.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Kameran patterit tarvitsevat välillä latausta. Samalla saan tilaisuuden kirjoittaa elämää heilauttavista kokemuksista ja lainata kirjastosta lomaluettavaa. (Elän isyysloman illuusiossa, kun perhe ei vielä ole kotona.)

Tämä olkoon viimeinen merkintä tässä kategoriassa; Milkan goa’uld seikkailee jatkossa jossain muussa.

Synnytys meni lyhyesti sanottuna hyvin, mutta kuka haluaa sanoa lyhyesti mitään. Omalta osaltani kaikki meni kivuitta vaikka pientä tuskaa vaimoni puolesta tunsinkin. Hänen sietämättömät kipunsa yltyivät suhteellisen nopeasti ja viimeinen tuskanhuutoja nostanut ponnistus kesti vain muutaman minuutin. Poika ponnisti lopulta maailmaan kuin mäkihyppääjä, ja kätilö ja hoitaja putsailivat vaatteitaan vielä pitkän aikaa.

Katkaisin napanuoran eikä kukaan kokenut asiakseen muistuttaa minua sen symbolisesta merkityksestä kuten jokaisella aiemmalla kerralla, kun asiasta on ollut puhetta. Yllättävän vahva ja vaalea se oli. Olin pitänyt napanuoraa tummana ja pehmeänä. Istukankin koko ja ulkonäkö yllättivät meidät - sitä olisi voinut erehtyä pitämään lötkönä sydämenä, jos ei olisi tiennyt.

Illalla menin nukkumaan kaikkien maailman tunteiden vallassa. Jos niistä olisi pitänyt nostaa joku muiden yläpuolelle, olisin valinnut pelon ja helpotuksen. Lasta pestessä tajusin, kuinka riippuvainen se meistä on, mutta mieluummin pesin sitä kuin silittelin vain mahanahkaa, jonka alla se on. Näistä ja niistä muista tunteista on jo monta runoaihiota päässä.

Aamulla minulla ei ollut hillitöntä, aamukahvit ja Kalevan ohittavaa kiirettä vauvaa katsomaan (en osaa vielä sanoa häntä Miioksi), mutta kun sain pojan syliini ja otimme kontaktia, tiesin, missä minun piti olla. Ymmärsin vauvalle jutellessani senkin, miksi jokainen mies tarvitsee oman lapsen: jotta edes muutaman vuoden ajan olisi joku, jonka mielestä vanhat vitsit ja kuluneet kertomukset ovat hauskoja.

Huomasin harmikseni, kuinka Nalle Puh kumppaneineen on soluttautunut Raahen sairaalan synnytysosastolle. Pojallani on jatkuvasti päällään jotain tähän ärsyttävään mielikuvituseläimeen liittyvää. Ehkäpä Ronald McDonaldkin tulee vielä tervehtimään Milkaa ja Miioa muiden imperialistikavereidensa kanssa.

Blogin aloittamisesta lähtien oli selvää, että runoilu ja muu humpuuki jää toisten digitaalisten julkaisumuotojen varaan. Tarkoitukseen käyttämäni luomisgalleria on jälleen avattu. Huomaan paineen lisääntyvän ohitusleikatussa runosuonessani, kun luen tasokkaiden runosielujen teoksia.

Lähestyvä blogisynttäri on saanut miettimään kirjoittamista syvällisemmin. Haluaisin eroon tietyistä pikkunäppäryyksistä ja käsittämättömyydestä, jota joskus tahallanikin harjoitan. Sarkasmissa mikään ei ole helppoa: ei kirjoittaminen, ei lukeminen, ei ymmärtäminen. Jos teen ensimmäisen vaiheen väärin, mitkä ovat kanssaihmisten mahdollisuudet suoriutua oikein jäljemmistä?

Lapsemme syntymäpäivää juhlitaan tilastojen mukaan huomenna - jos hän siis haluaa tehdä asiat niin kuin muutkin. Monta riitaa on tiedossa jälkikasvumme kanssa, jos syntymäkin pitää ajoittaa "no, kun kaikki muutkin" -periaatteella.

Ei ole syntynyt vielä. Huominen on virallinen arvaus.

