.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Yllä oleva otsikko on lainaus aamun Kalevasta. Asia on hymyilyttänyt minua siitä lähtien, kun sen työyhteisöni aamukahvilla luin. Tuonsuuntaisen ehdotuksen on tehnyt Oulu Tripple Helix -työryhmä eikä paljon muuta ollut odotettavissakaan. Miksi keksiä uusia ideoita, jos voi tukeutua vanhoihin?

Ehdotuksen (tai uutisoinnin, mistäs näitä tietää) mukaan yliopistosta tulee ammattikorkeakoulun ylläpitäjä, tutkimus- ja kehitysvastuu jaetaan "niin kuin sen olisi pitänyt alunperinkin mennä" (kuvitteellinen sitaatti vanhalta yliopistoihmiseltä) ja koulutustehtävien päällekkäisyydet karsitaan puhdasoppisen pyramidimallin mukaan (bachelor-vaihe AMK:ssa, master-vaihe yliopistossa).

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, ettei oman korkeakouluni rehtoria ole haastateltu lukemiini uutisiin lainkaan. Jotenkin tuntuu, että sävy olisi ollut hieman toinen, jos kommentteja olisi otettu myös muilta kuin Helsingin yliopiston entiseltä kanslerilta ja Oulun yliopiston rehtorilta.

Ehkä sitä on jotain oppinut opiskelijakuntavuosien aikana, kun tällainen juttukin lähinnä huvittaa. Hyvä silti, etten lukenut lehteä vielä kotona - tuollaisen pohtiminen puolitoistatuntisen työmatkan aikana ei olisi psyykelle hyväksi.

Nikonpoika teki ensimmäisen hampaan tänään. Se tuli alas vasemmalle (jäbästä katsottuna) eli siihen, mihin kai pitikin.

Huominen Kalajoen vierailu toi mieleen sen, kuinka erilaisessa maailmassa Miion kanssa elämme. Hän siis omassaan, puoli vuotta sitten alkaneessa, ja minä tässä vähän alle neljännesvuosisataisessani. Konkreettinen esimerkki: Sukuloiminen Kalajoella tarkoittaa pojalle pelkästään isotätin luona kyläilemistä, kun taas minä käyn mummolassa, josta mummo on jo kuollut. Miiolle isotätin talo keltainen, mutta minä muistan sen ikuisesti vihreänä. Tämä sama ilmiö on läsnä koko ajan. Minä huomaan yhä esitteleväni itseni oululaiseksi (työyhteyksissä se pitänee jollain tavalla paikkansakin), enkä olekaan asunut Raahessa vielä edes yhdeksää kuukautta. Miio on raahelainen syntyjään.

Opiskelijakunta sai puheenjohtajat ja hallituksen. Tyylikkäät perääntymistiet löytyivät ja demokratiakin varmaan toteutui. Päätin, että kirjoitan viimeisen blogimerkintäni Opiskelijakunnallista-kategoriaan vielä tämän vuoden puolella. En mennyt edustajiston järjestäytymiskokoustakaan kyttäämään. Eipä enää tarvinnut.

Jos tätä lukee yksikään opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtaja, joka tuntee yllättäviä tunteita luottamustoimesta luopumisen vuoksi, minulla on pieni lohdun sana: Vuoden päästä tai silloin myöhemmin, kun lopetat oikeasti opiskelijatoiminnan, tunteesi tulevat olemaan vielä yllättävämpiä. Jos nyt tuntuu pelkästään pahalta, myöhemmin paha saa seurakseen myös helpotuksen.

(Kulttuuriblogi elää taas.)

Viimeistelen opinnäytetyötä yötä myöten. Luulenpa, että ohjaava opettaja, opponentti ja toimeksiantaja hyväksyvät lopputuloksen vähintäänkin kelvollisena. Epävarmuutta tunnen kuitenkin tarkastajan suhtautumisesta. Entä jos rohkeat valintani raportin rakenteessa eivät kelpaakaan tarkastajalle? Entä jos pyrkimys rehellisyyteen ja työprosessin valintojen tarkkaan kuvaamiseen varsinaisen tiedetekstin kustannuksella karauttaa koko työn kiville? Kapulakielellä olen onnistunut työni koristelemaan, mutta loppuvaiheessa suunnitelmien muuttaminen ja asioiden toteaminen tyyliin "no, tämä meneekin nyt näin" ei ole ollut edes vaikeaa.

Turhaan varmaan huolehdin. Minulla olisi opinnäytetyöstäni paljon sellaista sanottavaa, jota voidaan pitää suomalaisena vaatimattomuutena. Tyydynpä kuitenkin vain toteamaan, että vihaan opinnäytetöitä juuri nyt.

Stressi on hieman helpottamassa myös siksi, että tänään lähti Kajaanin tarkastettavaksi auditointiryhmämme raportti. Sain lopulta omaan osuuteeni aikaiseksi ilmeisesti aivan kelvollista tekstiä. Onneksi sekin on jo ohi. Siinä vaiheessa, kun suunnittelin piirtäväni opiskelijakunnan prosessikäsikirjaan vielä OSAKOn laadunvarmistusjärjestelmän, tiesin olevani liian syvällä - haukoin henkäni, kun pääsin sieltä ylös.

Nukkumaan.

Istuin torstaina kokouksessa, jossa opetusministeriön edustaja kuvaili ministeriön korkeakouluvisiota vuodelle 2020. Tavoitteena on rajata ammattikorkeakoulujen määrä enintään 18:aan, luoda viisi korkeakoulujen yhteenliittymää sekä vähentää tutkintoon johtavaa korkeakoulutusta antavat paikkakunnat 50:een. Erään kainuulaisen ammattikorkeakoulun edustaja piti lukuja korkeakoulunsa loppuna. Itsetunto näyttää olevan kohdallaan.

Keskiviikkona kokoontui opiskelijakunnan edustajisto päättämään ensi vuoden päälinjoista. Kokouksen jälkeen tulevan edustajiston ryhmät tapasivat ensimmäisen kerran hallitusneuvottelun merkeissä. Kiireen lisäksi olen jättänyt kirjoittamatta näistä tapahtumista siitä syystä, etten tiedä, mitä sanoa. Jos nyt jotain yritän.

Eräs vanhempi kollega kommentoi sivusta seuraajana, että ”viimeinkin saadaan opiskelijakunnan hallitusneuvotteluihin oikeaa vääntöä”. Onhan se positiivista. Koko neuvottelukulttuuri on syntynyt täysin tyhjästä määrätietoisen synnyttämisen tuloksena. Tuntui kyllä hienolta katsoa, kun jokaisen - jopa vain yhden edaattorin paikan saaneen miniryhmän - edustaja oli neuvottelussa paikalla. Tapaamispohjainen neuvottelu oli tässä mitassa ensimmäinen laatuaan.

Kielteisiäkin puolia keskiviikkona kohdattiin. Ensimmäinen oikea neuvottelu toi mukanaan myös loanheiton ja huonot käytöstavat. Ensin näytti siltä, että nykyhallituksen toimien laillisuuden ja moraalisuuden kyseenalaistaminen pysyy teknisen oikeaoppisuuden rajoissa mutta eihän se pysynyt. Hallitus joutuu aivan oikein palaamaan aikaisempiin päätöksiinsä ja arvioimaan toimintatapojensa kestävyyttä. Tuohtumus ja huoli ovat oikeutettuja ja ymmärrettäviä tunteita silloin, kun on kysymys jääviydestä yhteisten rahojen jakamisessa avustuksina. Edustajiston kokouksessa herätettyä keskustelua hetken aikaa seuranneena ja ”lopputuleman” kuulleena sekä sen laineita hallitusneuvotteluissa väistelleenä kävi kuitenkin selväksi, ettei koko farssin tarkoituksena ollut epäselvyyden selvittäminen vaan epäluottamuksen kylväminen. Epäselvyyksiä selvitettiin ennen kysymällä asioista heti, kun ne ilmenivät, ja olettamalla, että kyseessä on tosiaan tarkoitukseton virhe tai väärinkäsitys. Tässä ei olisi kuitenkaan minkäänlaista dramatiikkaa, jota edustajistossa on hyvä olla. Ja kyllä tällaiset naiviudet on jo syytä unohtaa. Onhan yleismaailmallinen totuus, että jatkuva epärehellisyyteen törmääminen ja tottuminen tekevät ihmisen vähintäänkin epäluuloiseksi.

Täytyy kuitenkin korostaa, että olen saattanut ymmärtää edellä kuvailemani tapahtumat täysin väärin. Ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta, kun teen hätäisiä johtopäätöksiä tällaisessa asiassa.

