.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Raahen lukion teatteriryhmä esitti tänään Skiftesvik-dramatisoinnin Tuulen poika. Saimme lopulta lapsenvahdin ja kävimme katsomassa.

Lukionäytelmissä on jotain aitoa ja alkuperäistä. Monenlaisin motiivein valinnaisaineisiinsa päätyneet nuoret esiintyvät vaihtelevilla taidoillaan. Tämän näytelmän taustalla soi elävä musiikki ja lavastusta oli värkännyt pitkä lista ihmisiä. Musiikki ja lavastus saivatkin kiitokset kotimatkallamme. Naispääosan eli Tuulen pojan äidin esittäjän kaksijäseninen raatimme palkitsi parhaana. Myös Tuulen pojan isää tulkittiin raadin mielestä hyvin. Yksiäänisen kunniamaininnan sai iso kaveri kaksoisroolistaan pappina ja poliisina. Muut olivat huonoja, surkeita, epäuskottavia tai ärsyttäviä.

Nikonpoika on huomenna puolivuotias. Merkkipäivään on varauduttu suunnittelemalla juhlallista ruokalistaa; poika nimittäin aloittaa kiinteän ruoan. Perunalla lähdetään, jotta kaveri ehtii kyllästyä siihen aikuisikään mennessä, kuten kävi allekirjoittaneelle.

Nikonpoika teki ensimmäisen hampaan tänään. Se tuli alas vasemmalle (jäbästä katsottuna) eli siihen, mihin kai pitikin.

Huominen Kalajoen vierailu toi mieleen sen, kuinka erilaisessa maailmassa Miion kanssa elämme. Hän siis omassaan, puoli vuotta sitten alkaneessa, ja minä tässä vähän alle neljännesvuosisataisessani. Konkreettinen esimerkki: Sukuloiminen Kalajoella tarkoittaa pojalle pelkästään isotätin luona kyläilemistä, kun taas minä käyn mummolassa, josta mummo on jo kuollut. Miiolle isotätin talo keltainen, mutta minä muistan sen ikuisesti vihreänä. Tämä sama ilmiö on läsnä koko ajan. Minä huomaan yhä esitteleväni itseni oululaiseksi (työyhteyksissä se pitänee jollain tavalla paikkansakin), enkä olekaan asunut Raahessa vielä edes yhdeksää kuukautta. Miio on raahelainen syntyjään.

Opiskelijakunta sai puheenjohtajat ja hallituksen. Tyylikkäät perääntymistiet löytyivät ja demokratiakin varmaan toteutui. Päätin, että kirjoitan viimeisen blogimerkintäni Opiskelijakunnallista-kategoriaan vielä tämän vuoden puolella. En mennyt edustajiston järjestäytymiskokoustakaan kyttäämään. Eipä enää tarvinnut.

Jos tätä lukee yksikään opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtaja, joka tuntee yllättäviä tunteita luottamustoimesta luopumisen vuoksi, minulla on pieni lohdun sana: Vuoden päästä tai silloin myöhemmin, kun lopetat oikeasti opiskelijatoiminnan, tunteesi tulevat olemaan vielä yllättävämpiä. Jos nyt tuntuu pelkästään pahalta, myöhemmin paha saa seurakseen myös helpotuksen.

(Kulttuuriblogi elää taas.)

Huomioita päivien varsilta:

Ei tarvittu kuin kolme osaa Keiran, Johnnyn ja Leg… ei vaan Orlandon kolmiodraamaa ja laivojen ryöstäminen ynnä viattomien väkivaltainen surmaaminen muuttui hyväksyttäväksi ja jännittäväksi. Piraatti-trilogian päätösosassa kulutin suurimman huomiokykyni Keith Richardsin esiintymisen odottamiseen. Luulen huomanneeni, kuka hän oli.

Tiedättehän kompromissi-salaatin? Se on salaatti, johon ei saa laittaa mitään hyvää, koska joku ei kuitenkaan ole vielä päässyt yli henkisestä teini-iästään ja kehittymättömästä makuaistista. Eilen eräässä illanvietossa oli kaksi salaattia. Toisessa oli kaikki hyvä. Kerrankin.

Oloni oli tänään hieman nostalginen (hyvin yleisellä tavalla tosin), kun kirjoitin tenttivastauksia Raahen tietokonealan oppilaitoksen koepaperille. Tentti oli kauhuesimerkki oppimisen arviointivälineestä työelämälähtöisessä ammattikorkeakoulussa. Tenttikirjan sivunumerojen muistaminen teorioiden ohella olisi varmaan tuonut lisäpisteitä.

