.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Joulu tuli tänä vuonna kiitettävän nopeasti ja oli yhtä nopeasti ohi.

Luntakin sataa. Luonnon oma keinovalo pelastaa kaamokseen masentuneet. Tai se valaisee lohduttoman yksinäisyyden valkoisessa paljaudessaan. Onpahan nyt kuitenkin valoa pimeillä metsäpoluillakin.

Uudessa kotikaupungissani oli jotain puhetta kävelykadun talvivaloista. Niitä on jonkun mielestä tietysti liian vähän ja palavat turhan harvoin. Samaa laulua sai kuunnella edellisessäkin kaupungissa. Rotuaarin tähdet eivät ole teknologiakaupunkilaisille tarpeeksi hienoja ja näyttäviä. Suomalaiset ovat katsoneet liikaa elokuvia, kun eivät osaa tyytyä ympäristöystävällisempiin valaistusvaihtoehtoihin. Millähän pohjalla joulun henki on, jos se on kaupungin valoista kiinni?

Katsoimme eilen haukutun Kaksipäisen kotkan varjossa. Oli vaikea uskoa silmiään, kun niinkin tasokkaat näyttelijät esiintyivät historian surkeimmassa ja pateettisimmassa Suomi-elokuvassa.

Raahen lukion teatteriryhmä esitti tänään Skiftesvik-dramatisoinnin Tuulen poika. Saimme lopulta lapsenvahdin ja kävimme katsomassa.

Lukionäytelmissä on jotain aitoa ja alkuperäistä. Monenlaisin motiivein valinnaisaineisiinsa päätyneet nuoret esiintyvät vaihtelevilla taidoillaan. Tämän näytelmän taustalla soi elävä musiikki ja lavastusta oli värkännyt pitkä lista ihmisiä. Musiikki ja lavastus saivatkin kiitokset kotimatkallamme. Naispääosan eli Tuulen pojan äidin esittäjän kaksijäseninen raatimme palkitsi parhaana. Myös Tuulen pojan isää tulkittiin raadin mielestä hyvin. Yksiäänisen kunniamaininnan sai iso kaveri kaksoisroolistaan pappina ja poliisina. Muut olivat huonoja, surkeita, epäuskottavia tai ärsyttäviä.

Nikonpoika on huomenna puolivuotias. Merkkipäivään on varauduttu suunnittelemalla juhlallista ruokalistaa; poika nimittäin aloittaa kiinteän ruoan. Perunalla lähdetään, jotta kaveri ehtii kyllästyä siihen aikuisikään mennessä, kuten kävi allekirjoittaneelle.

Huomioita päivien varsilta:

Ei tarvittu kuin kolme osaa Keiran, Johnnyn ja Leg… ei vaan Orlandon kolmiodraamaa ja laivojen ryöstäminen ynnä viattomien väkivaltainen surmaaminen muuttui hyväksyttäväksi ja jännittäväksi. Piraatti-trilogian päätösosassa kulutin suurimman huomiokykyni Keith Richardsin esiintymisen odottamiseen. Luulen huomanneeni, kuka hän oli.

Tiedättehän kompromissi-salaatin? Se on salaatti, johon ei saa laittaa mitään hyvää, koska joku ei kuitenkaan ole vielä päässyt yli henkisestä teini-iästään ja kehittymättömästä makuaistista. Eilen eräässä illanvietossa oli kaksi salaattia. Toisessa oli kaikki hyvä. Kerrankin.

Oloni oli tänään hieman nostalginen (hyvin yleisellä tavalla tosin), kun kirjoitin tenttivastauksia Raahen tietokonealan oppilaitoksen koepaperille. Tentti oli kauhuesimerkki oppimisen arviointivälineestä työelämälähtöisessä ammattikorkeakoulussa. Tenttikirjan sivunumerojen muistaminen teorioiden ohella olisi varmaan tuonut lisäpisteitä.