Jos ja (toivottavasti) kun tällä epäluottamuksen kylvämisellä ei ole mitään tekemistä käynnissä olevien hallitusneuvottelujen kanssa, neuvottelujen lopputulos on kiinni jostain muusta. Käytännössä kyse on yhdestä paikasta hallituksessa. Periaatteessa kyse näyttää kuitenkin olevan…öh, periaatteesta. Enemmistö edustajistosta on kaivautunut syvälle neuvotteluasemiinsa ja tämä vaikuttaa vähemmistöstä tietysti enemmistön diktatuurilta. Erimielisyydet koskevat - ei enempää tai vähempää kuin - demokratian määrittelyä. Toiset liittävät demokratian lähinnä enemmistön valtaan, toiset mandaattipaikkoihin. Toisille opiskelijakuntavaalien demokratia on jäsenistön vapautta muodostaa haluamiaan ryhmittymiä ja liittoumia, toisten mielestä puolet on jaettu opetusministeriössä koulutusaloja määriteltäessä. En usko, että kumpikaan puoli on tahallaan väärässä.

Hallitus saadaan opiskelijakuntaan ensi vuodeksikin. Uskon tilanteen olevan nyt poikkeuksellisen kärjistynyt. Pahimmat kärjet taittuvat, kun ”vanhemmat” toimijat (minä mukaan lukien) jäävät viimein pois muistoineen ja kalkkeutumineen. Tilalle jäävät uudet toimijat demokratiakäsityksineen, henkilökohtaisine suhteineen, rehellisyyksineen ja moraaleineen.

Demokratiankin uskon toteutuvan opiskelijakunnan henkilövalinnoissa. Jos näin ei käy, syy on nykyisessä edustajistossa, joka on hyväksynyt voimassa olevat säännöt ja vaalijärjestyksen. Jos demokratiaa ei ole rakennettu niiden sisään, uudella edustajistolla on edessään iso remontti.

Aikakauden päättyminen oli vahvasti läsnä SAMOKin liittokokouksessa viikonloppuna. Tuskin sitä kukaan muu huomasi, mutta minä olin jatkuvasti hyvin tietoinen viimeisestä liittaristani. Kotimatkalla muistin yhtäkkiä ihmiset, tapahtumat ja tunteet vuosien varrelta. Pimeällä takapenkillä oli vaikeaa. Niin oli toki jo salissakin, kun kokous päättyi.

Onhan tässä vielä vuotta jäljellä, mutta yhtä suurta tapahtumaa ei enää ehdi tulla vastaan. Liittokokouksessa oli läsnä myös eniten niitä toimijoita, joiden kautta tulen tämän toiminnan muistamaan.

Luopuminen ja lopettaminen on vaikeaa kuitenkin vain tottumuksen ja tunnekuohun vuoksi. Tiedän, että tärkeinä pitämäni periaatteet elävät uusissa ihmisissä. Sekä opiskelijakunnassa että liitossa jatkaa toimijoita, joiden mukana touhu kehittyy yhä parempaan suuntaan. Vaikka taantumuksellinen ja ammattitaidoton vastavoimakin tuli jälleen liittokokouksessa esille, oli hienoa havaita sitoutuneita, innostuneita ja näkemyksellisiä toimijoita omien ja kaveriopiskelijakuntien joukossa.

Teimme hassun ponnen, joka oli oikeasti aivan tosissaan. Historiallista sekin.

Mitä tehtiin vanhoina hyvinä aikoina, kun haluttiin SAMOKin hallitukseen? Toimintatapoja oli noin kolme: 1) asettuminen ehdolle liiton Palapeli-tapahtumassa ja ehdokasesittelyn lähettäminen sähköpostilistoille, 2) asettuminen ehdolle sähköpostilitoille lähetetyllä viestillä tai 3) liittokokousyön "herääminen" ja asettuminen ehdolle toisena kokouspäivänä. Näitä aikansa eläneitä malleja muistelevat uudistumiskyvyttömät nynnyt ovat turhaan odottaneet ehdokasesittelyjä sähköposteihinsa. Ensimmäinen puheenjohtajatyrkky julkaisi oman ehdokkuutensa opiskelijakuntansa internetsivuilla. Kaksi myöhempää ehdokasta puolestaan keräävät ystäviä (ennen niitä kutsuttiin liittokokousääniksi) Facebookissa.

Ehkä tämä syksy mullistaa opiskelijajärjestöjen ehdokasasettelut ja hallitusneuvottelut täysin.

Edustajistovaalikuulumiset on päivitetty toisaalla. Henkilökohtainen pettymys meni ohi seuraavana päivänä, kun hallituksen kokoaminen alkoi. Tyrkkyjä tuntuu riittävän, hyviä ja huonoja.

Perjantaina tapahtui työtapaturma. Heräsin aamulla kaksikymmentä minuuttia ennen linja-auton lähtöä, ja vaatetuksen miettiminen jäi kiireessä vähälle. Juhlistin sitten Uuden insinööriliiton paikallistoimiston avajaisia talvikengissä, farkuissa ja verkkatakissa (joka tosin on  peräisin 70-luvulta). Onneksi paikalle saapui myös keltainen fleece-takki. Kotiin kannetussa kutsussa kiellettiin kukat, puheet ja lahjat. Vaikka tilaisuutta ei suoranaisesti mainostettu nyyttikesteinäkään, voin kai puolustautua olettaneeni epämuodollisuuden yltävän pukeutumiseen asti.

Eräs tilaisuudessa seuraamani keskustelu palautti mieleen erään toisen taannoisen keskustelun, joka koskee suomalaista tapaa keskustella. Oletetaan, että jokin kansallinen työryhmä tai muu selvittäjä tekee selvitystyönsä perusteella radikaaleja ehdotuksia jonkin asian muuttamisesta. Keskustelukulttuuriimme ei kuulu keskustelun jatkaminen ensisijaisesti itse asiasta vaan ensin kyseenalaistetaan ehdotusten tekijän omat motiivit ja pätevyys. Kuka rakentelee ehdotuksillaan itselleen tulevaa työpaikkaa, kuka suojelee omaa etuaan kansallisen edun nimellä ja kuka nyt ei vain yksinkertaisesti ole edes tarpeeksi kokenut ja koulutettu ehdotuksia tekemään.

Samaan sorrun minäkin joskus. Uusien avausten takaa on helppo yrittää tunnistaa (ja tunnustaa) "todellisia" pyrkimyksiä. Yleensä argumentointini pyrkii kuitenkin perustelemaan omaa kantaani tukevat tekijät vastakkaisen kannan tukijoita monilukuisemmiksi. Tähän liittyy sen tunnustaminen, että kaikilla näkemyksillä on perusteensa - ratkaisevaa on perusteiden määrä ja niille yhdessä annettavat painoarvot, mikä minusta on keskustelemisen perimmäinen tarkoitus.

Oho, sivusinko tässä peräti "asiat riitelevät, eivät ihmiset" -filosofiaa..?

Kulmakarvojen nyppiminen on yllättävän vähäkipuista.

Kokemukset opetuksesta ja opetusjärjestelyistä Raahen yksiköstä ovat karttuneet positiivisina. Luentosalivaihdoksista ilmoitetaan sähköpostitse ja peruuntuneista luennoista sain hyvissä ajoin tiedon tekstiviestinä. Olen huomannut seuraavani kiinnostuneena jopa henkilöverotuksen luentoja, vaikka aihe vaikutti aluksi käsittämättömän laajalta ja vaikeasti omaksuttavalta.

Jotain kuitenkin voisi parantaa, ja annan asiasta toki palautetta opintojaksojen päätteeksi. Kun toisen opintojakson tenttipäivä vaihtui kesken kaiken ja toisen sopimiseen käytettiin merkittävästi luentoaikaa, huomasin kaipaavani luentosuunnitelmia. Siis niitä sellaisia, joista jo opintojakson alussa saa käsityksen, miten aiheissa edetään, milloin on tentti ja oppimistehtävien kuolonlinjat ja mitä ovat oppimistavoitteet ja arviointiperusteet. Osa näistä asioista esiteltiin kummallakin aloitusluennolla mutta aikataulutettua suunnitelmaa en saanut. Ehkäpä pääsen jakamaan tämän hyvän käytänteen opintojaksopalautteessa.

Päästyäni eroon päivittäisestä opiskelijatoiminnasta (josta en todellisuudessa päässyt eroon) olen huomannut muuttaneeni suhtautumistani korkeakoulusanastoon. Käytän itse sujuvasti pelkästään termejä opiskelija, opintojakso, luento ja vuosikurssi mutta en enää häiriinny tai peräti korjaa toisen kielenkäyttöä, jos tämä puhuu oppilaista, kursseista, tunneista tai luokista. Kai se on jonkinlaista kasvamista tämäkin.

Samaan aikaan toisaalla: taidetta pikkuveljelle.