Perjantaina alkoi ensimmäisen kerran kunnolla jännittää, kun lähdimme ajelemaan Oulua kohti. Supistukset kävivät kuulemma kipeämmiksi kuin ennen. Asetin rajaksi Revonlahden, josta vielä kääntyisimme takaisin, jos synnytys alkaa; muussa tapauksessa jatkaisimme Ouluun synnyttämään. Revonlahti tuli ja meni ja supistuksetkin asettuivat. Ylimääräinen adrenaliini poistui suonista hieman hitaammin.

Olen odotellut suurta mullistusta, tunteiden tulvaa ja Tajuamista, mutta turhaan. Lapsen saaminen tuntuu toistaiseksi "luonnolliselta siirtymältä elämäntilanteesta toiseen", kuten parisuhteen voimavaratestissä asia ilmaistaan. Tietynlaisiin elämänrajoitteisiin on totuttu jo eläinten omistajina eikä vauva siksikään tunnu vielä erityisen pelottavalta asialta, vaikka totta kai isäksi tuleminen on paljon muutakin kuin elämän rajoittumista. Ehkä kaikki odotetut tunteet käyvät päälle yhtenä suurena hämmennyksenä sitten synnytyslaitoksella.

Asensimme (isältä lainattuun) autoon turvakaukalon. Veimme kärryt rappukäytävään. Pieni sänky on sijattu.

Synnytys- eli perhevalmennusten käyminen osittain uudestaan Raahessa kannatti, sillä viimeisen luennon piti lastenlääkäri, mies. Parasta paikalla olleiden perheiden kannalta oli varmaan se, että ne olivat paikalla perheenä ja vaimokin kuuli, miten miestä puolustettiin. Naisten maailmassa lapsenhoitaminen on naisen työtä, johon osallistuessaan mies muuttuu naiseksi - ja jos ei muutu, on se väärin. Jossain toisessa maailmassa mies on lasta hoitaessaan mies ja osaa silti hoitaa lasta. Tämä jälkimmäinen maailma on tosin epäsuosittu muutenkin.

Osa vakiolukijoista on ehkä törmännyt opiskelijatoimintapiireissä ammattiyhdistystoimijoihin, jotka muistavat aina työsuhdeneuvoja jakaessaan tarkentaa, etteivät ole lakimiehiä eivätkä siksi vastuussa mistään sanomisistaan. Lääketieteen ja lapsensaamisen piireissä luennoijat muistavat yleensä kertoa, etteivät he ole psykologeja eivätkä siksi vastuussa psykologiaan liittyvistä mielipiteistään.

Tapasin tänään siis miesasiamiehen, jonka epäilen äänestävän perussuomalaisia. Aiemmin tapaamani telaketjufeministi äänestänee samaa puoluetta. Joko puoluetutkani on epäkuntoinen tai maailma on outo paikka.

Ihmisiä, joilla tulee vaahtoa suupielistä heidän puhuessaan, on oikeasti olemassa. Paljon huomioita mahtuu yhteen maanantaihin.

Kirjoittamisen kynnys kasvaa sitä korkeammaksi mitä pidemmäksi kirjoittamattomuus venyy. Tämä ei johdu pakosta kirjoittaa vain valtavan merkittävistä asioista vaan siitä, että ehdin yleensä keskustella asioista joidenkin vakiolukijoiden kanssa. Sitten ei ole enää kirjoitettavaa, siltä tuntuu. Joskus sattuu toisinkin päin; aloitan keskustelun, mihin toinen osapuoli kuittaa, että ”luin jo blogistasi”. Tätä tapahtuu yhä useammin. Tauot saattavat olla siis paikallaankin.

Käytettyjen hakusanojen mukaan blogiani on viime aikoina käytetty lisätietojen antajana parissakin työnhaussa. Opiskelijayrityksen toimitusjohtaja- ja muut hakijat eivät ehkä vetäytyneet kilvasta näiden kirjoitusten vuoksi. Opiskelijalehden päätoimittajaksi saimme kuitenkin harmillisen vähän hakemuksia enkä voi olla miettimättä kommenttieni vaikutusta asiaan. Toisaalta syyttäisin mielelläni myös jotakuta muuta, eikä toisen syntipukin hakeminen lehden ympäriltä tuota edes vaikeuksia.

