yhdistys. Toimintakertomus väitti, että vuosi oli kyseisen ry:n seitsemäs toimintavuosi, vaikka kahdeksashan se jo oli. Vuoden aikana lakimuutoksen synnyttämä ja OAMK:ssa hyvään vauhtiin saatettu julkisoikeudellinen opiskelijakunta oli unohtunut kertomuksesta kokonaan.

Näiden huomioiden jälkeen antauduin vainoharhalle, pidin toimintakertomuksen lähettämistä tarkoituksellisena kettuiluna ja loukkaannuin.

Myöhemmin tuli uusi toimintakertomus ja pahoittelut virheestä. Vuoden 2006 papereissa opiskelijakuntaa koskeva virhe jatkui. Siinä mainittu rekisteröity yhdistys lakkautettiin päivää ennen kuin tilikausi 2006 alkoi. 

Kissailua

Kissanpentu katosi yhtenä päivänä. Etsimme sitä epätoivon ja -uskon kasvaessa. Lopulta päättelimme koiran syöneen sen, onhan Viivi nautiskellut pienistä metsäneläimistäkin. Sitten Into kömpi kirjahyllyn alta. Olimme jo vilkaisseet, että "ei se tuonna ainakaan mahdu". Kyllä helpotti, ei tarvitse luopua tappajakoirasta.

Kuvasivulle on lisätty kissanpentu Into. Mustikka-hamsterin kuva poistui, sillä eläin lähtee illalla Milkan veljelle.

Gaagaa

Nikonpoika jokeltelee paljon. Juttua riittää ja vaikka kielemme on eri, vuoropuhelu on molemman osapuolen mielestä kivaa. Poika myös viljelee estotonta hymyään tiuhaan.

Lapsi kun on pieni ja avuton, liittyy siihen paljon mielikuvia. Sen lisäksi, että pikkukaverin tunteet, ajatukset ja mielipiteet ovat pitkälti meidän mielikuvituksemme tuotetta, lapsen hoitamista ja käsittelemistä säätelevät järjettömän tottumuksen lait. Ihmisen riuhtominen vaatteista on aikuisiällä väkivaltaa ja epäkunnioitusta, joten isukkia katsotaan pahasti, kun hän nostelee vauvaa rinnuksista. Samat katsojat pitävät kuitenkin aivan normaalina pikkumiehen sukuelinten räpläämistä aikuisin kourin. Isukille nauretaan kummastellen, kun hän kertoo pojalleen hyvien ja huonojen alushousujen eroista ja muista elämän totuuksista, joihin poika myöhemmin törmää. Isukille nauretaan myös, kun poika sylkee päivällisensä isukin rinnuksille.

Kovin on kiemuraista sivustakatsojien ajatuksenjuoksu.

Kulttuuria kouluihin

Ensi perjantaina teemme joukolla kulttuuriteon ja perustamme yhdistyksen. Nimeksi on kaavailtu Oulun seudun ammattikorkeakoulun kulttuuriyhdistys Selkäranka ry:tä.

Jokaisella itseään kunnioittavalla korkeakouluyhteisöllä pitää olla kulttuuriyhdistys. Tämän nyt perustettavan tarkoituksena on edistää ja ylläpitää OAMK:n opiskelija- ja korkeakoulukulttuuria. Tottakai mukana on patentti- ja rekisterihallituksen mallisääntöjen "edistää jäsentensä omaehtoista kulttuuriharrastusta" -lause, mutta yhden yhdistyksen resursseja on turha tuhlata kaiken mahdollisen kulttuuritoiminnan pyörittämiseen.

Ammattikorkeakoulussa on jo jonkinlainen ohjelmatoimisto ja muutama koulutusalajärjestökin toteuttaa opiskelijakulttuuria parhaansa mukaan. Myös opiskelijakunnan toiminnassa vilahtelee opiskelijakulttuuri-sana. Kulttuuriyhdistys tekee tietysti, mitä jäsenet haluavat, mutta kuten perustamiskokouksen kutsussa sanottiin, kulttuuri ei ole vain pelejä ja leikkejä, taidetta ja tapahtumia vaan pikemminkin pohja yhteisön identiteetille.

Toissapäivänä tapasin Osakolaisen uuden päätoimittajan viimein kasvokkain. Hänen lehdenteko-otteensa tuntuu tutulta, kun muistelee viimeisintä edeltänyttä päätoimittajaa. Tämä oli kehu.