On ravistavaa tajuta, että a) minä olen nyt sellainen isä, jonka kädestä siinä sanonnassa puhutaan, b) ihmiset saattavat pitää naimisissa olevaa, 24-vuotiasta isää aikuisena ja c) meillä on kotona isä- ja äiti-tekstiset pyyhekoukut.

Nikonpoika oli tänään sylissäni ja aloitti hirveän parkumisen, kun äitinsä vei hänet pois. Kosketti.

Jim Carreyn pakkomielle-elokuva 23 oli juuri niin ahdistava kuin kuvittelin. Leffa oli houkutellut kioskin hyllyssä monta kertaa ja yhtä usein seireenin laulu oli vaiennettu. Kunnes tuli perjantai. 2+8+0+2+8+3 eli minun syntymäaikani numerot ovat yhtä kuin 23. Löytyyhän näitä numeroita. Yritän kohdistaa pakkomielteeni johonkin muuhun.

Katri Ylanderin uudessa kappaleessa on hyvät säkeistöt ja kammottava kertosäe. Pahinta ei ole edes se, että biisi kuulostaa aivan Kaija Kärkisen laulamalta. Hirveintä on sävellys, joka kuulostaa Ile Kalliolta.

Olen jo jonkin aikaa hirveitä biisejä kuullessani yrittänyt kuvitella Kari Tapiota esittämään niitä. Yleensä se muuttaa kaiken hiukan paremmaksi.

Pääsin Kajaaniin. Minulla on kahden hengen huone kahdella kylpyhuoneella ihan omassa käytössä. Kun vielä huomioidaan auditointiryhmän kokouksissa nauttimamme eväät, en usko, että satasten arvoisista taksilaskuista tulee sanottavaa.

Poika tippui eilen muuten sängyltä. Hän oli matkannut parivuoteen laidalta toiselle ja mätkähti mahalleen. Otsassa on sarvi ja nenässä ruhje. Muuten selvittiin huudolla.

Olen eilisestä lähtien ollut ammattikorkeakoulussa virallisesti enemmän suunnittelija kuin opiskelija. Työaikaa on nyt 60 prosenttia kokopäiväisestä.

Rasittava matkailupäivä alkoi tänään puoli viideltä. Kahden tunnin kuluttua olin jo Oulunsalossa jonottamassa turvatarkastukseen. Lentomatkailuun erottamattomasti nykyään kuuluvat koskettelukokemukset (ruumiintarkastukset) ja muu alentaminen kirvoittivat jopa pari säettä sanataidetta myöhemmin julkaistavaksi.

Päivään sisältyi kaksi mielenkiintoista kokousta: auditointiryhmän ja SAMOKin koulutuspoliittisen työryhmän kokoontumiset. Hukkaan heitetyltä tämä päivä ei missään tapauksessa tunnu, vaikka juuri nyt väsymys ja rikkinäisyys ovatkin ensisijaiset olotilat. Tehokkaiden kokousten lisäksi puhuin pari tehokasta puhelua ja lähetin pari tehokasta sähköpostia. Tätä kirjoittaessa keinutan jalallani tehokkaasti Nikonpoikaa istuimessaan.

Tajuan vaaran tulla tulevaisuudessa huonoksi isäksi, sillä en vieläkään voi sietää tauotta ja kuuluvalla äänellä julkisessa kulkuvälineessä puhuvia lapsia. Paluumatkalla Helsingistä toivoin ensimmäistä kertaa, että paineenvaihtelut tukkisivat korvani oikein kunnolla. Kymmenvuotiaan moppitukkanulikan tarinointi tuli kuitenkin läpi.

Hankimme eturivin paikat Ismo Alanko Teholla -kiertueen Raahen keikalta. Kallista oli mutta kannattaa varmasti.

Tottumus on toinen luonto. Vai mikä muu selittää sen, että vanhempieni luona yökyläillessä työnnän hammasharjan yhä sille varattuun telineeseen, vaikka harja ei todellakaan ole jäämässä heidän luokseen? Asuin talossa viimeksi kolme ja puoli vuotta sitten.

Tottumisesta on kyse myös siinä, kun heiluttelen kaupassa ostoskärryjä aivan kuin vauvaa nukuttaisin. Samaa teen lastanvaunuilla, olipa niissä poikaa tai ei. Ja jos jalan lähellä on vauvanistuin, keinutan sitä vaistomaisesti tyhjänäkin.