Elämme hassua aikaa. Opiskelijakunnassa teen opinnäytetyönäni strategian jalkauttamista. Opiskelijayrityksessä olemme päässeet mission, arvojen ja vision jälkeen työstämään strategisia tavoitteita. Tänään väännämme opiskelijakunnan lausuntoa ammattikorkeakoulun strategiasta. Nämä kaikki poikkeavat jotenkin toisistaan ja opettavat siksi eri asioita. Ehkä näistä syntyy jokin oma ”strategiaoppini” - ei niinkään opinkappaleeksi kouluun tai konsulttifirmaan vaan myöhempää käyttöä varten omaan päähäni. Joskus vielä perustan jotain omaa, jossa kertynyttä pääomaani hyödynnän. Se ei kuitenkaan ole se kulttuuriyhdistys, jonka perustamme syksyllä. Halukkaat voivat ilmoittautua mukaan - kiinnostus Oulun seudun ammattikorkeakoulun oppilaitos- ja opiskelijakulttuuria kohtaan riittää jäsenyyden saamiseksi.

Ennen viime torstaita en tiennyt, miltä telaketjufeminismi näyttää luonnossa. Nyt tiedän. Se näytti oikeastaan hieman erilaiselta kuin kuvissa; vanhemmalta, katkerammalta. Opintojen ohjauksen päivien pääpuhuja peitti tietoisen mutta pidättelemättömän narsisminsa alle monia hyviä juttuja, jotka eivät kyseisen sosiaalipsykologin väitteistä huolimatta ole mitenkään uusia ja ennen kuulemattomia. Viime aikoina olen tutustunut pintapuolisesti myös feministiseen itsepuolustukseen ja kuullut surkuttelevan tarinan aiheeseen hurahtaneesta tuttavasta. En muutenkaan pidä ihmisistä, joilla ei ole itseironian taitoa.

Kuulumisina kerrottakoon vielä, että meillä ei ole epäiltyä raskausmyrkytystä, kissamme asuu yhä ulkona ja muutama sivu opinnäytetyötä on jo kirjoitettu. Tällä viikolla mainittuja strategisia tavoitteita asettamaan kokoontuva opiskelijayrityksen hallitus on päässyt asian ytimeen jo parin ensimmäisen kuukauden kuluessa. Ansiotyössäni asian ydin löytyi viime viikolla.

Seuraava päivityskatkos ei kestä aivan viikkoa.

Uusi kotikaupunki näytti huonompaa puoltaan viime viikon lääkärikäynnillä, jolle Milka joutui yksin. Nauhurin kanssa monologia esittänyt lääkäri oli päättänyt jättää odottavien äitien herkistyneet tunteet huomiotta ja kertoi epämiellyttäviä ”totuuksia” vaimoni elintavoista. Testit paljastivat totuudet hätiköidyiksi. Olipahan kuitenkin yksi päivä jo pilattu.

Sikiön sydänäänikin oli normaali vaikka terveydenhoitaja kuuli joukosta ensin lisälyöntejä. Terkkarin tehtäväksi jäi sitten pahoitella huonosti käyttäytynyttä lääkäriä, jonka vastaanotolle useampi odottaja kuulemma kieltäytyy menemästä.

Internet ei yllä vieläkään uuteen asuntoomme. Kaiken pitäisi olla kunnossa, uusi modeemi on hankittu ja asennukset suoritettu, mutta mitään ei tapahdu. Vanha liittymä meni jo kiinni ja siinä samalla mail.suomi.net-sähköpostiosoite. Uusi on nmp[at]kotinet.com. Vaikeaa.

Kissa näyttäytyi eilen ja juoksi pois. Yritin lamauttaa eläimen heittämällä takin sen päälle mutta ruoja pääsi livahtamaan.

Pääsiäinen oli merkillisen unirikasta aikaa. Näin joka yö unta, josta muistin pätkiä vielä aamulla. Osa palasi mieleen jopa myöhemmin päivällä. Pääasiassa väkivaltaa (ja vähän seksiä) sisältäneiden unien joukossa oli ainakin yksi vauvauni, joka muistui mieleen vasta iltapäivällä.

Saimme vaunut. Kärryiksi ja rattaiksi niitä voi myös kutsua. Niissä on säädettäviä osia enemmän kuin ehtii käyttää. Aloin jo mielessäni pakata synnytysosastotavaroita pieneen laukkuun, joka roikkuu vaunujen kahvasta. En edes tiedä, mitä pitää ottaa mukaan.

