.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Yllä oleva otsikko on lainaus aamun Kalevasta. Asia on hymyilyttänyt minua siitä lähtien, kun sen työyhteisöni aamukahvilla luin. Tuonsuuntaisen ehdotuksen on tehnyt Oulu Tripple Helix -työryhmä eikä paljon muuta ollut odotettavissakaan. Miksi keksiä uusia ideoita, jos voi tukeutua vanhoihin?

Ehdotuksen (tai uutisoinnin, mistäs näitä tietää) mukaan yliopistosta tulee ammattikorkeakoulun ylläpitäjä, tutkimus- ja kehitysvastuu jaetaan "niin kuin sen olisi pitänyt alunperinkin mennä" (kuvitteellinen sitaatti vanhalta yliopistoihmiseltä) ja koulutustehtävien päällekkäisyydet karsitaan puhdasoppisen pyramidimallin mukaan (bachelor-vaihe AMK:ssa, master-vaihe yliopistossa).

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, ettei oman korkeakouluni rehtoria ole haastateltu lukemiini uutisiin lainkaan. Jotenkin tuntuu, että sävy olisi ollut hieman toinen, jos kommentteja olisi otettu myös muilta kuin Helsingin yliopiston entiseltä kanslerilta ja Oulun yliopiston rehtorilta.

Ehkä sitä on jotain oppinut opiskelijakuntavuosien aikana, kun tällainen juttukin lähinnä huvittaa. Hyvä silti, etten lukenut lehteä vielä kotona - tuollaisen pohtiminen puolitoistatuntisen työmatkan aikana ei olisi psyykelle hyväksi.

Kotona ei toimi internet. Meneehän tuo aika harakoille muutenkin.

Lensin viime viikolla työmatkalle seminaariin, jossa käsiteltiin aiemmin hankitun osaamisen tunnistamista ja tunnustamista. Opin aiheesta paljon vaikka ohjelma katselikin asiaa pääasiassa toisen asteen koulutuksen näkökulmasta. Vaikealta tuntuvat asiat yksinkertaistuvat usein varsin helposti. Odotin eniten Opetushallituksen opetusneuvoksen puheenvuoroa aiemmin hankitun osaamisen tunnistamisen välineistä, eikä odottaminen ollut turhaa. Hän sanoi ääneen monen tunnelmat kertoessaan, että kaikki työvälineet ja käytännöt ovat jo käytettävissä - haasteena on niiden tarkoituksenmukainen ja avoin soveltaminen.

Matkustin siis lentokoneella. Itse lentämisessä ei ole enää suurta tunnelmaa, mutta lentokentät ne sitten ovatkin varsin tunnekylläisiä paikkoja. Se ei ole samaa lähdön tunnelmaa ja kaupunkiromantiikkaa kuin rautatie- tai linja-autoasemilla. Lentokentällä on sitä paitsi siistiä ja viihtyisää. Suurin ero on kuitenkin siinä, kuinka pieneksi lentoasema maailman puristaakaan. Oulunsalossa ja Helsinki-vantaalla maailma on oikeasti lähellä.

Olen päättänyt käyttäytyä tylysti joka kerta, kun joudun turvatarkastuksessa kopeloitavaksi tai riisumaan enemmän kuin takin. Heppoisin perustein ja harkitsematta nesteiden kieltämiseen ulottuneet turvamääräykset eivät muutu ellei painetta tule koko ajan kaikista suunnista. Kenttähenkilökunnalla ei ole syytä luoda painetta ellei se kohtaa sitä itse.

Lennettyäni pääkaupunkiin ajelin maksullisen henkilöauton kyydissä naapurikuntaan. Moralisoin mielessäni työmatkaruuhkaa ja saastetorpedoissaan yksin matkustavia työläisiä. Taksin ikkuna heijasti yhtäkkiä takaisin. Jäin kiinni.

Istuin torstaina kokouksessa, jossa opetusministeriön edustaja kuvaili ministeriön korkeakouluvisiota vuodelle 2020. Tavoitteena on rajata ammattikorkeakoulujen määrä enintään 18:aan, luoda viisi korkeakoulujen yhteenliittymää sekä vähentää tutkintoon johtavaa korkeakoulutusta antavat paikkakunnat 50:een. Erään kainuulaisen ammattikorkeakoulun edustaja piti lukuja korkeakoulunsa loppuna. Itsetunto näyttää olevan kohdallaan.

Keskiviikkona kokoontui opiskelijakunnan edustajisto päättämään ensi vuoden päälinjoista. Kokouksen jälkeen tulevan edustajiston ryhmät tapasivat ensimmäisen kerran hallitusneuvottelun merkeissä. Kiireen lisäksi olen jättänyt kirjoittamatta näistä tapahtumista siitä syystä, etten tiedä, mitä sanoa. Jos nyt jotain yritän.

Eräs vanhempi kollega kommentoi sivusta seuraajana, että ”viimeinkin saadaan opiskelijakunnan hallitusneuvotteluihin oikeaa vääntöä”. Onhan se positiivista. Koko neuvottelukulttuuri on syntynyt täysin tyhjästä määrätietoisen synnyttämisen tuloksena. Tuntui kyllä hienolta katsoa, kun jokaisen - jopa vain yhden edaattorin paikan saaneen miniryhmän - edustaja oli neuvottelussa paikalla. Tapaamispohjainen neuvottelu oli tässä mitassa ensimmäinen laatuaan.