Oulun ylioppilaslehden syyskauden ensimmäinen numero on ilmestynyt. Sielläkin päätoimittaja on vaihtumassa. Lehden nykytasoa identiteetittömänä ja sieluttomana opiskelijalehtikloonina kuvaa se, että päätoimittaja väistyy töihin paikalliseen seurakuntalehteen.

Oulun ylioppilaslehti vaikutti välillä oikein tasokkaalta, kun Osakolainen vaelteli opiskelijalehtien klisemuseon käytävillä, mutta rehellisesti arvioituna ei Ylkkärikään ole liittänyt sanottavammin uutta opiskelijalehtien perinteeseen. Väkisin väännetyt teemanumerot, "rajoja rikkovat" seksikirjoitukset ja matkareportaasi-linjalla liikkuneet artikkelit vastaavat toivottavasti kohderyhmän tarpeita - itsehän en siihen kuulu, joten saatan olla tämän pettymykseni kanssa yksin.

Jos joskus johtaisin opiskelijalehteä, sen sivuilla ei puhuttaisi sanallakaan seksistä eikä vaihto-opiskelun ihanuudesta. Sitä on tehty jo tarpeeksi.

Etsikääpä käsiinne tämänpäiväinen Kaleva ja katsokaa, kun valtionvarainministeri on hankkinut tittelinsä ja nimensä arpi- tai polttotatuointina otsaansa. Ihan siistin näköinen koriste.

Kyseinen Jyrkihän on kakkoshenkilönä hallituksessa, jota jota johtaa idolini Matti. Toista kauttaa vasten tahtoaan pääministerinä toimiva Matti on tylyttänyt tiedotusvälineitä gallupeista ja keskeneräisten asioiden huutelusta. Aivan sama, mitä mieltä varsinaisesta asiasta tai pääministerin politiikan sisällöstä olen, mutta Matin toimintatavoista huokuva itsetunto, määrätietoisuus ja hillitty charmi saavat yhä sympatiani. Sanalla sanoen Matti on kova jätkä.

Jyrkin ensimmäinen budjettiesitys antaa opiskelijoille luvan käydä enemmän töissä sekä muutaman lisäkympin opintorahaan vuoden kuluttua. Kohta tulevat valtakunnallisten opiskelijajärjestöjen kommentit, joissa nämä lupaukset julistetaan vuosituhannen kovimmiksi jutuiksi ja joissa budjettiesityksen epäkohdat jäävät jälleen hyvän yhteistyön nimissä huomiotta.

Anoppilassa on telkkari ja eilen sitä kytätessämme vilahti ruudulla juttua Kollajan tekoaltaasta, joka rakennetaan, jos kaikki, jotka eivät asu sen lähelläkään, saavat päättää.

Ohjelman lopussa näkymätön mies muistutti lentokuvan päälle painokkaasti, että "täällä sitä suunnitellaan hanketta, joka on Suomen lain vastainen". Samalla hokemalla on kerätty sympatiaa Kalevan mielipidesivullakin useampaan kertaan. Ihan hyvä mantra varmaan.

Ymmärrän hyvin, että Kollaja kiinnostaa korkeakoulutusta enemmän, mutta en ole vielä kirkastanut itselleni perimmäistä syytä, miksi lainvastaisuus-argumenttia ei pidetä esillä korkeakoulutuksen rakenteellisen kehittämisen hankkeita kritisoitaessa. Suomi on väärällään hankkeita, joiden viimeisteleminen tulee vaatimaan lain tai sen tulkinnan muuttamista.

Luonnonsuojelu on herkkä aihe. Vielä herkempää on terveydensuojelu. En nimittäin ymmärrä, miksi tupakoinnin kieltäminen on niin helppoa mutta autoilun vähentäminen, energiatarpeen hillitseminen tai muut lopulta ihmisterveyteenkin vaikuttavat luonnonsuojelutoimenpiteet vaikuttavat mahdottomilta. "Demokratia sammuttaa savukkeensa, jotta diktaattorien piiput saisivat palaa."

Lapin läpi 

Kävin hakemassa anopin ja teinipojan EU:n turvaan NATO-maa Norjasta. 1800 kilometriä kahdessa päivässä on aika paljon oikean jalkani mielestä. Näin yhden huuhkajan, yhden ketun ja puolimiljoonaa poroa. Tapoin kaksi pikkulintua.