On ravistavaa tajuta, että a) minä olen nyt sellainen isä, jonka kädestä siinä sanonnassa puhutaan, b) ihmiset saattavat pitää naimisissa olevaa, 24-vuotiasta isää aikuisena ja c) meillä on kotona isä- ja äiti-tekstiset pyyhekoukut.

Nikonpoika oli tänään sylissäni ja aloitti hirveän parkumisen, kun äitinsä vei hänet pois. Kosketti.

Jim Carreyn pakkomielle-elokuva 23 oli juuri niin ahdistava kuin kuvittelin. Leffa oli houkutellut kioskin hyllyssä monta kertaa ja yhtä usein seireenin laulu oli vaiennettu. Kunnes tuli perjantai. 2+8+0+2+8+3 eli minun syntymäaikani numerot ovat yhtä kuin 23. Löytyyhän näitä numeroita. Yritän kohdistaa pakkomielteeni johonkin muuhun.

Aivan kuin elämässä ei olisi muutenkin kiirettä, päätimme eilen katsoa G-tyttöjä tämän päivän puolelle. Lorelai ja Luke saivat taas toisensa. Viidennestä tuotantokaudesta on vielä viimeinen satsi jäljellä.

Urautumista 

Urasta ja urasuunnittelusta keskusteleminen on vaikeaa joidenkin ihmisten kanssa. Hetken keskustelun jälkeen usein huomaa, ettei toinen puhu urasta vaan rikastumisesta, elintasokehityksestä tai ylenemisestä. Ura, urasuuntautuneisuus ja urasuunnittelu kuulostavat kieltämättä pyrkyryydeltä, ja kesti jonkin aikaa hyväksyä tuollaisia sanoja omaan käyttöön. Mutta lopultahan sanoihin aina totutaan ja niistä tulee oikeita - lopulta löytää itsensä kirjoittamassa opinnäytetyötä, jossa aatteellisella ja voittoa tavoittelemattomalla opiskelijakunnalla on asiakkaita ja tuotteita.

Joillekin ura on onneksi vain ura; sarja työpaikkoja ja -tehtäviä, jotka seuraavat toisiaan ja joista jokainen vie jollain tavalla eteenpäin. Urakehitystä puolestaan on ammatillinen kehittyminen tai työn vaihtuminen muuhun elämäntilanteeseen sopivaksi. Urasuunnittelu taas merkitsee näille ihmisille tietoisia valintoja, jotka johtavat urakehitykseen. Hyvässä tapauksessa ihminen kykenee näkemään nykyisen työnsä ominaisuudet ja tekijät, joista on hyötyä seuraavan työn hankkimisessa tai siinä pärjäämisessä. Vielä parempaa on, jos näitä ominaisuuksia ja tekijöitä onnistuu käyttämään jo nyt. Jos elämä on jatkuvaa varautumista tulevaan, huomista tuskin edes tulee.

Alangolla ja tornissa 

Nautimme lauantaina Ismo Alangon ja Teho Majamäen musisoinnista Raahesalissa. Kirjoitan konsertista arvostelun Osakolaiseen, joten kerron tässä vain mieleen jääneet seikat, joita tuskin käytän lehtijutussa: kadehdin Ismon pian 47-vuotiasta vartaloa ja Tehon iäkkäitä hiuksia.

Ennen keikkaa söimme ensimmäistä kertaa Raahen Tornitalon kiinalaisessa ravintolassa. Ripeä palvelu oli iloinen yllätys, sillä pelkäsimme varanneemme aivan liian vähän aikaa ruokailemiseen. En tiedä talon korkeutta, mutta katselimme auringon jättämää kotikaupunkiamme 13. kerroksesta.

En muuttanut mieltäni korkeiden talojen tarpeesta Oulussa. Nurkkapöydästä oli mukava katsella kaupungin valoja yli 180 asteen laajuudelta, mutta ei kokemus niin merkittävä ollut, että suosittelisin Oulun maisemien pilaamista ylikorkeilla rakennuksilla ihan vain näkymisen tai näkemisen vuoksi. Ei se Raahessakaan mikään varsinainen vetonaula ole. Ja kyllä Oulussa valoelämyksiä kokee nykyäänkin: muistan muutama vuosi sitten ihastelleeni sellutehtaan öisiä valoja länsituiralaisen kerrostalon ylimmästä asunnosta. Se oli mielenkiintoinen kokemus kaupungissa, jossa luulin lähes kaiken nähneeni.