Nikonpoika täytti eilen neljä kuukautta ja ryömi juhlan kunniaksi ensimmäistä kertaa sängyn laidalta toiselle. Päivän saavutuksiin kuului myös limppaaminen isän silmään ja kunnon hekotusnauru, kun isä kostoksi pärisytti pojan mahaa.

Olen taas alkanut tarkistaa, hengittääkö Miio nukkuessaan. Asiaan vaikutti viimeksi katsomamme elokuva, jossa kuoli lapsi. En pysty sivuuttamaan sellaisen näkemistä niin kuin ennen.

Lapset ilmeisesti muuttavat arvomaailmaa. Pohdimme eilen Milkan kanssa kissanpennusta luopumista. Eläinrakkaassa perheessä asiaan suhtaudutaan yllättävän rationaalisesti, sillä emme kumpikaan tunnusta kauheasti kiintyneemme pikku-Intoon. Kun on Miio, johon verrata, samoihin aikoihin syntyneet karvamöykyt eivät tunnu niin tärkeiltä ja rakkailta. Sanoipa vaimo, että voisi olla kokonaan ilman eläimiä vähän aikaa. Odotamme kuitenkin luonnollista poistumaa paitsi pikkukissan kanssa - sen saa, joka tarjoaa hyvän kodin.

Blogiani mainostetaan työ- ja opiskelupaikkani yhteisölehdessä ja verkkoversiossa näkyi olevan linkkikin. Mielenkiinnolla odotan, kuinka paljon tämä yllättäen ja pyytämättä tullut näkyvyys vaikuttaa kirjoitusten sisältöön. Onhan blogiani toki seurattu Oamkissa ennen tätäkin; eihän se muuten olisi päätynyt yhteisölehden juttuunkaan.

Olen jo jonkin aikaa huomioinut sanankäytössäni mahdollisuuden työllistyä ammattikorkeakouluun talven aikana kokopäiväisesti. Tai näin ajattelin, kunnes pohdin itsekseni ihan vakavasti, mitä sellaista haluaisin ylipäätään kirjoittaa, mitä en soisi työyhteisössäni luettavan. Sensuurikynnys on siis valittu jo silloin, kun päätin perustaa blogin omalla nimelläni. Blogit, jotka eivät halua millään tavalla vaikuttaa lukijoidensa ajatteluun, ovat minun mielestä turhia. Nimettömyydellä ei vaikuteta rakentavasti, tai ainakaan helppoa se ei ole. Luulenpa, että nimettömyys rasittaisi kirjoituksiani enemmän kuin omana itsenä esiintyminen. Henkilöllisyytensä peittäminenkin vaatisi erityisponnisteluja.

Aftonbladetin kirjoittaja lopetti oman ilkeilybloginsa, koska kyllästyi vastaamaan yleisön vaatimukseen ja ilkeilemään jatkuvasti piikikkäämmin. Ymmärrän häntä hyvin. Itse olen jättänyt asioita tietoisesti kommentoimatta blogissa, vaikka olen tiennyt joidenkin vakiolukijoiden sitä odottavan. En minä koko elämääni täällä elä.

Minä-sukupolvi 

Vauvat ovat vativaa ja itsekästä kansaa. Mitä eroa on sillä, että makaan sängyllä ja pidän poikaa sylissäni, ja sillä, että makaan sängyllä ja painan vieressäni makaavaa poikaa kaksi käsin hellästi itseäni vasten? Ero on Nikonpojan mielestä itkun arvoinen. Hänelle ei siis riitä pelkkä hellyys ja läheisyys, jotka ovat sylissä pitämisen perimmäiset tarkoitukset. Ei, isin täytyy osoittaa rakkautensa hellyyden ja läheisyyden lisäksi kuluttamalla voimiaan jäbän kannattelemiseen käsillään. Rakkaus ei riitä, on myös kärsittävä.

Sain tänään ensimmäisen hekotus-naurun, kun kertasin jäbän kanssa paikkakuntia, joissa hän on vieraillut ja joiden nimessä on r-kirrjain. Kotikaupunkimme Rraahen lisäksi poika on käynyt ainakin Torrniossa, Haaparrannassa ja Hyrrynsalmella.