Ulkomailla on eriväristä, varsinkin jos on liikkeellä omalla autolla. Kun Nuorgam vaihtui Finmarkin maakunnaksi, nopeusrajoitustaulut muuttuivat punavalkoisiksi, kaistamerkinnät kokonaan keltaisiksi ja hirvivaroitusten eläimet tylsemmiksi. Silloin tuntee olevansa ulkomailla, kun merkkikielikin on hieman eriä. Toisaalta olen saanut ulkomaillaolotunteen myös öisessä Espoossa, jossa etsiskelin nakkikioskia marraskuussa 2005.

Soluttautumista

Hankkiuduin Osakolaisen toimittajakuntaan vastoin kaikkia kunnioittamiani periaatteita. Sovimme tosin päätoimittajan kanssa, että en kirjoita mistään opiskelijakuntaan liittyvästä. Vältämme siten kustantajan ja toimittajan sisäiset ristiriidat ja minä voin keskittyä hankkimaan kokemusta toimittajan tehtävistä.

Opiskelun kannalta minä tämän otan, kun en ole juuri toimituksellista aineistoa työstänyt. Aloitus on aika mielenkiintoinen, kun teen keskiaukeamajutun isäksi tulevasta opiskelijasta. Idea oli osittain omani, mutta en toki ole pääosassa itse.

Toivoisin olevani selkärankainen ihminen, joka lopettaa asioinnin asiakkaitaan tai työntekijöitään huonosti kohtelevissa liikkeissä. Tuskin olen, vaikka Lidlissä en enää käykään.

Etsin Tokmannilta pieniä koreja, jotka olivat loppuneet. Saatavuuden kuultuani lopetin toki etsimisen. Keräsin hyllyistä kuitenkin pari hammasharjaa sekä tarjouksessa olleen Ohranan. Suuntasinpa siitä vielä makeishyllylle irtokarkkeja valitsemaan. Siellä kohtasin kyltin, jossa isot kirjaimet ja huutomerkki painottivat, että "täytetty pussi on ostopäätös".

Näihin uhkailuihin törmää useammissakin halpakaupoissa. Ostopäätöksenä pidetään yleensä avattua pakkausta, vaikka sen voi avata ja sulkea rikkomatta mitään. Nyt myös karkkipussin täyttäminen on ostopäätös. Ja mitähän sitten tapahtuu, kun ostopäätös pyörretään kauppiaan uhkauksista välittämättä? Vartijatko ne nöyryyttävät ihmisen vai kutsutaanko peräti poliisi?

Kohta varmaan hedelmienkin kunto pitää arvioida silmämääräisesti, sillä "hedelmään koskeminen on ostopäätös". Ehkä myös paidan sovittaminen saa uuden merkityksen, kun "vaatteiden sovittaminen on ostopäätös". Perusteluja olemassaoleville ostopäätösten helpottajille luultavasti löytyy esitettäviksi, mutta asiakkaiden ohjaaminen uhkailulla ja töykeydellä kertoo kauppiaan perusasenteen rahoittajiaan kohtaan.

Toinen ärsyttävä seikka on hinnan asema ylivertaisena ja vastaansanomattomana kilpailukeinona. "Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa", sanottiin aikanaan radiomainoksessa, jossa tyhmälle oli annettu minun nimeni. "Etkä maksa välikäsille", lupaa eräilyliike, ja "katso, miten halpaa", neuvoo halpahalli.

Halvan hinnan perässä juokseminen on ihmisen peruskuntoilua ja siitä kieltäytyvä on tyhmä, laiska ja saamaton. Onhan järjetöntä maksaa vetoavista mainoksista, selkeästä ja tyylikkäästä esillepanosta tai apua tarjoavista myyjistä.

Miksi hysteeristä halvimman ostajaa kunnioitetaan rahan arvon ymmärtämisen vuoksi? Alhaisen hinnan (edullisuuskin on halpaa laajempi käsite) pitäminen ainoana kriteerinä on minulle osoitus rahan nostamisesta ansaitsemattomaan asemaan.

Alussa toivoin selkärankaa. Usein olen myös toivonut puhelinnumeroa, johon voi soittaa, kun pitää ratkaista kilpailevien tuotteiden, kauppojen ja tuotemerkkien väliltä: Onko Rainbow eettinen ostos, jos on tarjolla Pirkkaa tai torimyyjän vaihtehto?

Viemme Nikonpojan Kalajoelle näytille ja ensi viikolla Hyrynsalmelle. Päivitystauko luvassa.