Suomen kielen kummallisuuksia: "Kyllä" on lähtökohtaisesti myönteinen sana, "ei" puolestaan kielteinen. Mutta mitä oikein tarkoittaa "eiköhän"..?

Luin pitkästä aikaa kokonaisen kirjan, Politiikkaa Asterixin maailmassa. Asterix-sarjakuvat ovat aina olleet viihdyttävintä kuvakirjallisuutta ja tunnustan omaksuneeni niistä osan Rooman valtakuntaa ja vähän muitakin asioita koskevasta yleissivistyksestäni. Kari Karjalaisen kirjoittamassa "tutkielmassa" kiehtovaa on esimerkiksi todistelu siitä, kuka kyläläinen tietää taikajuoman reseptin tietäjä Akvavitixin lisäksi.

Kaunosieluissa pysytellään vielä sanailussa. Uuden kokoelman kolme runoa ovat pääasiassa päivittäisten työmatkojen tuotoksia, ja työstähän ne kertovatkin.

Selkärangan sivut avautunevat pian. Opiskelijakunnan hallitus suuressa viisaudessaan myönsi kulttuuriyhdistykselle avustuksen tiedotemateriaaleihin ja graafiseen ilmeistämiseen. Suunnitelmissa on jo isku erääseen yksikköön, improteatterin tukemista, verkkolehden vääntämistä ja kulttuuriteon valitsemista. Selkäranka-teema tarjoaa myös lähes ehtymättömän "sanavaraston" yhdistyksen käyttöön: laitetaanko jollekin toiminnolle nimeksi Nikama, toiselle Välilevy ja kolmannelle Ruoto? Ja mitä olisivat Selkäydin tai Fysioterapia?

(Tein miehen työn ja kokosin Ikea-huonekalun. Olen ylpeä itsestäni siltäkin varalta, että muut eivät osaa olla.)

Meidän poika ei koskaan mene yläasteelle. Ei ainakaan julkiseen kouluun. Päätin tämä voituani pahoin puolitoista tuntia Kolmetoista-nimisen elokuvan parissa. Oksetti ja itketti. Ihmettelin ihmisten arvoja ja alttiutta ympäristön paineille. Tarkemmin ajateltuani päätän olla laittamatta poikaani amerikkalaiselle yläasteelle.

Kaunosieluissa tapahtui viimein kuvataiteenkin puolella. Sinne siis.

Iltalisäys

Ai niin, lehtimyyjä yllätti aamulla ja teki vetoavan tarjouksen. Tunsin hieman sääliä kovasti yrittävää poikaa kohtaan ja tilasin Suomen suosituimman miestenlehden.

Blogini edellinen merkintä joutui kummallisen kommenttikaappauksen uhriksi toiseen blogiin. Ihmeellinen maailma.

Nikonpoika on alkanut jutella todenteolla. Tarinaa tulee sekä seurassa että yksinään. Vaarana on, että poika rakastuu omaan ääneensä, ja seurauksethan näemme ennalta, kun tarkkailemme vaikkapa isukkia. Hyvä kuitenkin, että Miio viihtyy omassa seurassaankin eikä vaadi koko ajan huomiota. Erehdypä sitten ottamaan poika hetkeksi syliin ja laskemaan kohta pois… Saavutetuista eduista pidetään äänekkäästi kiinni jo kolmen kuukauden iässä.

Avasimme viimeviikkoisen vuosipäivän kunniaksi Milkan kanssa yhteisen blogin. Luvassa on ajoittain päivittyvää sana- ja kuvataidetta.

On siinä nahkapäinen rodunjalostaja ihmeissään, kun maailman nopein mies on tummaihoinen Gay.