Lapsi tykkää musiikista - tai inhoaa sitä. Liikkuminen on joka tapauksessa voimakasta, kun biisit alkavat paukkua. Musiikki on viime aikoina muistuttanut minua asioista, tuonut ihmisiä mieleen. Se ei ole ollut kaikkein riemukkainta muistelemista.

Maa oli tänään valkoinen ja pehmeä. Sitten taivaskin muisti ja alkoi itkeä. Kohta oli taas pimeää ja kovaa. Kaupungilla tuuli kylmemmin kuin eilen. Terveyskeskuksen maalipintaan oli tullut uusia halkeamia. Varautui sekin tulevaan.

Toinen synnytysvalmennus keskittyi nyt synnytykseen. Katsoimme videolta, kuinka uusi ihminen syntyi poikkeuksellisen helpossa synnytyksessä. Kauhujutut ja lievemmät vaikeudet kerrottiin hymyillen videon jälkeen. Vaikka synnyttämisessä ei tarvitsekaan miehenpuolia huomioida, tällä kertaa tarinointi onnistuttiin osoittamaan myös karvaisemman sukupuolen edustajille - ilman alentuvaa sävyä.

Kaikki ovat jo kuulleet mutta kerrottakoon vielä virtuaalimaailmallekin, että minua potkittiin viime viikolla päähän. Olemme edistyneet myös musiikkivalinnoissa; Päivänsäde ja menninkäinen on saanut seurakseen CMX:n ja Neljä baritonia.

Ensimmäinen synnytysvalmennus keskittyi vanhemmuuteen. Sosionomiopiskelija Milka kommentoi tilaisuutta diipadaapaksi ja vastuullisia henkilöitä väheksyvään sävyyn maallikoiksi, kun uskaltauduin kertomaan ensin oman mielipiteeni. Halusin suunnilleen koko ajan pois. Nyt ymmärrän tekniikan alan ihmisiä, joita kaihertaa insinööritieteiden pedagogiikan luovuttaminen kasvatustieteilijöille. Eihän lapsen saaminen ole koskaan miehille kuulunutkaan, mutta naisten näkökulmasta sitä vieläkin katsotaan ja siihen valmennaudutaan. Sanotaan mitä sanotaan, miehet ovat synnytysvalmennuksessa naistensa tukena esittämässä kiinnostuneita. Lapsen saaminen ja lapsi ovat kyllä kiinnostavia asioita.

Katsoin myös videon.

Nyt olen minäkin nähnyt, kuinka pyöreä vatsa vavahtaa kiukkuisen potkun voimasta. Pelottaisi minuakin, jos mahassani riehuisi vieras olento. Kohta on se kuitenkin tutumpi kuin kukaan.

Sanomalehti kertoi, että kaupungissa liikkuu eläintenvihaaja myrkytettyjä makkaranpaloja ja partakoneenterättyjä kalapuikkoja kylvämässä. Kaupunginosamme mainittiin uutisessa. Yritämme olla tulematta hysteerisiksi. Helposti voisi tulla.

Huomenna matkustamme Helsinkiin. Oman matkani laskutan myöhemmin liitosta, jonka tapaamiseen osallistun perjantaina ja lauantaina. Tein sinne pienen esityksenkin. Mukava tavata ihmisiä. Vielä mukavampaa on matkustaa oman kultani kanssa. Nukutaan ensimmäistä kertaa kolmistaan hotellissa. Eipä olla kahdestaankaan sellaista koettu ennen.

Neuvolasta saadussa Vauvan odotus -kirjassa on kuva vastasyntyneestä lapsesta, joka tuli maailmaan 27-viikkoisena. Pieni ihminen nukkuu miehen kädellä ja kaikki on kunnossa. Meidän lapsemme on 27 viikkoa vanha. Jos se syntyisi nyt, mahdollisuudet selviytyä olisivat hyvät.

Katsoessani tuota kuvaa havahduin ajattelemaan, että meidän vauva on jo ihan itsensä näköinen. Sillä on jo kasvonpiirteet, joita kesäkuussa ihastelemme tai säälittelemme. Päässä saattaa olla hiuksiakin. Lapsi on jo valmis ihminen - vielä kannattaa kuitenkin vähän aikaa kerätä voimia turvallisessa ja lämpimässä kohdussa, että jaksaa sitten taistella elintilastaan.