En ole koskaan nähnyt ihmisen piikittävän itseään - en ennen eilistä. Aamubussissa edessäni istunut nainen mittasi lasiputkesta ainetta piikkiin, jonka työnsi jonnekin kylkeensä (en nähnyt tarkemmin). En ole pitänyt insuliinipiikittämistä suurena vaivana. Nyt tulin ajatelleeksi, millaista olisi elää sellaisen kanssa päivittäin. Minulle riittää kahvin saannista huolehtiminen. Siinä epäonnistuminen kostautuu vain päänsärkynä.

Löysin aamulla rapakosta kaksikymppisen. Houkutus on suuri käyttää se johonkin turhaan.

Edustajistovaalin sähköinen ennakkoäänestys kestää viikon. Olenkohan ainoa, joka tuntee jo vaaliväsymystä? Toki väsymys voi olla kaikkea muutakin, ja onhan se vaativaa ylläpitää päivittäin elävää vaaliblogia. Tämä väsymys on kuitenkin ihan konkreettista. Nukuin eilen lahjakkaasti pommiin enkä ehtinyt töihin työryhmäkokoukseen. Niin alas on vajottu.

Opiskelijakunnan hallitus evakoitui eilen pohtimaan ensimmäistä kertaa ensi vuoden toimintaa. Sääntömuutos yhdisti perinteiset toimintasuunnitelman ja talousarvion toiminta- ja taloussuunnitelmaksi (TTS). Lisäksi sisällöllisesti eteenpäin harpannut edustajistovaalikampanjointi on herättänyt kysymyksen vanhan edustajiston hyväksymän TTS:n suhteesta uuden edustajiston todellisiin vaikuttamismahdollisuuksiin. Jos vuoden 2008 toimintasuunnitelman vahvistaa vuoden 2007 edustajisto, mikä on vuoden 2008 edustajiston rooli toiminnan suuntaviivojen vetämisessä?

Tähän vastauksena toiminta- ja taloussuunnitelmaa kehitetään entistä terävämmäksi ja strategisemmaksi. Kolmivuotisesta strategiasta johdetaan yhden vuoden "strategia", johon kirjataan vuoden strategiset tavoitteet ja jonka pohjalta uusi hallitus tekee sitten operatiivisen TTS:n. Vaikka uusi edari ei tätä paperia enää hyväksykään, se voi helpommin ohjeistaa hallitusta sen laatimisessa ja toteuttamisessa. Nämä kaikki paperit ovat olleet olemassa tähänkin saakka. Nyt niiden suhde taas vähän selkenee ja kehittyy. Niin kuin koko homma pikku hiljaa.

Samaan aikaan toisaalla: miniatyyrejä ja lentokenttäkokemuksia.

Opiskelijakunnan edustajistovaali alkoi tänään ennakkoäänestyksellä. Vaalissa on useampiakin uutuuksia tänä vuonna: Ennakkoäänestys tapahtuu viikon aikana internetissä. Ehdokasta voi etsiä Osakolaisen vaalikoneesta. Äänestysohjeet annettiin kahdella kielellä (en ole varma, onko tämä aivan ensimmäinen kerta - en ole ajatellut asiaa aiemmin).

Ehdokasasettelu ja vaalikampanjatkin ovat menneet hieman eteenpäin. Neljän eri yksikön opiskelijoita on lyöttäytynyt yhteen Selkärankaisten vaaliliittoon. Tekniikan yksikön listalla on ulkomaalainen opiskelija. Selkärankaisiin kuuluu ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opiskelija. Sosiaali- ja terveysalan yksikössäkin tapahtuu viimein jotain. Selkärankaiset hyödyntävät vaaliblogia. Tekniikka julkaisi vaaliteemat, jotka herättivät huomiota jopa mediassa. Vaaliliitot ova ryhtyneet toimiin keskustelun herättämiseksi ja vaalitouhun näkyvyyden lisäämiseksi.

Toivottavasti kehitys ja aktiivisuus ei jää edustajistovaaliin vaan kantaa myös ensi vuoden toimintaan. Oman ryhmittymäni erityispiirteenä on monialaisuus ja toivon sen kertovan ehdokkaiden sitoutumisesta ensisijaisesti edustajiston työskentelyyn. Pelkkään koulutusalaan sitoutuminen on vuosien aikana vaikuttanut lähinnä esteeltä opiskelijan ja aktiivisen edustajiston välillä. Jospa ihmiset löytäisivät omat teemansa ja tekisivät työtä johdonmukaisesti niiden puolesta. Jostain syystä kaikki kehitys ja innostuneisuus muistuttaa kaikkien aiempien vuosien kehityksestä ja innostuneisuudesta. Kaikista onnistumisista huolimatta edustajisto kokoontuu joka vuosi ainakin kerran päätösvallattomana. Hetkittäin uskon, ettei tämä tosiasia muutu vieläkään.

Mistähän tämä kyynisyys on tarttunut? Omasta puolestani ajattelin tehdä vielä vähän aikaa parhaani, kunnes siirryn tekemään sitä johonkin muualle.

Tietotekniikan koulutusohjelma Raahessa keräsi syksyn yhteishaussa 62 prosenttia enemmän hakijoita kuin viime vuonna.
Paikallislehti kehui tulosta loistavaksi, mitä se onkin. Täytyy vain toivoa, ettei tästäkin noususta jouduta kiittämään pakkohakujärjestelmää. Oamkissa tarjolla oli Raahen tietotekniikan lisäksi vain Oulaisten hoitotyö, joten pakkohakijoiden vaihtoehdot ovat vähissä. Toivottavasti saamme riittävästi motivoituneita opiskelijoita pääsykokeeseen ja lopulta opiskelemaan.

Opiskelijakuntatoiminta jakaa viimeisiä kokemuksiaan minulle toimi- ja aktiivikauden lähestyessä päätöstään. Eilen sain todistaa ylioppilaskunnan edustajiston kokousta. Lähdin pois kokoustaulla lähes neljän tunnin kokoustamisen jälkeen. Ne rakentaa tai hankkii jonkun talon. Olikohan se nyt historiallinen päätös tai jotain.

Sain seurata hetkeä ennen edustajiston kokousta myös hallituksen kokoustamista. Erästä edustajiston kokousasiaa koskeva pohjaesitys tehtiin tasan minuutissa, avaamisesta päättämiseen.

Minä-sukupolvi 

Vauvat ovat vativaa ja itsekästä kansaa. Mitä eroa on sillä, että makaan sängyllä ja pidän poikaa sylissäni, ja sillä, että makaan sängyllä ja painan vieressäni makaavaa poikaa kaksi käsin hellästi itseäni vasten? Ero on Nikonpojan mielestä itkun arvoinen. Hänelle ei siis riitä pelkkä hellyys ja läheisyys, jotka ovat sylissä pitämisen perimmäiset tarkoitukset. Ei, isin täytyy osoittaa rakkautensa hellyyden ja läheisyyden lisäksi kuluttamalla voimiaan jäbän kannattelemiseen käsillään. Rakkaus ei riitä, on myös kärsittävä.

Sain tänään ensimmäisen hekotus-naurun, kun kertasin jäbän kanssa paikkakuntia, joissa hän on vieraillut ja joiden nimessä on r-kirrjain. Kotikaupunkimme Rraahen lisäksi poika on käynyt ainakin Torrniossa, Haaparrannassa ja Hyrrynsalmella.

Vanha saisi jo väistyäkin 

Opiskelijakunnan edustajisto kokoontui eilen ja pieneni 21-jäseniseksi. Aika monta vaalikelpoisuutta nimittäin todettiin menetetyiksi suorittamatta jääneiden jäsenmaksujen vuoksi. Edustajiston pienetessä sääntömuutosten hyväksyminenkin käy helpommaksi, sillä siihen vaaditaan hyväksyvä nyökkäys kahdelta kolmasosalta edustajistosta (ei vain kokoukseen osallistuvista). Silti muutimme eilen sääntöjä vajaalla väellä. Valitusaikaa on kolme kuukautta.

Tänään päättyi ehdokasasettelu ensi vuoden edustajiston valitsevaan vaaliin. Jos kaikki ehdolle ilmoittautuneet ovat vaalikelpoisia, koko ehdokasmäärä on 70. Ensimmäistä kertaa mukana on ulkomainen opiskelija sekä ylempää ammattikorkeakoulututkintoa suorittava sankari. Vaikka kahtiajako tekniikan ja muiden alojen välillä ei päättynyt vieläkään, yhdessä vaaliliitossa on ensi kertaa jopa viiden koulutusalan opiskelijoita. Aiemmin aloja ei ole sekoiteltu keskenään lainkaan. Kyseinen vaaliliitto onkin sitten vaalirenkaassa kolmen koulutusalapohjaisen liiton kanssa, ja kilpakumppaniksi jää ainoastaan tekniikan alan täsmälleen samansuurinen vaaliliitto. Kutkuttava asetelma.

Samaan aikaan toisaalla: Operaatio vessan sisustus.