Lapinrinne kakkosessa kirjoitetaan mielenkiintoisia blogeja, joita lisäilen ehkä sivupalkkiin myöhemmin. Kirjoittajat eivät kuitenkaan edusta tasaisesti kaikkia kerroksen (saako sitä nyt sanoa kerrokseksi, saako…) järjestöjä. SAMOKin puoliviralliset blogithan poistuivat keskuudestamme, kun kukaan ei osannut niitä kirjoittaa, ja täysin epävirallisetkin liittolaisten verkkopäiväkirjat ovat kuolleet pystyyn tai tulleet jopa haudatuiksi. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä edes valtakunnallisen liiton hallituksessa vaikuttamismahdollisuuksiaan ja vastuutaan julkisen keskustelun hämmentämisestä, ovat sortuneet myös pelkäämään, että joku saattaa jopa lukea niitä blogeja ja olla asioista eri mieltä.

Ne pari lapinrinteeläistä blogia eivät kärsi vaikuttamattomuuden vaivasta tai ärsyyntymisen pelosta. Olen iloinen, että ne ovat olemassa.

Lomareissu on myös katkaisuhoitoa virtuaalielämälle, jota olen elänyt pari viikkoa tiiviisti. Julkaisin Aukeassa yöllä uuden kokoelman ja jätin loppukaneettini sensuuri-aiheiseen jankutuskeskusteluun. Puhelimessa ei ole internetyhteyttä mutta muistikirja ja pari peliä siinä on. Puhelimiakin on kaksi kappalein. Tein eilen uuden ennätyksen työpuhelimen Puzzle-pelissä. Että on sisältöä. Elämässä.

Keskusteleminen on kivaa, jos on mielipide jostain asiasta. On kiva keskustella myös, jos mielipidettä ei vielä ole tai se ei ole aivan valmis. Aukeassa olen osallistunut huvikseni keskusteluun luomisgallerian laadunvalvonnasta. En ole ilmaissut itseäni pilaillakseni, mutta totta puhuakseni aihe ei vie yöuniani vaikka olen vaikuttanut vihaiselta ja kiukkuiselta kanssakeskustelijoiden mukaan. Jokin vain herätti minussa vastarinnan. Kynyttävä systeemi se on kulttuurisysteemikin, jos se kynyttää.

Perjantai on Aukeassa taas julkaisupäiväni. Kokoelma odottaa vielä yhtä runoa ja sitten sen julkaisen. Viimeaikainen runotulva on syventänyt suhdettani matkapuhelimeeni, sillä runonraakileet kulkevat kätevästi mukana kännykän muistikirjassa. Yhteen merkintään mahtuisi kohtalaisen pituinen kolumnikin; ainakin Osakolaisen kolumnipituus oli aikanaan 3000 merkkiä.

Suhteeni nykyteknologisiin viestimiin on kohdannut kuitenkin myös paheksuntaa. Milkan mielestä olen puhelimesta ja intrenetistä riippuvainen. Vastustan väitettä, sillä eihän huumeriipuvaistakaan pidetä neula- ja dollarinseteliaddiktina. Jos koukussa olenkin, kohteena ei ole väline. Lisäksi yritän olla koukkuuntumatta mihinkään.

Tutustuin eilen viimeistä kertaa Manne-TV:nä esitettyyn viihdeohjelmaan ymmärtääkseni, mistä niin kovasti puhutaan. Nyt ymmärrän.

Minäkin raivostuisin, jos jostakin edustamastani vähemmistöstä tehtäisiin tuollainen ohjelma. Pahinta olisi, jos tekijöinä olisi myös vähemmistön jäseniä. Ohjelma oli toivottoman huono, luokaton. Edes huonoimmat joperuonansuut eivät ole yltäneet yhtä alas.

Minä en tunnistanut eilisestä jaksosta yhtään ennakkoluuloa tai klisettä, jota olisin pitänyt totena. Työ-sanan kohdalla sylkäiseminen lähes nauratti kaksi kertaa, mutta toistettuna sekin muuttui vastenmieliseksi. Vaivaantuneena ajattelin, että romanit esittivät romaneja olematta omia itsejään.

Nyt joku sanoo, että sehän onkin sarjan tarkoitus: näyttää, miten absurdeja ennakkoluulomme todellisuudessa ovat. En silti usko, että huono viihdeohjelma on oikea tapa lupamaksurahoitettuun asennekasvatukseen. Tosin muutama vuosi sitten televisiossa pyörinyt hengetön draamakaan ei luullakseni hälventänyt ensimmäistäkään epäluuloista olettamusta.

Huono huumori pistää vihaksi, ei omatuntoon.