Vanha saisi jo väistyäkin 

Opiskelijakunnan edustajisto kokoontui eilen ja pieneni 21-jäseniseksi. Aika monta vaalikelpoisuutta nimittäin todettiin menetetyiksi suorittamatta jääneiden jäsenmaksujen vuoksi. Edustajiston pienetessä sääntömuutosten hyväksyminenkin käy helpommaksi, sillä siihen vaaditaan hyväksyvä nyökkäys kahdelta kolmasosalta edustajistosta (ei vain kokoukseen osallistuvista). Silti muutimme eilen sääntöjä vajaalla väellä. Valitusaikaa on kolme kuukautta.

Tänään päättyi ehdokasasettelu ensi vuoden edustajiston valitsevaan vaaliin. Jos kaikki ehdolle ilmoittautuneet ovat vaalikelpoisia, koko ehdokasmäärä on 70. Ensimmäistä kertaa mukana on ulkomainen opiskelija sekä ylempää ammattikorkeakoulututkintoa suorittava sankari. Vaikka kahtiajako tekniikan ja muiden alojen välillä ei päättynyt vieläkään, yhdessä vaaliliitossa on ensi kertaa jopa viiden koulutusalan opiskelijoita. Aiemmin aloja ei ole sekoiteltu keskenään lainkaan. Kyseinen vaaliliitto onkin sitten vaalirenkaassa kolmen koulutusalapohjaisen liiton kanssa, ja kilpakumppaniksi jää ainoastaan tekniikan alan täsmälleen samansuurinen vaaliliitto. Kutkuttava asetelma.

Samaan aikaan toisaalla: Operaatio vessan sisustus.

Nikonpoika saunoi eilen ensimmäistä kertaa. Hän ihmetteli lämpöä äitinsä sylissä alalauteella (=porrasjakkaralla). Oikeastaan ensimmäinen kerta oli vain tutustumista uuteen huoneeseen, sillä löylyä ei saanut heittää. Jäbä ei hiiskahtanutkaan saunomisen aikana vaan katseli tarkkaavaisena ympärilleen. Samaan syssyyn kokeilimme suihkussa käyntiä eikä peduvadista kovaa vauhtia uloskasvava Miio pannut sitäkään pahakseen. Hiljaa vain makasi sylissä, kun lämminvesivaraajan viime rippeet valuivat iholla.

Saunalla on arvonsa, kun kotona ei ole sellaista. Saunakäynti jommankumman vanhempien luona tuntuu merkitykselliseltä, ja sitä luulee tulevansa puhtaammaksikin saunassa, kun erittää kuumassa hiet pois huokosistaan. Saunan väitetty rentouttava merkitys piilee minun uskoakseni (ja minun kohdallani) oheistoiminnassa: nautinto syntyy kunnolla vasta toisen ihmisen kosketuksesta, kiukaalta leviävästä saunatuoksusta, kylmästä oluesta tai jostain muusta, jolla tunnelmavalaistua kuumuutta täydennetään. Puhumattakaan koko ajatuksen absurdiudesta; istutaan alasti pienessä kuumassa kopissa ja kuumennetaan sitä lisää.

Pari viikko takaperin Raahen uimahallin saunassa 3-vuotias poika katsoi minua ja kysyi isältään, "miksi tuolla sedällä on karvoja mahassa". Isän selitettyä, että miehille joskus tulee karvoja mahaan, poika kysyi, tuleeko isillekin. Saattaa tullakin -vastauksen jälkeen poika tokaisi harmistuneena: "mutta minä en halua!"

Tytöt ovat taas olleet meillä kylässä ja vierailu jatkuu vielä kolmannen tuotantokauden loppuun.

Poika puolestaan sai tiukan myrkky-coctailin tauteja vastaan. Naama meni punaiseksi, kun ensin otettiin rokotusasento. Sitten kasvoille rävähti epäuskoinen ja hölmistynyt katse, kun piikki sujahti reiteen. Kaksi tiukkaa rääkäisyä, kun kipu saavutti tajunnan - ja siinä se. Urhea Nikonpoika rauhoittui yhtä nopeasti kuin oli hädänkin kehittänyt, ja neuvolakorttiin satoi kehuja.

Kaikesta muusta myöhemmin lisää.

Blogini edellinen merkintä joutui kummallisen kommenttikaappauksen uhriksi toiseen blogiin. Ihmeellinen maailma.