Vertasinpa tuossa lähes vahingossa SAMOKin ja SYL:n kommenttia ylempien ammattikorkeakoulututkintojen nimikkeestä lausuntoon, jossa SAMOK ottaa kantaa samaan asiaan. Mielen muuttumiseen meni aika tarkasti puoli vuotta.

Aktiivisena internetin käyttäjänä huomasin SAMOKin puheenjohtajapelin alkaneen ja löysin kiinnostavan Oamk-aiheisen blogin.

Lahdesta liiton johtoon ehdottautuva aikuisopiskelijanainen herättää kysymyksiä, joita pääsen esittämään, jos hän vierailee Oulussakin kampanjoimassa. Päällimmäiseksi tunteeksi näiden lahtelaisten ehdokkaiden ensiesiintymiset ovat yleensä jättäneet ihmetyksen siitä, mitä tarpeettoman pitkälle viedyllä graafisella kikkailulla oikein peitetään. Äkkiseltään luettuna kyseinen ehdokas ei jaa kanssani samaa käsitystä liiton (olemattomasta) vastuusta opiskelijakuntien kehittämisessä.

SAMOK tarvitsee taas vaihteeksi johtajan ja tulevassa liittarissa ei toivottavasti toisteta viimevuotisia virheitä johtajaa valittaessa. Ainakaan liitto ei tarvitse puheenjohtajaa, jonka suurimpia huolenaiheita on tehdä SAMOKista "opiskelijakunnille suuntaanäyttävä voimavara". Minä olen tottunut ajattelemaan tuosta suunnanäyttämisestä toisinpäin. No, annetaan toki tytölle mahdollisuus.

Oamk-aihesta blogia kirjoittaa Otso Orava -nimimerkin taakse piiloutunut poika(?). Löysin sivuston vahingossa aivan muuta asiaa hakiessani.

Blogissa käsitellään näissäkin merkinnöissä kaluttuja aiheita. Salaliittoteoriat raahelaisen ammattikorkeakoulutuksen alasajosta elävät vahvoina ja rehtorin ohella pahan alkulähteenä pidetään Oamkin viestintää. Raahen ja raahelaisuuden pitäisi näkyä viestinnässä jotenkin. Mitenkähän se oululaisuus siinä viestinnässä näkyy muuten kuin ammattikorkeakoulun nimessä? Miksi yhden yksikön pitäisi erottua kaikista muista vain paikkakuntaeron vuoksi? Haluttu perusviestihän on sama, aivan kuin Oamkilla on vain yksi strategiakin. "Ammattikorkeakoulun viestinnästä on varsin vaikea huomata, että se järjestää koulutusta Raahessa", kirjoittaa Otso Orava. Miten niin? Eikö se yksikön nimessä oleva kaupungin nimi kerro vähän tyhmemmällekin, missä opinnot ovat tarjolla?

Kohta joku varmaan ehdottaa koulun uudeksi nimeksi Oulu-Raahen ammattikorkeakoulua tai jotain muuta hirvitystä.

Opiskelijakunta on viime viikkoina antanut parikin lausuntoa/kommenttia, joita on pyydetty jonkin toisen organisaation lausunnosta. Nämä lausunnot ovat käsitelleet samaa asiakirjaa, opetusministeriön valmistelussa olevaa Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaa. On siis lausuttu lausuntoon.

Eräs liitto otti lausunnossaan kantaa ylempien ammattikorkeakoulututkintojen nimikkeisiin. Liiton mielestä esimerkiksi minulle tarjolla olevan jatkotutkinnon nimike pitäisi olla "tradenomi (maisteri AMK)" mieluummin kuin nyt käytössä oleva "tradenomi (ylempi AMK)". Opiskelijakuntani oli liiton kanssa samaa mieltä jo kolme vuotta sitten, jolloin tämä maisteri-kanta ei kuitenkaan kelvannut poliittiseen ohjelmaan. Välillä liitto esitti omana ehdotuksenaan diplomi-tradenomia (esimerkkinä jälleen oma alani).

Näin se mieli muuttuu. Opiskelijakuntani lausuja kommentoi tuota maisteri-asiaa lausunnossaan siten, ettei liiton tarvitse lähteä vääntämään enää asiasta, josta viimein on joku yksimielisyys - tai ainakin päätös - saavutettu. Ammattikorkeakouluopiskelijat ovat nyt kuitenkin virallisesti vaatimassa maisteri AMK -nimikettä ylempiin tutkintoihinsa. Tuntuu aika jännältä tällainen.

Perjantait ovat mukavia päiviä nykyisin tai ainakin ne alkavat kivasti. Olen parina perjantaina kävellyt ammattikorkeakouluni Raahen yksikköön ja reittini on kulkenut vanhan puukaupungin kauniita katuja pitkin. Matkaan kotikatuni oikeastaan päästä päähän ja lopussa avautuu näkymä Pikkulahdelle. Meren näkeminen - vaikka vain lahden - vaikuttaa mieleen vaikka sitä ei aina tajuakaan.

Oamkin yhteisölehden verkkosivuilla on keskusteltu Raahen yksikön huomioimisesta ammattikorkeakoulun viestinnästä. Keskustelussa on nimettömän kommentoinnin ansiosta kärkkäitä mielipiteitä ja noloakin avautumista eikä siitä oikein synny vaikutelmaa asian ytimessä olemisesta.

Kyllä, Oamkin nimi on harhaanjohtaja: Oulun seutu viittaa omistajakuntiin, ei toimipaikkakuntiin. Ja kyllä, yksiköt on määrätietoisesti häivytetty viestinnän ylätasolta: nimet löytyvät enää yhteystiedoista, eivät ammattikorkeakoulun nimen ja logon vierestä.

Mutta kuinka moni hakupäätöstä pohtiva opiskelija oikeasti edes tietää tällaisten seutukuntien olemassaolosta? Ja kuinka moni jättää hakematta Raaheen siksi, että koulutusta markkinoidaan Oamkilla ja Oululla? Eikö assosioituminen Ouluun ole Raahen mahdollisuus ennemmin kuin uhka? Ja eikö ne Raahen ja lähiseutukuntien nuoret ja aikuiset, jotka haluavat korkeakoulutuksensa Raahessa, löydä sinne joka tapauksessa? Eikä ongelma ole pikemminkin siinä, että he eivät halua koulutustaan Raahen kaupungissa?

Ammattikorkeakoulun lukuvuosi avattiin opiskelijoiden osalta jo perjantaina, ja loputkin yhteisöstä pääsee virallisesti työnsä alkuun tänään. Viime vuonna avajaiset olivat hyvä kokemus ja sellaista lupaillaan tämän illan juhlistakin.

Avajaisista on kehitetty perinteisen puhepainotteisuuden sijaan ohjelmallista pullistelua. Sidosryhmille ja omalle väelle näytetään (syystäkin), että omasta talosta löytyy kulttuuriosaamista ja juhlajärjestelytaitoja. Kehittäminen ei ole kuitenkaan ollut kovin määrätietoista vaan "perinne" tempoilee vuodesta toiseen. Viime vuonna ei ollut rehtorin tervetuliaisten lisäksi puheita lainkaan, parina edellisenä pidettiin täysi satsi (rehtori, juhlapuhe, opiskelijapuheenvuoro), ja tänä vuonna esitetään tervehdys ja juhlapuhe muttei opiskelijapuheenvuoroa.

Ohjelmalliset avajaiset kertovat korkeakoulun osaamisesta mutta herättävät samalla kysymyksen, mitä kaikkea tämän happy-happy-joy-joyn alle jää. Rehtorin ja muiden korkeakouluyhteisön jäsenten julkiset esiintymiset ja linjaukset vähenevät entisestään eikä kadotetun keskustelun tilalle kehitetä uusia foorumeja. Sitten kun keskustelua käydään ja asioita oikeasti käsitellään, saadaan jälkeenpäin lukea katkeria kommentteja johdon huonosta sitoutumisesta yhteisiin päätöksiin - eivätkä nämäkään kommentit yllä keskusteluksi saakka. Itsevarmuudesta ei ole pitkä matka ylimielisyyteen. Uskokaa pois, minä tiedän.

Avajaisia voi seurata tänään klo 19.00 alkaen suorana lähetyksenä.

Keskustelin eilen erään opiskelijatoimijan kanssa opiskelijakunnan hallituksen edustuksellisuudesta. Täydensimme nimittäin hallitusta kolmannella viestintää opiskelevalla naisella, joiden seurana operatiivista valtaa käyttää kaksi liiketalouden ja yksi tekniikan opiskelija, miespuolisia. Sukupuolten tasa-arvo kopsahti vahingossa kohdalleen, mutta koulutusalojahan tämä kokoonpano ei edusta. Vai edustaako?

Minä uskon, että opiskelijakunnan hallitus edustaa koko opiskelijakuntaa kokoonpanostaan riippumatta. Vaalilautakunnan muodostamisesta ja edustuksellisuudesta on ohjesäännössä erikseen määräys ja edustajiston edustavuutta pyritään ylläpitämään esimerkiksi sen suurella koolla. Mutta hallitukseen valitaan ensisijaisesti niitä, jotka pystyvät sitoutumaan sen toimintaan.