Yö 

Perjantaina jatkoimme kotiutumista tähän kaupunkiin ja vierailimme Taiteiden yössä. Kirjastolla kuuntelimme Milkan vanhan soitonopettajan lauluja, joita esitti opettajan tytär. Säveltäjä itse, vaatimaton pieni nainen, esitteli kappaleet hämmentyneen oloisena yleisölle. Pieni käsikirjasto ja taitelijan läsnäolo teki lauluista tietysti itseään suurempia ja koskettavampia, ja liikuttava kokemus oli valmis. Siitä onkin vähän aikaa, kun mikään on niin koskettanut.

Musiikkiesityksen jälkeen työntelimme lastenvaunut rantaan, kipaisimme kirpputoreille ja ostimme lakunauhoja torimyyjiltä. Huomaamatta mukaan tarttui myös arpajaisvoittoja ja muuta pikkukrääsää, jota kärräämme huumasta toivuttuamme kirpputorille. Sateinen ilta päättyi osaltamme tuliryhmän esitykseen, joka pojan hermostumisen ja sateen kiristämien vanhempienkin hermojen vuoksi jäi meiltä hieman kesken.

Lienenkö ollut liikkeellä väärissä paikoissa vääriin aikoihin, mutta en muista kokeneeni tällaista kaupunkikarkeloa entisessä kotikaupungissani. Siellä vietetään elokuussa ainakin Korttelihaipakkaa, jonka merkittävin vetonaula on kauppojen myöhäinen aukiolo. Raahessa en ole vielä törmännyt siihen, että kaiken kaupungissa tapahtuvan pitäisi edistää keskustan kauppojen myyntiä. Ihmisten osallistuminen, pienkulttuurin esiinpääseminen ja kaupunkilaisten yhteenkuuluvuus ovat täällä vielä arvossaan.

Tavaton

Nikonpoika opettelee käytöstapoja. Välillä otetaan takapakkia; jätkä imeskeli tänään tissiä ja oksensi yhtäkkiä "lautasen" täyteen. Suurta hupia on on myös nyrkin imeminen. Tavoitteena on ilmeisesti vielä joku päivä tunkea koko kämmen suuhun. Hauskaa on silloin, kun poika yrittää ensin nyrkkiä omaan suuhunsa ja tarjoaa sitten isillekin. Olen toistaiseksi kieltäytynyt.

Kirjastosta lainattu Kätketty on erikoinen elokuva; toisaalta jännittävä ja ahdistava, toisaalta vaikea ja selittämätön. Loppuratkaisu jäi aivan kielen päälle ja siinä sitä on nyt pari päivää pyöritelty ja odotettu, josko ymmärtäisin, mistä elokuvassa on kyse. Leffassa ei varsinaisia kauheuksia tapahtunut juuri lainkaan tai ne kauheudet esitettiin muuten helppojen kohtausten aikana. Sitten taas salakuvattiin ja hiivittiin käytäviä eikä mitään tapahtunut, pelotti vain.

Kummallisuuksien selitys tuntuu tosiaan olevan tuossa aivan otettavissa, toisin kuin esimerkiksi hiljattain televisiossa esitetyssä Mulholland Drive’ssa.

Osakolaisen uuden päätoimittajan esikoinen kärrättiin painosta maailmalle. Lehden kansi on tyhjä perinteisiä ravintolamainoksia lukuunottamatta. Edes päätoimittajan oma kuva ei kantta korista, mikä on ensimmäinen selvä ero edeltäjään. Tyhjällä kannella on jokin tarkoitus, kuten muullakin sisällöllä tuntuu olevan. Tietysti olen hieman jäävi lehteä arvioimaan, mutta en anna sen estää minua kehumasta, että paras opiskelijakuntalehtihän Osakolainen yhä on. Ja kuten aina, lehdellä on jälleen uusi, tuoreenoloinen suunta.