Nikonpoika on alkanut jutella todenteolla. Tarinaa tulee sekä seurassa että yksinään. Vaarana on, että poika rakastuu omaan ääneensä, ja seurauksethan näemme ennalta, kun tarkkailemme vaikkapa isukkia. Hyvä kuitenkin, että Miio viihtyy omassa seurassaankin eikä vaadi koko ajan huomiota. Erehdypä sitten ottamaan poika hetkeksi syliin ja laskemaan kohta pois… Saavutetuista eduista pidetään äänekkäästi kiinni jo kolmen kuukauden iässä.

Avasimme viimeviikkoisen vuosipäivän kunniaksi Milkan kanssa yhteisen blogin. Luvassa on ajoittain päivittyvää sana- ja kuvataidetta.

Nikonpoika on alkanut kiinnostua ympäristöstään yhä enemmän. Vuorovaikutuksellisia naureskelu- ja korisemishetkiä on päivittäin useita. Kehitys jatkuu, vaikka annoin pojan tippua sohvalta, vahingossa tietenkin. Kuolaava idiootti hän oli jo ennen sitä.

Ammattikorkeakoulun kulttuuriyhdistyksen perustaminen sai lopulta perustamaan myös uuden kategorian. Perustamiskokouksessa oli läsnä yhdeksän innokasta - viisi enemmän kuin odotin. Yhden osallistujan poistuttua kiireisiinsä kesken kokouksen valittiin kaikki läsnäolijat johtokuntaan. En ollut ajatellutkaan, että jos vaivautuu perjantai-iltapäivänä paikalle perustamaan yhdistystä, josta on kuullut ensimmäisen kerran viikkoa aikaisemmin, saattaa johtokunnan jäsenyyden vastaanottaminen olla loppujen lopuksi aika pieni askel.

Toimintasuunnitelmassa haaveiltiin verkkolehdestä. Johtokuntaan kaapattiinkin yhteisössämme ilmestyvän opiskelijalehden taittaja ja toimittajia sekä virallisen yhteisölehtemme toimitussihteeri. Näkyvyyden hankkimisen kannalta media on siis hallussa. Perustamiskokouksesta tietysti tehtiin juttuja mainittuihin lehtiin, ja yhteisölehden toimittaja kyseli yhdistyksen perustamisidean historiaa. Tiivistetysti sanottuna minua kiehtoo kulttuuri-sanan monimerkityksisyys, kymmenestä oppilaitoksesta aikanaan kootun ammattikorkeakoulun kymmenet kulttuurit sekä toimiminen yhdistyksessä, joka ylittää paitsi yksiköiden myös henkilökunnan ja opiskelijoiden väliset rajat.

Laitoin pojan mahalleen sohvalle voimistelemaan ja hetken päästä vilkaistuani jälkikasvuni oli selällään. Tätä kutsutaan kehitykseksi.

Iän myötä itkeminenkin saa uusia merkityksiä. Nikonpojan iässä merkityksellistä on ensin opetella itkemään oikeita kyyneleitä. Säikähdys- tai hätäitku on jo nostanut pari tippaa alaluomille, josta ainakin kerran on vesikertymä lähtenyt valumaankin.

Täytyy tunnustaa, että aiheutin vahingossa yhden itkukohtauksen, kun opettelin toisella kädellä uuden nauhurin saloja pojan keikkuessa toisella käsivarrella. Taisin lueskella siinä ohjekirjaa ja rummutin nauhurin USB-johdolla vauvan vaippaa. Vaipan allahan on pieni pylly, joka on herkkä tuntemaan, ja minun käsitykseni pienestä rummutuksesta saattaa tuntua alle kaksikuukautisesta raa’alta pahoinpitelyltä. Poika huusi yhtäkkiä hätä punaisilla kasvoillaan ja rauhoitteluun meni tovi aikaa. Näin sitä opitaan tuntemaan toisemme. Syntyy isä-poika-suhde, kun tietää, mikä toista satuttaa.

Kuvasivulle on lisätty kissanpentu Into. Mustikka-hamsterin kuva poistui, sillä eläin lähtee illalla Milkan veljelle.

Gaagaa

Nikonpoika jokeltelee paljon. Juttua riittää ja vaikka kielemme on eri, vuoropuhelu on molemman osapuolen mielestä kivaa. Poika myös viljelee estotonta hymyään tiuhaan.