Eri koulutusalojen opiskelijat ovat eriarvoisessa asemassa hallitustyöskentelyn suhteen. Sosiaali-, terveys- ja liikunta-alalla vaatii paljon suurempia ponnisteluja sovittaa opiskelijakuntatoimintaa opiskeluaikatauluunsa kuin esimerkiksi liiketalouden koulutusohjelmassa. Tekniikan yksikössäkin opiskelu on tiivistahtista mutta suhtautuminen poissaoloihin ja yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen näyttää poikkeavan Sosiaali- ja terveysalan yksiköstä ja helpottavan siten opiskelijatoimintaan osallistumista.

Ratkaisuna tähän opiskelijakunnassani on jo vuosien ajan maksettu hallituksen puheenjohtajalle lähes riittävää korvausta menetetyistä opiskeluajasta ja opintoetuuksista. Tänä vuonna täysipäiväisen hallitustyöskentelyn mahdollistava luottamuskorvaus yletettiin hallituksen varapuheenjohtajaankin, ja strategisena tavoitteena vuodelle 2009 on koko hallituksen kokopäiväistäminen. Palkkiollisuuden mahdollistama opintojen huomattava vähentäminen tai jopa poissaolevaksi ilmoittautuminen tarjoaa opiskelijalle alasta riippumatta tilaisuuden kantaa työpanoksensa opiskelijaliikkeen yhteiseen kekoon.

Luottamustoimi on sanana mielenkiintoinen. Varsinkin etuliite luottamus- on mietityttänyt viime päivinä. Tähän asti olen ajatellut sen tarkoittavan työsopimuksen sijasta luottamukseen perustuvaa tehtävää. Luottamustoimen haltijaa eivät suojele työehdotkaan vaan pesti on ohi, kun (kollektiivisen) esimiehen luottamus loppuu.

Luottamuksen merkitys järjestötoiminnassa on avautunut hiljattain aivan uudella tavalla. Aatteellisten järjestöjen toiminnan luonne tekee siitä vaikeasti ohjattavaa - virheitä ja väärinkäytöksiä on vaikea kitkeä ennalta tai tehdä näkyviksi, kun toimijoiden vaihtuvuus on suurta, aikaa systemaattiseen laadunvarmistukseen ei useinkaan ole ja kokonaisvaltaiset ohjausjärjestelmät eivät näistä ja muista syistä oikein taivu vapaaehtoistoiminnan tarpeisiin. Täytyy siis vain luottaa.

Siellä missä toiminta on hyvää, luottamustakin on yleensä paljon. Pelkästä luottamuksesta ei kuitenkaan synny hyvää toimintaa, vaan tietty määrä ohjesääntöjä ja tiukkoja perinteensiirtoja on aina tarpeen. Jokaiseen tilanteeseen ja katastrofiin valmistautuminen ei silti takaa toiminnan laatua vaan kielii luottamuksen - ja sitä synnyttävän - hyvän toiminnan puutteesta. (Aika vaikeasti sanottu, selvennän aamulla, jos jaksan.)

Kiinnostava luottamuksen ilmentymä - ja se, josta olen turhan usein huomannut jääväni osattomaksi - on luottamus toisen ihmisen kykyyn puuttua omiin heikkouksiinsa. Liian monta ihmissuhdetta rasittaa vääristynyt avoimuus: muuten niin avoimet ja toisiinsa luottavat ihmiset eivät oikeiden ristiriitatilanteiden tullessa pystykään puhumaan aroista aiheista vaan aavistellessaan toisen suhtautuvan asiaan kielteisesti rankaisevat tätä kylmäkiskoisella käytöksellä. "Et kuitenkaan ymmärrä, en siis edes yritä" on merkki siitä, ettei luottamusta oikeastaan ole. Pohjimmiltaan omaa heikkoutta ei uskalleta tuoda julki, koska uskotaan, ettei toisen hyväntahtoisuus riitä sen hellävaraiseen käsittelemiseen. Sitten ei koskaan edes pyydetä ymmärtämään.

Tämä johtaa pakostakin pohtimaan järjestötoimijoiden sosiaalisia taitoja. Kollegan kanssa olemme usein todenneet, että läheisimmiksi käyneistä järjestötoimijoista todella harva - jos kukaan - on sosiaalisesti normaali. Luulenpa, että sosiaalinen normaalius elää enintään niissä tuttavuuksissa, jotka perustuvat säännölliseen tapaamiseen mutta joista ei koskaan kehity henkilökohtaista kaveruutta tai ystävyyttä. Tuttavuutta syvemmälle menevät ihmissuhteet ovat lähes poikkeuksetta erilaisten luottamustoimeen tai kokemukseen perustuvien valta-asetelmien tai oman menneisyytensä rasittamia.

Ehkä järjestöt korvaavat toimijoiden sosiaaliset tarpeet, joihin muut ihmiset reagoivat etsimällä ystäviä vähemmän aikaa vievistä harrastuksista kuten urheilusta ja kulttuurista. Ehkä vapaaehtoistyöhön liittyvä luottamus tarkoittaa meille samaa kuin tavallisen ihmissuhteen keskinäinen kunnioitus. Järjestö on henkilökohtainen kaveri, joka korvaa muiden ihmisten tarvitseman tuttavapiirin. Syvemmät suhteet pitää sitten luoda oikeisiin ihmisiin, ja koska se on aika monimutkaista, moni tyytyy syventämään suhdettaan järjestöön. Etsi siinä sitten sosiaalista normaaliutta yhteisössä, jossa kaikki ovat todellisuudessa sitä paossa.

Historia havisuttaa lehdettömiä oksiaan tänään, kun opiskelijakunta on siirtynyt uuteen aikakauteen. Ei, digitaalinen televisio ei toimistolla näy, vaan uudet internetsivut on julkaistu osoitteessa www.osakoweb.fi. Virheitä ja epätäydellisyyksiä korjattaneen vielä tämä viikko, mutta ovatpahan nyt olemassa.

Ainakin pari tuntemaani hallitusta on vuorollaan pohtinut oman osoitteen hankkimista. Homma on aiemmin koettu turhan työlääksi ja kalliiksi tai sitten ammattikorkeakoulun viestinnän ammattitaitoon on luotettu tarpeeksi kovasti. Oamkin palvelimelta karkaaminen avautui mahdollisuudeksi jälleen kesällä, kun hakkeri (vai krakkeriko sen on) murtautui sivuille toistamiseen tänä vuonna. Sivustouudistusta jo vuoden ajan tehnyt ammattikorkeakoulu yritti vain vähäisin ponnistuksin pitää opiskelijakunnan graafisessa ja viestinnällisessä talutusnuorassaan, ja omat, itsenäiset sivut ovat totta. Muistan yhä sen tekstiviestikeskustelun, jolla aloitimme omien sivujen hankkimisen. Pienet askeleet odottivat taas vain ottajiaan.

Uusilla sivuilla on sovellettu asiakaslähtöisyyttä ja kohderyhmäajattelua. Perusesittelyjen, materiaalipankin, yhteystietojen ja itsenäisen opiskelijalehden oman sivun rinnalla pääosassa on kolme osiota, jotka on mietitty sivujen kolmen kohderyhmän mukaan. Kaikkea opiskelijakunnasta ei pyritä sanomaan verkkosivuilla vaan on yritetty löytää ne asiat, joita sivujen käyttäjä oikeasti hakee. Haasteena on pitää tiedon ja toimintojen määrä hallinnassa. Näin päivittäminen on helpompaa ja vanhentuneen tiedon mahdollisuus pysyy aisoissa.

Uuteen aikaan hyppäsi myös avioliittomme, joka on tänään jatkunut tasan kolmen vuoden ajan. Eilen Aukeassa julkaisemani kokoelma kertoo osittain siitäkin.

Eilen eräs tärkeä ihminen sai ikänsä eteen uuden numeron. Toivottavasti ikäkauden kriisit eivät enää ainakaan pahene.

Pimenevien iltojen seminaari

Kesä päättyi seminaariin, jossa varovasti asetettiin maksuttomuustaistelua ammattikorkeakouluopiskelijoiden tehtävälistan kärkeen. Virolaisjärjestön kannustavien kuulumisten jälkeen (ja vähän ennenkin) hajanaisissa pesäkkeissä kytenyt palo levisi liekiksi vähän laajemmallekin, ja seuraavaksi pienet askelet odottavat ottajiaan opiskelijakunnissa. Tällä kertaa kampanjaa ei tee yhtenäinen graafinen ilme vaan yhteinen tavoite, joka tuntuu aidosti tärkeältä. Neljänkympin korotuksen jälkeen taistellaan periaatteesta, jota ei rahassa mitata.