Muutamana iltana olemme yhdessä ja erikseen laulaneet vauvalle Päivänsäteen ja menninkäisen. Se on ainakin minulle lastenlaulu mutta  niiden aikuisimmasta päästä. Milka laulaa sitten varmuuden vuoksi päälle King Crimsonia, että lapsi saa nopeasti kosketuksen myös vakavaan musiikkiin (jaottelu on ihan omakeksimäni) ja kasvaa kaltaiseksemme vakavahenkiseksi ja taiteelliseksi yksilöksi.

Äitiyspakkaus tuli toissaviikolla. Viimeistään ulkoilupuku konkretisoi pieneksi hetkeksi kohta sen sisälle tungettavan lapsen. Jostain syystä ajattelin lähinnä sitä, kuinka kauan menee ennen kuin lapsi kävelee ja puhuu eli kuinka kauan se on täysin meidän hyvästä tahdosta, hyvistä hermoista ja hyvästä muistista riippuvainen. Ai miten niin "muistista"? Kissankin olen unohtanut usein ruokkia.

Minä en ole vielä todistanut mahan läpi näkyviä potkuja. Milka on niitä nähnyt ja koulukaverinsa todistanut. Potkiminen on synnyttänyt minussa mielikuvan pojasta, mikä ei tarkoita sitä, ettei potkimistaitoinen tyttökin olisi erittäin tervetullut. (Niin tai näin, opetan sen heittämään palloa niin kuin pojat.) Mielikuvaan on liittynyt myös viittaus äkäiseen pikkuolentoon, joka on paha suustaan.

Olen tässäkin pari kertaa meinannut kutsua lastamme nimeltä. Työnimenä on yritetty käyttää Hobittia ja Puolituista, ja kielloista huolimatta olen välillä sanonut sitä Kääpiöksi. Oikea nimi on jo valittu, sekä tytöllä että pojalle. Eivät nimet mitään salaisuuksia ole olleet lähisuvullekaan. Jokin silti estää kirjoittamasta niitä blogiin. Ehkä haluan nähdä ensin, kumpi nimi lapsellemme sopii, ja paljastaa vaihtoehdot virtuaalimaailmalle vasta sitten. Tai ehkä vain pelkään nimetä lastani julkisesti - ehkä siitä tulisi taas todellisempi, liian todellinen.

Milkan valtaansa ottanut goa’uld imee kantajansa voimia samaan tahtiin kuin kuumeeton kuume odottajan aviomieheltä. Puolikuntoisten pesänrakentaminen jatkui kuitenkin eilen ruokailuryhmän hankkimisella ja kokoamisella. Sormeen tuli rakko. Nukahdin sängyssä heti, mikä on tietysti todella sosiaalista ja parisuhdeystävällistä.

Perjantaina sukelsin Tähtipårtin hengessä madonreikään, joka vei opiskelijaliikkeen eturintaman koulutustapahtumaan. Sen kutsuminen hc-koulutukseksi ei viittaa kehenkään tämän sivun vakiolukijoista vaan tapahtuman luonteeseen perusjärjestökoulutuksen aikuisena isoveljenä. Ärsyttävän pätemisen ja muun sietämättömän käyttäytymisen ohella sain tavata mukavia ihmisiä, joita tapaan vain harvoin. Vielä harvemmin tavattavissa olevia ihmisiä en tavannut sielläkään.

Yhteistyöopiskelijakuntien tapaaminen oli laatuaan viimeinen Oulussa, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että seuraava on laadultaan kehittyneempi. Ei näiden järjestämistä varmaan osaa lopettaakaan, jos kustannusten alentamisen vuosivauhti on nykyistä luokkaa ja onnistumme lopettamaan edestakaisen autoilun esimerkiksi etsimällä yöpymiskuntoisen koulutuspaikan keskustasta tai hankkimalla enemmän/suurempia autoja.

Tunsin eilen illalla ensimmäistä kertaa pienen potkun. Sitten tuli toinen. M-kirjaimella alkavan nimen saava lapsosemme pääsi kertomaan isälleenkin, että "täältä tullaan".

Hakkaamiskokemus vaikutti jonnekin niin syvästi, että näin myös ensimmäisen uneni, jossa olin jo isä. Lapsi oli poika ja hän vietti kaiken aikansa alasti. Tunsin itseni jotenkin ulkopuoliseksi, kesti hetken tajuta, että ihmistaimen on minun vastuullani ja vallassani.