Lapsi kun on pieni ja avuton, liittyy siihen paljon mielikuvia. Sen lisäksi, että pikkukaverin tunteet, ajatukset ja mielipiteet ovat pitkälti meidän mielikuvituksemme tuotetta, lapsen hoitamista ja käsittelemistä säätelevät järjettömän tottumuksen lait. Ihmisen riuhtominen vaatteista on aikuisiällä väkivaltaa ja epäkunnioitusta, joten isukkia katsotaan pahasti, kun hän nostelee vauvaa rinnuksista. Samat katsojat pitävät kuitenkin aivan normaalina pikkumiehen sukuelinten räpläämistä aikuisin kourin. Isukille nauretaan kummastellen, kun hän kertoo pojalleen hyvien ja huonojen alushousujen eroista ja muista elämän totuuksista, joihin poika myöhemmin törmää. Isukille nauretaan myös, kun poika sylkee päivällisensä isukin rinnuksille.

Kovin on kiemuraista sivustakatsojien ajatuksenjuoksu.

Kulttuuria kouluihin

Ensi perjantaina teemme joukolla kulttuuriteon ja perustamme yhdistyksen. Nimeksi on kaavailtu Oulun seudun ammattikorkeakoulun kulttuuriyhdistys Selkäranka ry:tä.

Jokaisella itseään kunnioittavalla korkeakouluyhteisöllä pitää olla kulttuuriyhdistys. Tämän nyt perustettavan tarkoituksena on edistää ja ylläpitää OAMK:n opiskelija- ja korkeakoulukulttuuria. Tottakai mukana on patentti- ja rekisterihallituksen mallisääntöjen "edistää jäsentensä omaehtoista kulttuuriharrastusta" -lause, mutta yhden yhdistyksen resursseja on turha tuhlata kaiken mahdollisen kulttuuritoiminnan pyörittämiseen.

Ammattikorkeakoulussa on jo jonkinlainen ohjelmatoimisto ja muutama koulutusalajärjestökin toteuttaa opiskelijakulttuuria parhaansa mukaan. Myös opiskelijakunnan toiminnassa vilahtelee opiskelijakulttuuri-sana. Kulttuuriyhdistys tekee tietysti, mitä jäsenet haluavat, mutta kuten perustamiskokouksen kutsussa sanottiin, kulttuuri ei ole vain pelejä ja leikkejä, taidetta ja tapahtumia vaan pikemminkin pohja yhteisön identiteetille.

Ensimmäisiin elinpäiviin liittyy paljon ensimmäisiä kertoja. Minä ja Milka koemme ensimmäisiä kertoja lähinnä siinä mielessä, että saamme kokemuksemme uudessa roolissa, eri näkökulmasta kuin ennen. Nikonpoika kokee kaikkea aidosti ensimmäistä kertaa (emmekä jaksa vesittää näitä ensikosketuksia ajattelemalla, missä kaikessa vauva oli läsnä vielä syntymätön ollessaan).

Kävin neuvolassa parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Koska muistini siihen suuntaan on heikko, en osaa vertailla, oliko jokin neuvolassa muuttunut.

Mittauksen mukaan Miio on kasvanut yli kolme senttiä ja lähes saman verran on tullut päänympärystä lisää. Tässä jälkimmäisessä asiassa ei olisi tarvinnut tulla sukuun. Kiloja on yhä niin vähän, että ne kerrotaan kolmella desimaalilla. Kun muiden silmä vältti, kipaisin itse digitaalipuntarille (en sille pöydällä olevalle, jolla poika punnittiin) ja sain kengät jalassa yksidesimaalisen luvun, jossa oli juuri ja juuri kolme numeroa. Jotain pitäisi taas tehdä.

Koska olimme niin väsyneitä viime yön valvomisesta, emme hoksanneet seurata isä neuvolassa -draaman kaarta. Jälkikäteen muisteltuna terveydenhoitaja huomasi meidät molemmat ja kuuli kummankin vastaukset. Äiti sai ansaitsemansa huomion suurimpien fyysisten rasitusten kantajana, mutta isäkin sai osallistua. Taisipa täti katsoa meihin kumpaankin, kun kysyi tuntemuksista lapsenhoitamista kohtaan.

Selviytynyt kissanpentu on Into, koko nimeltään Into Himonen. Nimi kuvaa sen toimintaa nisänetsijänä.

Olemme viimein kolmen. Kahden viikon ajan saimme nauttia enemmän ja vähemmän sukulaisten ja vierailijoiden seurasta. Tiistaina menen taas töihinkin, mutta en aio matkustaa Ouluun joka päivä. Arki on edessä emmekä osaa edes aavistella, millaisena se palaa.