Kesän päättänyt seminaari palautti jälleen mieleen senkin, mikä erottaa kehittyvät paikallaanpolkijoista. Yleisin huolenaihe tuntuu olevan se, etteivät edustajistot ole aktiivisia eikä kukaan muukaan ole aktiivinen. Itkeminen kuulostaa hassulta varsinkin silloin, kun aktiivisuuden eteen ei oikeasti tehdä mitään. Edustajistoilla ei ole valtaa, strateginen ja operatiivinen päätöksenteko tapahtuu hallituksissa, strategioissa korostetaan paikallisyhdistyksiä ja ihmetellään, miksi opiskelijakunnassa ei ole toimijoita. Hallituksia ja erityisesti niiden puheenjohtajia kuormitetaan kaikella mahdollisella bileiden järjestämisestä edustajiston aktivointiin. Huono johtaminen ja huonojen työolosuhteiden sietäminen on huipussaan, jos pitää tulla liiton tapahtumaan kaikkien kuullen itkemään jaksamistaan, hajoamistaan ja epätoivoaan tai jopa haukkumaan työkavereitaan. Eikö niillä ole kavereita, joille puhua?

Pohjimmiltaan oman opiskelijakuntani kehittämä työnjako on stressinjakoa. Minä stressaan omasta toimielimestäni, muut omistaan. Operatiivisessa toiminnassakin ydin- ja tukitoimintojen jako viedään aidosti resursseihin asti, jolloin niistäkin stressaaminen pysyy yhden toimijan kohdalla hallituissa rajoissa. Edustajistokin pysyy aktiivisena, jos sitä aktivoidaan teettämällä sillä sääntömääräisiä tehtäviä - ensin tietysti sille pitää antaa niitä.

Asioista tulee oikeita, kun niitä toistaa tarpeeksi kauan

OAMK, ei vaan Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk.

Opiskelijayritys palaa kesälomalta ja hallituksen määrittelemien tavoitteiden täyttäminen alkaa. Hallitustyöskentely on kehittynyt tämän vuoden aikana, kun sitä on kehitetty. Olen pitänyt työskentelyn kehittämistä puheenjohtajan tehtävänä ja yrittänyt varmistua siitä, että hallitus tuntee vaihtoehdot tehdessään päätöksiä. Mitä vähemmän hallitukselle tuodaan asioita, joiden ratkaisuun on vain yksi vaihtoehto, sen parempi.

Korkeakouluhallitus on tässä mielessä oudompi tuttavuus. Kuten kaikissa korkeakouluissa, ammattikorkeakoulunkin hallituksen puheenjohtajana toimii rehtori. Hallituksen johtamisen lisäksi hän johtaa päätösasioiden valmistelua, tekee pohjaesitykset ja johtaa päätösten toteuttamista. Periaatteessa tämä ei eroa tehtävistäni osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana: kokoan asialistan, varmistan, että tarvittavat pohjatiedot ovat saatavilla, pyrin vetämään asian käsittelyn perusteellisesti mutta tehokkaasti, teen joskus pohjaesityksiä ennen kokousta ja usein keskustelua kokoavia esityksiä kokouksen aikana sekä seuraan päätösten viemistä käytäntöön.

Niin halutessaan korkeakoulun rehtorikin voi toimia näin. Toisin halutessaan hän voi toimia toisin. Rehtori on tiiviisti mukana asioiden valmistelussa ja pohjaesitykset kuuluvat yleisesti hallintokulttuureihin. Vaihtoehtojen esittely ja kattavan pohjatiedon esittäminen eivät välttämättä tunnu sellaisilta palveluilta, joihin hallitukset halutaan totuttaa. Keskustelu hyvän kahvitarjoilun ääressä, mukava kokouspalkkio ja muodollinen asema riittävät monille hallitusten jäsenille. Hallitukset, jotka osoittavat omaa tahtoa, tuomitaan epäpäteviksi veneenkeikuttajiksi. Joskus käy niinkin, että rehtori unohtaa roolinsa hallituksen puheenjohtajana ja asettuu sen ulkopuolelle sitä arvostelemaan. On toki ymmärrettävää, että valmistelijan ja toimeenpanijan rooleissa on helpompi syyttää huonosta päätöksenteosta kuin huonosta valmistelusta.

Kunnallisissa organisaatioissa itketään usein valmistelijoiden valtaa ja luottamushenkilöiden käyttämistä kumileimasimina. Millaista itku olisikaan, jos lautakunnan puheenjohtajana toimisi hallintokunnan johtaja tai kaupunginvaltuustoa vetäisi kaupunginjohtaja? Korkeakouluissa tällainen asetelma on totta. Vaatii aika paljon yhteisön keskustelukulttuurilta ja yhteishengeltä, että järjestely saadaan toimimaan.

Jatketaan yhtä eilisistä aiheista:

Ammattikorkeakoulun ratkaisu viestintäpalveluiden toteuttamisesta herättää intohimoja, mutta niin herätti aiempikin käytäntö. Nykyään viestintäpalvelut laskuttavat "asiakasta" kaikesta, mitä heillä teetetään, onpa kyseessä internetsivujen päivittäminen tai ilmoituksen julkaiseminen opiskelijoiden intranetissä. Aiemmin yksiköt maksoivat vuosimaksuja, mikä tietysti tuntui väärältä systeemiltä sekin. En tiedä, mikä käytännön pitäisi olla. Hyvää jälkeä siellä tehdään.

Sisäinen laskutus on viety vielä pidemmälle niissä ammattikorkeakouluissa, joissa sovelletaan tilaaja-tuottaja-mallia. Tämä tuntuu hullunkuriselta. Ammattikorkeakoulu panee rahaa taskusta toiseen. Ja todellisuudessa kyse ei ole edes ammattikorkeakoulusta vaan ylläpitäjästä, jonka taskuissa ne rahat kiertävät, sillä ammattikorkeakoulua ei kaupparekisteristä löydy. Tässäkin joku järki lienee.

Ilmoittelen piakkoin työnantajalleni, kuinka paljon työtuntejani voi lisätä. Kolmenkymmenen prosentin suunnittelijasta on tulossa vähän vähemmän osa-aikainen. Täytyy tunnustaa, että olen kova suunnittelemaan asioita eteenpäin, mutta silti minusta tuntuu, että elämä kuljettaa ihan omaa tahtiaan. On alettu opiskella, tehty järjestöharrastuksesta työ, menty naimisiin, vaihdettu kaupunkia ja saatu lapsi, ja kohta valmistutaan, mennään töihin, ostetaan auto ja asunto ja aletaan pitää oikeita kesälomia. Ei kai sellaista tarvitse suunnitella, kun se vain tapahtuu.

Tämä tuli mieleen, kun huomasin, kuinka hyvältä valmistuminen alkaa tuntua. Työllistyminen oikeisiin töihinkin näyttää yhä varmemmalta ja voin tyytyväisenä todeta, että siitä saan kiittää opiskelijatoimintaa. Eikä mitään tästä ole suunniteltu etukäteen. Minusta kun ei koskaan pitänyt tulla puheenjohtaakaan mihinkään.

Näinä aikoina täytyy taas normaalia useammin muistuttaa itseään siitä, että työ on loppujen lopuksi vain työtä, vapaaehtoistyökin. Triple Helixit ja rakenteelliset kehitelmät vyöryvät päälle kuin rattijuopon ohjastama linja-auto ja kaikki, jotka eivät ole tuon bussin kyydissä, saavat jäädä mielipiteidensä kanssa yksin huutelemaan. Sitten joku itsehallinnollinen opiskelijakunta päättää hankkia itsensä ja strategiansa näköiset internetsivut ja ensimmäisenä ollaan loukkaantuneina kysymässä, että "onko teillä rehtorin lupa siihen". Kunpa kaikki muuttuisi ensi yönä. Ei kuitenkaan muutu.

Tämä muistutti mieleen aiheen, jota olen ihmetellyt aiemmin. Joillekin sisarjärjestöille näyttää olevan hyvin vaikeaa olla omia itsevarmoja ja -päisiä itsejään silloin, kun sitä pitäisi olla oman korkeakoulun rehtorin eriävien mielipiteiden edessä. Kunnassa ja valtakunnassa ollaan äänekkäästi suurta opiskelijaliikettä ja otetaan kantaa sen mahtavina johtohahmoina, mutta kun sama kannanotto on menossa tiedoksi omalle rehtorille, sitä arastellaan. Ilmeisesti kaikki muutkaan eivät usko sanontaan ihmisistä ja asioista ja riitelemisestä, vaan henkilösuhteiden vaarantamisen pelossa jättäisivät mieluummin asioita sanomatta.

Aamulla kaikki on toisin, jos yö kestää kyllin kauan.