Ensimmäisistä kokemuksista puheenollen, Milka teki maanantaina ensimmäisen voileipäkakkunsa. Sitä on jäljellä vieläkin - mutta vain siksi, että haluamme säästää makunautintoa useammalle päivälle.

Vauvakirjan täyttäminen on vauhdissa. Siihen on jo piirretty sukupuu ja vastailtu alullepanoa ja odotusta koskeviin kysymyksiin. Mielenkiinnolla odotan Aikakapseli-nimisen luvun täyttämistä; valmiiden kysymysten lisäksi siihen saa liittää vaikkapa leikkeitä syntymäpäivän sanomalehdestä. Tästä innostuneena tarkistin, mitä omana syntymäpäivänäni on tapahtunut.

Minä en vielä lapsen liikkeitä tunne, mutta vaikuttuneena kuuntelen, kun Milka kertoo, mitä pikkuinen milloinkin tekee. Tänään kuulemma heitettiin kuperkeikkaa. Lisääntyminen ei ole vielä tullut minun uniini, toisin kuin Milkalla, joka on jo synnyttänytkin nukkuessaan. Minä uneksin yhä lähinnä työasioita, vaikka ei kai enää pitäisi.

(Toinen pupupojistamme saattaa sittenkin olla tyttö. Vielä sillä on pari viikkoa aikaa kasvattaa itselleen kivekset ennen kuin Ilmari-nimi muutetaan Irmeliksi. Ne paljastavat sukupuolensa lopullisesti yleensäkin siis vasta tietyssä iässä.)

Vauva kuulemma potkii jo. Kirjan mukaan minä tunnen potkut kuuden viikon päästä. Jälkikasvuni tuli minulle paljon todellisemmaksi taas tänään.

Olen pitänyt sitä henkilökohtaisena heikkoutenani, etten ymmärrä lapsensaamista vielä lainkaan. Tänään tulin ajatelleeksi, että vika tuskin on sen enempää minussa kuin koko miessukupuolessa ja sille langetetussa raskaanaolemisen sivuroolissa. Taidan etsiä sen entisen kollegan aikoinaan lähettämän linkin ja tutustua isien keskustelufoorumiin tosissani.

(Laivakoulutus oli huonoin koskaan ja toisaalta paras ikinä. En tutustunut yhteenkään uuteen ihmiseen tässä verkostoitumiseen tarkoitetussa tapahtumassa vaan huonointa ja parasta antia oli vanhojen tuttujen tapaaminen. Kiitos teille, jotka sen osaatte ottaa vastaan. Myöhemmin ehkä lisää.)

Yhä useammin aktiiviseen tajuntaan pulpahtaa ymmärrys siitä, että nykyinen vuokrasopimus täytyy irtisanoa ensi kuun aikana, mikäli mielimme muuttaa huhtikuussa Raaheen ja välttää kahden asunnon loukun. Muuton todellisuus on juuri nyt läheisesti kytköksissä myös vanhemmaksi tulemisen todellisuuteen. Tai olisiko se sittenkin vain tapa siirtää isäytymistä mielessään eteenpäin - ajatus siitä, että eihän tässä mitään, kun on ensin se muuttokin?

Kesäkuun alku tulee yhtä nopeasti kuin lukuvuoden loppu. Joidenkin puheiden mukaan laskettu aika on puolivälissä sitä neliviikkoista, jonka aikana lapsi todellisuudessa ihan itse päättää, milloin kohdun turva saa riittää. Elämänmullistus saattaa siis tulla keskellä koeviikkoa tai juhannuskuumuutta. Anekdoottina mainittakoon, että "koeviikko" on myös yksi niistä sanoista, joiden käyttöä oikeasti taas opettelen.

Minä en ole vielä varautunut mihinkään mitenkään. Milka on ostellut jo joitakin tavaroita ja ensimmäinen potkupukupaketti saapui H&M:ltä. Minulla on Isän käsikirja, ehkä se riittää.

Tuntuu oudolta, kun ihmiset kysyvät, miten raskaus etenee.

(Koiralla on naistenvaivoja. Apuna käytetään ihan oikeita, imukykyisiä naisten välineitä, mutta kuppikuntaan emme ajatelleet Viiviämme liittää.)