Milka purki vuorollaan matkatavaroita, kun nälkä Miion suolissa yltyi huudettavan kovaksi. Aikansa rääyttyään poika hiljeni kuuntelemaan isänsä laulamaa Ihmettä ja kummaa. Kulttuurin nälkä voitti fyysiset tarpeet neljän säkeistön ajaksi. Olen saavutuksesta ja pojasta ylpeä.

Äitiyden ja isyyden ensikertalaiset saavat kanssaihmisiltään paljon neuvoja, eikä kaikkea sitä voi ärsyyntymättä kuunnella. Lapsi kun on Jumalan lahja, ei vanhempien pidä omia hänen kasvattamistaan ja hoitamistakaan yksin itselleen. Kaikille ei kuitenkaan Jumala riitä vaan hoito-ohjeita tulee käytöstapojen ja lähimmäisen kunnioittamisen kustannuksella toistuvasti. Pahimpia ovat samaa neuvoaan hokevat tapaukset sekä ihmiset, jotka ohittavat vanhemmat täysin hyökätessään korjaamaan havaitsemiaan puutteita.

Kissan ja lapsen yhteiselämä on herättänyt erityisen paljon tällaista neuvontaa. Kaikilla tuntuu olevan aiheesta oma mielipiteensä ja sille yleispätevät perustelunsa. Kun jonkun kissa on joskus ollut väkivaltainen, ovat kaikki sellaisia. Loukkaavintahan on neuvoista välittyvä ajatus, ettemme olisi lainkaan ehtineet ajatella asiaa odotuskuukausien aikana.

Lomalaisen elämää, osa X: Kissoja ja pentuja

Luonnon väärä valinta

Ensimmäinen kissanpentu löytyi kuolleena eilisaamuna, toinen tänään. Jälkimmäistä pelastettiin jo eilen ruokkimalla sitä äidinmaidonkorvikkeella. Julmilla ja kylmillä järkisyillä perustellen kieltäydyin hakemasta kissaäidinmaidonvastiketta apteekista, mutta tuskinpa sekään olisi auttanut ellei pipettiruokinnasta olisi tehty säännöllistä - tätä peläten en suostunut maksullisiin pelastusyrityksiin. Yksi avuton ruokittava riittää, ja omaa nimeäni kantava olkoon se yksi.

Kaksi pentua on siis pakastimessa ja henkiin jäänyt tummanharmaa näyttää voivan pulskasti. Se taisi selvitä viekkaudella riistäen heruvat nisät heikommilta sisaruksiltaan. Myös Lunan suosikkipentujärjestelmää epäillään kuolemantuottamuksista.

Viimeisimpänä vinkeenään Luna muutti kaksihenkiseksi typistyneen yksinhuoltajaperheensä meidän sänkyyn päiväpeitteen ja peiton alle.

Yövuorossa

Miio jatkaa epäsäännöllistä elämäänsä ja yöt ovat ainakin minulle vuorotellen välillä vaikeita ja vielä vaikeampia. Emme ole osanneet ehkä täysin asettua kokopäiväisen lastenhuoltojoukkueen rooliin vaan kuvittelemme oikeudeksemme haaveilla myös omista mieliteoistamme. Jos ymmärtäisimme toimia oikein, nukkuisimme iltakahdeksan ja aamuyhdeksän välillä kaikki hetket, jolloin poikakin nukkuu. Nyt kukumme puolille öin ja ihmettelemme, kun herääminen parin tunnin päästä tuntuu hankalalta eikä Miio tunnu ymmärtävän, mitä eroa on valoisalla ajalla ja valoisalla ajalla.

Milka valvoo urhoollisesti, kun minä en jaksa. Vaimo pelkää ilmeisesti, että pudotan pojan vahingossa tai syyllistyn pelättyyn ravisteluun, kun kaveri rääkyy koko matkan hoitopöydältä pyllynpesulle ja takaisin.

Huomenna matkaamme Ouluun mummulaan ja annamme papan vaihtaa kaikki vaipat, jotka tämä vain haluaa.

Tuntui hölmöltä jälkikäteen, kun taannoin vertasin lapsen tuomaa vastuuta lemmikkieläimistä kannettavaan vastuuseen. Yhtäläisyyksiä on kuitenkin muitakin. Vielä muutama vuosi sitten en olisi suostunut nukkumaan koiran ja kissan karvojen pehmustamassa sängyssä. Olisin myös poiminut huomaamani koirankarvat pois ruoista ja ruoka-astioista. Selvimmin huomasin ajattelun muuttuneen viimeisimmän muuttomme yhteydessä: Olin kaatamassa kahvia kertakäyttökuppiin, johon oli ehtinyt sujahtaa pohjalle koiran karva. Murtosekunnin mietittyäni kaadoin kahvin kuppiin enkä ajatellut karvaa juoma-nautinnon aikana lainkaan.