Uudessa numerossa jatkoi myös nimimerkkikolumnisti, joka ei ollut keksinyt muita haukuttavia kuin samat vanhat puheenjohtajat. Muun sisällön suhteen päätoimittajan linjana on antaa Oamkilaisten puhua - hänen omat mieltymyksensä määrittävät jokaisen numeron teeman, mutta varsinaiset jutut syntyvät, jos jollain ammattikorkeakoululaisella on sanottavaa. Työn alla on muun muassa Ydinvoima Pohjanmaalle - aiheinen juttu, johon pitäisi löytää Oamkilaisia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Päätoimittajan tai toimittajan omista mielipiteistä ei kuulemma juttuja tehdä.

Tuossa oli yksinkertaistusta mukana, mutta tällaisesta periaatteellisuudesta minä pidän.

Olemme opetelleet katsomaan elokuvia pätkissä. Nikonpojan keskittymiskyky on elokuvataiteen suhteen nollaluokkaa, joten kahden tunnin leffassa vierähtää helposti kolme. Siihenkin tottuu.

Maanantaina löysimme kirjastosta lisää Kaurismäkeä, kulttimaineisen Arvottomat, jonka Aki kirjoitti, Mika ohjasi ja Aki vielä viimeisteli roolityöllään. Lyhyesti sanottuna suosittelen katsomaan kaikki Kaurismäki-elokuvat, joita sattuu löytymään. Ainakin Akin tekemät.

Eilen kioskilta lähti mukaan the Queen. Alkuperäistä televisiokuvaa käyttävä näinkin-se-saattoi-mennä-henkinen elokuva rullasi eteenpäin kahden loistavan näyttelijän tahtiin. Kuningatarta ja pääministeriä näyttelivät lahjakkaat ihmiset, jotka olivat käyttäneet aikaansa esikuviensa esiintymisen sisäistämiseen. Elokuva oli nautinto myös kauniin brittienglannin vuoksi sekä tietysti samasta syystä, joka pitää kuningashuoneen pystyssä modernissa maailmassamme: meistä on vain niin kivaa ihmetellä kuninkaallisten tavallisuutta ja kummallisuutta.

Nikonpoika on alkanut kiinnostua ympäristöstään yhä enemmän. Vuorovaikutuksellisia naureskelu- ja korisemishetkiä on päivittäin useita. Kehitys jatkuu, vaikka annoin pojan tippua sohvalta, vahingossa tietenkin. Kuolaava idiootti hän oli jo ennen sitä.

Ammattikorkeakoulun kulttuuriyhdistyksen perustaminen sai lopulta perustamaan myös uuden kategorian. Perustamiskokouksessa oli läsnä yhdeksän innokasta - viisi enemmän kuin odotin. Yhden osallistujan poistuttua kiireisiinsä kesken kokouksen valittiin kaikki läsnäolijat johtokuntaan. En ollut ajatellutkaan, että jos vaivautuu perjantai-iltapäivänä paikalle perustamaan yhdistystä, josta on kuullut ensimmäisen kerran viikkoa aikaisemmin, saattaa johtokunnan jäsenyyden vastaanottaminen olla loppujen lopuksi aika pieni askel.

Toimintasuunnitelmassa haaveiltiin verkkolehdestä. Johtokuntaan kaapattiinkin yhteisössämme ilmestyvän opiskelijalehden taittaja ja toimittajia sekä virallisen yhteisölehtemme toimitussihteeri. Näkyvyyden hankkimisen kannalta media on siis hallussa. Perustamiskokouksesta tietysti tehtiin juttuja mainittuihin lehtiin, ja yhteisölehden toimittaja kyseli yhdistyksen perustamisidean historiaa. Tiivistetysti sanottuna minua kiehtoo kulttuuri-sanan monimerkityksisyys, kymmenestä oppilaitoksesta aikanaan kootun ammattikorkeakoulun kymmenet kulttuurit sekä toimiminen yhdistyksessä, joka ylittää paitsi yksiköiden myös henkilökunnan ja opiskelijoiden väliset rajat.