Opiskelijalounaan hinta tippui useimmissa ammattikorkeakoulumme yksiköissä 1,38 euroon. Kuntayhtymän ja palveluntuottajan välinen sopimus alkoi uudestaan kolmen vuoden valitusten ja uudelleenkilpailutuksen jälkeen. Hinnanalennuksen myötä "ilmainen" jälkiruokakahvi poistui tarjonnasta, mikä kertoo eniten siitä, mitä "ilmainen" liiketoiminnassa oikeasti tarkoittaa.

Joku pitää jälkiruokaansa saavutettuna etuna, jonka poistaminen on tarkoituksellista opiskelijan kynyttämistä, mutta minä löydän asiasta monta hyvää puolta: Opiskelija maksaa vain siitä, mitä lounaaseensa sisällyttää. Opiskelijayhdistysten kahvilat voivat kilpailla kahvin hinnalla aiempaa reilummin. Kahvilla terveyttään pilaavat kuramahat saavat tilaisuuden vähentää käyttöä.

Kävin huvikseni yhtymän sivuilla katsomassa, millainen prosessi johti keväällä nykyisen palveluntarjoajan valintaan. Tarjouksia oli tullut viisi, joista kolme tuomittiin heti kättelyssä kelpaamattomiksi. Syy oli kaikilla sama - opiskelijalounaan hinta oli valtioneuvoston asetuksen vastainen. Ihmetystä herätti se, että hylättyjen joukossa oli muun muassa yliopisto-opiskelijoiden monopoliravintolayritys, jonka luulisi osaavan tehdä tarjouksistaan lainsäädännön mukaisia. Toivottavasti kyse ei ole vain tarjousten jättämisajoista. Keväällä nousi ensin ateriatuki ja sitten vasta enimmäishinta. Jos tätä ei ole otettu tarjouskilpailussa huomioon, näyttää saman palveluntarjoajan valinta jälleen kyseenalaiselta.

Kettuilua 

Koulutuskuntayhtymä lähetti toimintakertomuksensa ja tilinpäätöksensä. Mukavaa, että muistavat AMK-hallituksen varajäsentäkin. Kummastelin tosin, miksi lähettivät vihkosen vuodesta 2005.

Virhe tai ei, joka tapauksessa katselin toimintakertomuksen läpi. Siellä mainittiin yhtymän oppilaitoksissa toimivat opiskelijajärjestötkin. Vuonna 2005 ammattikorkeakoulussa toimi vielä rekisteröity yhdistys. Toimintakertomus väitti, että vuosi oli kyseisen ry:n seitsemäs toimintavuosi, vaikka kahdeksashan se jo oli. Vuoden aikana lakimuutoksen synnyttämä ja OAMK:ssa hyvään vauhtiin saatettu julkisoikeudellinen opiskelijakunta oli unohtunut kertomuksesta kokonaan.

Näiden huomioiden jälkeen antauduin vainoharhalle, pidin toimintakertomuksen lähettämistä tarkoituksellisena kettuiluna ja loukkaannuin.

Myöhemmin tuli uusi toimintakertomus ja pahoittelut virheestä. Vuoden 2006 papereissa opiskelijakuntaa koskeva virhe jatkui. Siinä mainittu rekisteröity yhdistys lakkautettiin päivää ennen kuin tilikausi 2006 alkoi. 

Kissailua

Kissanpentu katosi yhtenä päivänä. Etsimme sitä epätoivon ja -uskon kasvaessa. Lopulta päättelimme koiran syöneen sen, onhan Viivi nautiskellut pienistä metsäneläimistäkin. Sitten Into kömpi kirjahyllyn alta. Olimme jo vilkaisseet, että "ei se tuonna ainakaan mahdu". Kyllä helpotti, ei tarvitse luopua tappajakoirasta.

Toissapäivänä tapasin Osakolaisen uuden päätoimittajan viimein kasvokkain. Hänen lehdenteko-otteensa tuntuu tutulta, kun muistelee viimeisintä edeltänyttä päätoimittajaa. Tämä oli kehu.

Oulun ylioppilaslehden syyskauden ensimmäinen numero on ilmestynyt. Sielläkin päätoimittaja on vaihtumassa. Lehden nykytasoa identiteetittömänä ja sieluttomana opiskelijalehtikloonina kuvaa se, että päätoimittaja väistyy töihin paikalliseen seurakuntalehteen.

Oulun ylioppilaslehti vaikutti välillä oikein tasokkaalta, kun Osakolainen vaelteli opiskelijalehtien klisemuseon käytävillä, mutta rehellisesti arvioituna ei Ylkkärikään ole liittänyt sanottavammin uutta opiskelijalehtien perinteeseen. Väkisin väännetyt teemanumerot, "rajoja rikkovat" seksikirjoitukset ja matkareportaasi-linjalla liikkuneet artikkelit vastaavat toivottavasti kohderyhmän tarpeita - itsehän en siihen kuulu, joten saatan olla tämän pettymykseni kanssa yksin.

Jos joskus johtaisin opiskelijalehteä, sen sivuilla ei puhuttaisi sanallakaan seksistä eikä vaihto-opiskelun ihanuudesta. Sitä on tehty jo tarpeeksi.

Etsikääpä käsiinne tämänpäiväinen Kaleva ja katsokaa, kun valtionvarainministeri on hankkinut tittelinsä ja nimensä arpi- tai polttotatuointina otsaansa. Ihan siistin näköinen koriste.

Kyseinen Jyrkihän on kakkoshenkilönä hallituksessa, jota jota johtaa idolini Matti. Toista kauttaa vasten tahtoaan pääministerinä toimiva Matti on tylyttänyt tiedotusvälineitä gallupeista ja keskeneräisten asioiden huutelusta. Aivan sama, mitä mieltä varsinaisesta asiasta tai pääministerin politiikan sisällöstä olen, mutta Matin toimintatavoista huokuva itsetunto, määrätietoisuus ja hillitty charmi saavat yhä sympatiani. Sanalla sanoen Matti on kova jätkä.

Jyrkin ensimmäinen budjettiesitys antaa opiskelijoille luvan käydä enemmän töissä sekä muutaman lisäkympin opintorahaan vuoden kuluttua. Kohta tulevat valtakunnallisten opiskelijajärjestöjen kommentit, joissa nämä lupaukset julistetaan vuosituhannen kovimmiksi jutuiksi ja joissa budjettiesityksen epäkohdat jäävät jälleen hyvän yhteistyön nimissä huomiotta.

Viemme Nikonpojan Kalajoelle näytille ja ensi viikolla Hyrynsalmelle. Päivitystauko luvassa.

Lapinrinne kakkosessa kirjoitetaan mielenkiintoisia blogeja, joita lisäilen ehkä sivupalkkiin myöhemmin. Kirjoittajat eivät kuitenkaan edusta tasaisesti kaikkia kerroksen (saako sitä nyt sanoa kerrokseksi, saako…) järjestöjä. SAMOKin puoliviralliset blogithan poistuivat keskuudestamme, kun kukaan ei osannut niitä kirjoittaa, ja täysin epävirallisetkin liittolaisten verkkopäiväkirjat ovat kuolleet pystyyn tai tulleet jopa haudatuiksi. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä edes valtakunnallisen liiton hallituksessa vaikuttamismahdollisuuksiaan ja vastuutaan julkisen keskustelun hämmentämisestä, ovat sortuneet myös pelkäämään, että joku saattaa jopa lukea niitä blogeja ja olla asioista eri mieltä.

Ne pari lapinrinteeläistä blogia eivät kärsi vaikuttamattomuuden vaivasta tai ärsyyntymisen pelosta. Olen iloinen, että ne ovat olemassa.

Lomareissu on myös katkaisuhoitoa virtuaalielämälle, jota olen elänyt pari viikkoa tiiviisti. Julkaisin Aukeassa yöllä uuden kokoelman ja jätin loppukaneettini sensuuri-aiheiseen jankutuskeskusteluun. Puhelimessa ei ole internetyhteyttä mutta muistikirja ja pari peliä siinä on. Puhelimiakin on kaksi kappalein. Tein eilen uuden ennätyksen työpuhelimen Puzzle-pelissä. Että on sisältöä. Elämässä.

Opiskelijakunnan olemus on vaihteeksi mietityttänyt opinnäytettä työstäessäni. Jo aloittaessani aavistelin asiakalähtöisesti tehtäviensä ympärille organisoituvan organisaation ja laissa määrätyistä toimielimistä muodostuvan opiskelijakunnan yhteensovittamista haasteelliseksi. Ongelma ei ole suuri eikä välttämättä niin ongelmakaan, mutta esimerkiksi edustajiston alaisen vaalilautakunnan sovittaminen tähän palapeliin on muuttanut kuviota jo useaan kertaan.