Eläimiin tottuminen on varmaankin vaikuttanut suhtautumiseeni puklattuihin vaatteisiin ja vuodevaatteisiin. Eihän se ole ihan niin justiin.

Neuvolatädin mukaan poika on yhtä hyvässä kunnossa kuin laitokselta kotiutuessaan eli priimaa tavaraa. Syntymäpaino on otettu kiinni ja ympäristöä tarkkaillaan kovasti.

Lapsen hoitamiseen liittyy paljon vahvoja mielipiteitä ja uskomuksia. Vastoin puritaanien sääntöjä annamme pojan esimerkiksi nukkua usein välissämme. Pahimmat käännyttämiset liittyvät varmaankin rintaruokintaan: Sairaala oli täynnä esitteitä ja julisteita, joissa saarnattiin äidinmaidon ihanuutta ja kaikkien kykyä oppia siihen. Siinä sitten heikommasti heruvat äidit saavat tuntea itsensä ali-ihmisiksi, kun eivät saa tissillään lasta ruokittua. Yhdessä julisteessa esitettiin imetystarina, jonka lopuksi lapsen kerrottiin "imevän kuin ammattilainen". En varsinaisesti halua pojastani imemisen ammattilaista. Äidinmaito on oikein hyvä juttu, mutta tuputtaminen ärsyttää helposti tässäkin.

Kovasti hikinen päivä.

Tein pitkästä aikaa tentin, joka tuntui menevän hyvin. Lähetän opettajalle onnistuneesti laadistusta ammattikorkeakouluopintojakson tentistä vielä palautetta, olenhan ehtinyt jo antaa palautetta opintojakson kehnommista piirteistä. Ehkä annan palautteeni samassa viestissä, jonka liitteenä palautan pahasti myöhässä olevan harjoitustyön.

Ammattikorkeakoulun hallitus kutsuu ylihuomenna kokoukseensa ensimmäistä kertaa varajäsenkaudellani. Valmistelin juuri muutosesitystä erääseen kokousasiaan. Päivän aikana esityksen tarpeellisuus on vahvistunut ja olen onnistunut perustelemaan sen itselleni myös "strategisella" tasolla. Kauheinta olisi tehdä esityksiä väärin perustein, epäjohdonmukaisesti tempoillen.

Olen hyvä vaihtamaan vaippoja. Imettääkin osaan pullosta - ilmeisesti hyvin, sillä Miio yritti tänään imeä maitoa poskestani. Ostimme velaksi uuden sängyn, jossa parasta on sen leveys. Nyt voimme nukkua kaikki mukavasti vierekkäin. En ole vielä kohdannut niin viatonta ja suloista näkyä kuin poikani isin vieressä uinumassa.

Sanotaanhan miestä muuten suloksi kuten naista sulottareksi?

Perheeni pääsi kotiin. Kävin kaupassa vaihtamassa kasan rahaa vielä suurempaan kasaan tavaraa. Juhlan kunniaksi söimme noutopitsat. Milka pääsi pitsaansa puoleenväliin, kun vähän autoin.

Blogin synttärit ovat tänään. Koristelin sitä uudella ylätunnisteella ja uusille kuvilla. Vaihdoin sanoja toisiksi. Ei minulla ole nyt aikaa kummempiin juhlallisuuksiin vaikka suunnittelinkin viettäväni yön pimeitä tunteja blogia "tuunaten" kuten vuosi sitten.

Tämänhetkinen väsymys tuntuu sen verran musertavalta, että pelkään todella, miltä isyysloman loppuminen tuntuu ja näyttää. Töihin kävelee elävä kuollut. Osa tästä nukutuksesta johtuu tosin maanantai-illan neronleimauksesta lukea sattumalta kirjastosta löytynyt Kallellaan, isän päiväkirja -niminen teos. Kirjassa Jari Tervo kertoo esikoispoikansa ensimmäisestä vuodesta maaliskuusta 1999 maaliskuuhun 2000. Suosittelen luettevaksi, jos on juuri saanut tai saamaisillaan esikoisensa ja pitää Tervosta. Kohdallani täyttyvät kaikki kriteerit. Olen siteerannut kirjaa Milkalle jo kaksi päivää.