Joululomalla alkaa kevään odotus. Tulee tehtyä suunnitelmia, kirjoitettua listoja, järjestettyä kaappeja ja kansioita. Me olemme kai päättäneet muuttaa Raaheen. "Kai" ei johdu siitä, että olisin aikeesta jyrkästi eri mieltä, vaan siitä, että lopullisentuntuisesti sanotut asiat kuulostavat liian lopullisilta, jos niihin on vielä kuukausia aikaa.

Olemme päästäneet mielemme haaveilemaan Vanhan Raahen puutaloista, joissa olisi tilaa temmeltää ja taiteilla. Päivittäinen koulu- tai työmatkailu 80 kilometrin päähänkään ei tunnu miltään, kun silmissä siintää tänään ostetuilla verhoilla ja lampuilla sisustettu, täydelliseen rentoutumiseen soveltuva makuuhuone. Siitä on tullut jotenkin johtotähti ainakin minun mielessäni - makuuhuone, jossa on vain yksinkertainen sänky kahdelle ja yksi yöpöytä, seinillä sisustuselementtejä eikä missään mitään ylimääräistä.

Äitiys-/isyyskirjan mukaan minä koen ensi tiistaina ensitapaamiseni lapseni kanssa ja hänestä tulee minulle todellisuutta. Rakenneultratutkimuksessa (sana, jota en ymmärrä ja jota en ehkä kirjoittanut oikein) saamme videoyhteyden tulevaisuuteen. Olen minä hänelle välillä jutellut ja lauleskellutkin, mutta kun en kuule sieltä ääniä enkä tunne liikkeitä, elän vain pyöristyvän vatsan ja kerran kuullun sydänäänen todellisuudessa. Tiistaina todellisuuteeni liittyy kuva tietokoneen ruudulta. Pelkään, etten ymmärrä siitä kuvasta mitään; ainakin lehtien sivuilla ja elokuvissa epäilen aina, että lääkäri kertoo vanhempien mieliksi, mitä siinä pitäisi näkyä.

Seuraava asuntomme on tavallaan ensimmäinen kotimme, vaikka olemme kerran jo avioliittomme aikana muuttaneetkin. Raaheen muuttaessamme etsimme kotia kolmelle. Tähän asti emme ole valinneet asuntoa edes eläimiä ajatellen, sillä asuisimme kaksiossa kai joka tapauksessa. Edes koirapuiston läheisyys ei ole ollut kriteerinä.

(Kissalla on yllättäen kiima ja veimme sen eilen ystäväpariskunnan luo rietastelumielessä. Milkan haave punaisista pikkukissoista jäi kuitenkin toteutumatta, sillä homoseksuaalisia elkeitä - pupujemme tapaan - ennenkin osoittanut sulhasehdokas ei sytyttänyt kissatyttöämme. Raukka maukui niin surkeasti piipittäen, etten yhtään ihmettele, miksei Lunalle kelvannut. Minun miehekkäästä äänestäni ja hienhajustani se yleensä innostuu, ikävä kyllä.)

Kirjoitin juuri luonnoksen mielipidekirjoituksesta, jossa päätin edustaa koko järjestäytynyttä opiskelijaliikettä. On siinä mukana henkilö, joka voi edustaa vähän useampaa kuin minä - minä tosin lain puolesta, hänen edustavuutensa perustuu vain yhteiseen sopimukseen.

Laitan tämän merkinnän kolmeen kategoriaan, joista yhden päätin tänään perustaa. Siihen kerääntyy myöhemmin pohdintoja ja kuvauksia tähänastisen elämäni merkittävimmästä lihomiskokemuksesta.

Kahden korkeakoulun välisen yhteistyöhankkeen seminaari ja johtoryhmän kokous antoi tänään aineksia myöhempäänkin kirjoitteluun. Taidan säästää ne ainekset johonkin lehteen. Siellä tuli kuitenkin sellainen tunne, että haluaisin jatkaa työtäni siinä työryhmässä. Asiat käyvät yhä vain kovemmiksi ja raskaammiksi (käytän adjektiiveja samassa merkityksessä kuin niillä voisi kuvata rock-musiikkia) enkä usko siirtäväni niitä kovin helposti eteenpäin ilman, että opiskelijoiden edustus notkahtaisi laadullisesti. Ja se on kovin mielenkiintoistakin.

Huomenna Saloon.