Kun opiskelijakuntia oltiin lisäämässä lakiin, tehtiin mallisäännöt. Olin työryhmässä mukana niitä tekemässä, mutta oman opiskelijakuntani säännöistä tuli aika tavalla erilaiset. Nyt maailmalla liikkuu sääntöjä, joista tunnistan kaksi kopioitua lähdettä: mallisäännöt ja oman opiskelijakuntani säännöt. Prosessiorganisaation myötä sääntöjäkin tarkistettaneen hieman, lähinnä siksi, että niiden suhde lakiin ja toisaalta alemman tason säännöstöihin olisi entistä selkeämpi.

Tämä muistelu alkoi siitä, kun vertailin opiskelijakuntaa muihin kuntiin, valtakuntaan ja kuntaan siis. Aika moni oli nimittäin aikanaan sitä mieltä, että hallitus kutsuu edustajiston koolle, ja perusteli kantaansa valtioneuvoston ja eduskunnan suhteella. Meillä tämä koollekutsumisoikeus on ainoastaan opiskelijakunnan puheenjohtajalle, jolta muut voivat kutsua vaatia, jos pitävät sitä tarpeellisena.

Muutenkin opiskelijakunnan hallinnon vertaaminen valtionhallintoon on vaikeaa. Vastinetta presidentille on vaikea löytää. Ja kuka on valtion pääsihteeri? Onko jokaisella kansalaisella aloiteoikeus?

Jotkut opiskelijakunnat muistuttavat hieman kuntia päätöksenteossaan ja toiminnanohjauksessaan. Toiminnanjohtajan tai pääsihteerin nimikkeellä toimitaan näissä järjestöissä kuin kaupunginjohtaja ikään. Näin voi muutamista pääsihteerin ja toiminnanjohtajan (niin monessa opiskelijakunnassa kun toiminnanjohtajaa pidetäänkin…) hakukuulutuksista päätellä. Kunnat ovatkin opiskelijakuntia lähempänä kuin valtio siinä mielessä, että kummassakaan ei ole merkittävästi päätoimisia luottamushenkilöitä. Virkamiesjohdon asema ei silti ole samanlainen kunnassa ja opiskelijakunnassa - tai ei ainakaan saisi olla.

Vertailun lopputulos on mielessäni ollut se, ettei opiskelijakunnan toiminnanohjauksen ja päätöksenteon rakennetta voi kopioida muualta. Koska sen hakeminen puhtaasta yhdistystoiminnasta on väkisinkin menneisyyteen katsomista, on parasta luoda ihan omaa. Laki ja opiskelijakuntien omat strategiat antavat kyllä ainekset opiskelijakunnan perusarvoja toteuttavaan organisaatioon.

Kunnassa ja valtakunnassa on muuten automaatiojäsenyys ja jäsenmaksu.

Tällaisina päivinä on helppoa arvostaa tuulisia ja sateisia päiviä, joina työt tulevat tehdyiksi ja asioihin jaksaa keskittyä.

Asiat riitelevät, joopa joo

En ole koskaan oikein uskonut sanontaan, jonka mukaan asiat riitelevät ihmisten sijaan. Viime aikoina olen lukenut blogimerkintöjä, kolumneja ja uutisartikkeleita, jotka ovat vahvistaneet epäilyäni. Asiat eivät riitele eivätkä ihmiset - riitelemistä varten on perustettu puolueita.

Suomalainen poliittinen keskustelu on sitä, että kehutaan omia ja haukutaan muita. Mainitsemissani esimerkkikirjoituksissa kokoomusnuori osallistuu keskusteluun arvostelemalla sosialidemokraatteja, Vasemmistoliiton kansanedustaja syyttää Keskustaa kaksilla korteilla pelaamisesta ja sosialidemokraattinen europarlamentaarikko kutsuu Vasemmistoliiton johtajia stalinisteiksi. Tähän voi vielä lisätä loputtomat hallitus-oppositio-debatin, jonka voi kutsua  keskusteluksi vain teknisen vuoronperään puhumisen ansiosta. Kaikki muistavat aina kertoa, mitä hyvää heidän omat joukkonsa ovat tehneet naapurin pahuuksien rinnalla. Surkuhupaista oli myös lukea entisen ulkoministerin ja nykyisen puolustusministerin sanailua asiasta, jossa kukaan ei ole vielä väärässä eikä oikeassa olemisesta saa pisteitä.

Mikään ei ole helpompi arvostelun kohde kuin kilpaileva puolue. Kun esille pitää päästä, älähdyksen sisällön voi paremman puutteessa kaivaa jostain, mitä joku toinen on sanonut. (Paremman puute onkin puutteista jatkuvin.)

Jarkko on lehti

Satunnainen mutta suhteellisen aktiivinen mediaseuranta toi eteeni positiivisen yllätyksen. Jyväskylän ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan lehden uusin numero ei lentänyt kädestä tutun pettymyksen ja naureskelun saattelemana. Pankin tai vakuutusyhtiön asiakaslehdeltä aiemmin näyttänyt opiskelijalehti oli kerännyt sivuilleen kattauksen suhteellisen kiinnostavia juttuja.

Erityiskehut annan juttusarjasta, jossa esitellään samaisessa ammattikorkeakoulussa opiskelevia miehenpuolia, jotka sattuvat olemaan lehden nimikaimoja. Huomioitavaa on myös se, että lehti on teemanumero, mutta teemoittaminen on toteutettu tyylikkäästi ja paljastetaan ohimennen vain pääkirjoituksessa.

Ykkösartikkeli tästäkin Jarkosta puuttuu, tai ainakaan sellaiseksi en yhtään jutuista tunnistanut. Muuten onnistuneiden otsikoiden joukossa huonoin oli sattunut mainitun nimisarjan kohdalle. ”Who the f**k is Jarkko” olisi hauska vain, jos lukijan aliarvioiminen tähdillä lopetettaisiin.

Uusi ammattikorkeakoulu on syntymässä ja vanha lähettelee vanhentuvia maskottioraviaan sidosryhmilleen. Miion perhe sai postitse onnittelut ja oravan.

Ajatukset ovat alkaneet pyöriä opinnäytetyön ympärillä yhä vilkkaammin. Huomenna menen töihin, mutta samalla jatkan taas prosessiorganisaation suunnittelua. Minusta on jo pitkän aikaa tuntunut, että opiskelijakunta on mielenkiintoinen palapeli ja prosessiajattelun käyttöönotto on sen kokoamista. Perinteisesti tai lakisääteisesti opiskelijakuntaan liittyvät elementit (säännöt, ohjesäännöt, poliittiset ohjelmat, toimintasuunnitemat, toimielimet) loksahtelevat kohdilleen uusien palasten (strategia, prosessit, prosessitiimit, prosessinomistajat) joukkoon.

Palapelin rakentelu on saanut miettimään laajemminkin maailmasta löytyvää tarkoituksen mekaniikkaa - sitä, ettei mitään tapahdu ilman merkitystä, syitä ja seurauksia. Ennaltamääräys ei kuulu missään muodossa elämänkatsomukseeni, eikä siitä ole kyse nytkään. En vain usko, että asioita tapahtuu turhaan. Ehkä ajatus on tiivistettävissä kehotukseen suhtautua asioihin vakavasti. (Tosikkojen maailmanselitys on löytynyt.)

Opinnäytetyön maailmassa tämä kehotus liittyy olemassaolevien toimintatapojen ja tekijöiden tunnistamiseen ja analysointiin. Kun luodaan jotain uutta, on helpompi vakuuttaa muut toimijat uudistuksen hyödyllisyydestä, jos sen suhde vanhaan käy selväksi. Uusissa käytänteissä on aina mukana jotain vanhaa eikä sen kieltäminen edistä uudistusten toteutumista. Prosessiajattelukin lähtee siitä, että nykyisestä toiminnasta tunnistetaan tärkeimmät tehtävät, niiden hyödynsaajat ja tuotokset. Toisaalta samat asiat pyritään johtamaan organisaation strategisista valinnoista, jolloin nähdään, millaisia muutoksia rakenteissa tarvitaan. Ja kuten niin monessa asiassa, suurin rakennemuutos täytyy tehdä ajattelussa. Sen jälkeen kaikki on aina helpompaa.

Oman työni toimeksiantajalla on onneksi aikaa hahmottaa nykyistä toimintaansa sekä strategia, jonka jalkauttamisesta opinnäytetyössäni pohjimmiltaan on kysymys. Jostain välittyy myös tahtoa selkeyttää tiettyjä toimintatapoja ja vastuunjakoa. Täytyy selvittää, mitä opiskelijakunnan perinteinen toimintakulttuuri tarkoittaa käytännössä ja mitä se ei tarkoita. Olen myös koko ajan vakuuttuneempi siitä, ettei prosessiajattelun soveltaminen opiskelijakuntaan ole mitenkään ihmeellinen ja sattumanvarainen juttu - valtafetistinen organisaationpiirtelyharjoitus tai mikään. Suhteellisen onnistuneen strategiaprosessin jälkeen prosessiorganisaatioon siirtyminen tuntuu hyvin luonnolliselta kehitysvaiheelta.