Kielteisiäkin puolia keskiviikkona kohdattiin. Ensimmäinen oikea neuvottelu toi mukanaan myös loanheiton ja huonot käytöstavat. Ensin näytti siltä, että nykyhallituksen toimien laillisuuden ja moraalisuuden kyseenalaistaminen pysyy teknisen oikeaoppisuuden rajoissa mutta eihän se pysynyt. Hallitus joutuu aivan oikein palaamaan aikaisempiin päätöksiinsä ja arvioimaan toimintatapojensa kestävyyttä. Tuohtumus ja huoli ovat oikeutettuja ja ymmärrettäviä tunteita silloin, kun on kysymys jääviydestä yhteisten rahojen jakamisessa avustuksina. Edustajiston kokouksessa herätettyä keskustelua hetken aikaa seuranneena ja ”lopputuleman” kuulleena sekä sen laineita hallitusneuvotteluissa väistelleenä kävi kuitenkin selväksi, ettei koko farssin tarkoituksena ollut epäselvyyden selvittäminen vaan epäluottamuksen kylväminen. Epäselvyyksiä selvitettiin ennen kysymällä asioista heti, kun ne ilmenivät, ja olettamalla, että kyseessä on tosiaan tarkoitukseton virhe tai väärinkäsitys. Tässä ei olisi kuitenkaan minkäänlaista dramatiikkaa, jota edustajistossa on hyvä olla. Ja kyllä tällaiset naiviudet on jo syytä unohtaa. Onhan yleismaailmallinen totuus, että jatkuva epärehellisyyteen törmääminen ja tottuminen tekevät ihmisen vähintäänkin epäluuloiseksi.

Täytyy kuitenkin korostaa, että olen saattanut ymmärtää edellä kuvailemani tapahtumat täysin väärin. Ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta, kun teen hätäisiä johtopäätöksiä tällaisessa asiassa.

Jos ja (toivottavasti) kun tällä epäluottamuksen kylvämisellä ei ole mitään tekemistä käynnissä olevien hallitusneuvottelujen kanssa, neuvottelujen lopputulos on kiinni jostain muusta. Käytännössä kyse on yhdestä paikasta hallituksessa. Periaatteessa kyse näyttää kuitenkin olevan…öh, periaatteesta. Enemmistö edustajistosta on kaivautunut syvälle neuvotteluasemiinsa ja tämä vaikuttaa vähemmistöstä tietysti enemmistön diktatuurilta. Erimielisyydet koskevat - ei enempää tai vähempää kuin - demokratian määrittelyä. Toiset liittävät demokratian lähinnä enemmistön valtaan, toiset mandaattipaikkoihin. Toisille opiskelijakuntavaalien demokratia on jäsenistön vapautta muodostaa haluamiaan ryhmittymiä ja liittoumia, toisten mielestä puolet on jaettu opetusministeriössä koulutusaloja määriteltäessä. En usko, että kumpikaan puoli on tahallaan väärässä.

Hallitus saadaan opiskelijakuntaan ensi vuodeksikin. Uskon tilanteen olevan nyt poikkeuksellisen kärjistynyt. Pahimmat kärjet taittuvat, kun ”vanhemmat” toimijat (minä mukaan lukien) jäävät viimein pois muistoineen ja kalkkeutumineen. Tilalle jäävät uudet toimijat demokratiakäsityksineen, henkilökohtaisine suhteineen, rehellisyyksineen ja moraaleineen.

Demokratiankin uskon toteutuvan opiskelijakunnan henkilövalinnoissa. Jos näin ei käy, syy on nykyisessä edustajistossa, joka on hyväksynyt voimassa olevat säännöt ja vaalijärjestyksen. Jos demokratiaa ei ole rakennettu niiden sisään, uudella edustajistolla on edessään iso remontti.

Katri Ylanderin uudessa kappaleessa on hyvät säkeistöt ja kammottava kertosäe. Pahinta ei ole edes se, että biisi kuulostaa aivan Kaija Kärkisen laulamalta. Hirveintä on sävellys, joka kuulostaa Ile Kalliolta.

Olen jo jonkin aikaa hirveitä biisejä kuullessani yrittänyt kuvitella Kari Tapiota esittämään niitä. Yleensä se muuttaa kaiken hiukan paremmaksi.

Pääsin Kajaaniin. Minulla on kahden hengen huone kahdella kylpyhuoneella ihan omassa käytössä. Kun vielä huomioidaan auditointiryhmän kokouksissa nauttimamme eväät, en usko, että satasten arvoisista taksilaskuista tulee sanottavaa.

Poika tippui eilen muuten sängyltä. Hän oli matkannut parivuoteen laidalta toiselle ja mätkähti mahalleen. Otsassa on sarvi ja nenässä ruhje. Muuten selvittiin huudolla.

Olen eilisestä lähtien ollut ammattikorkeakoulussa virallisesti enemmän suunnittelija kuin opiskelija. Työaikaa on nyt 60 prosenttia kokopäiväisestä.

Suomen Gallup kyseli viime viikolla mielipiteitäni energiantuotannosta, ilmastonmuutoksesta, Seinäjoen kaupungista ja muista tärkeistä asioista. Pysäyttävin kysymys kuului "oletteko taloutenne päähenkilö". Elämä on elokuva mutta enpä ollut tuota ennen ajatellut. Tarkennuksen jälkeen osasin kertoa, että kyllä olen, tienaanhan enemmän kuin muut talouteeni kuuluvat.

Työpäiväni on opettanut minulle asioita liikelahjoista. Sidosryhmien lahjominen lienee niitä temppuja, joita opitaan kerran ikuisiksi ajoiksi, joten olen rohkeasti kysymällä tarkistanut pienetkin yksityiskohdat. Tämän viikon vieraat saavat yhteisön lehtien lisäksi pellavakassiinsa ruoka-aiheista luettavaa. Käytännöllinen lahja, jossa ei ole antajan logoa - minua valistettiin, että sen voi halutessaan antaa eteenpäin, mikä tekee siitä loistavan antimen.

Itse olen saanut yhteisöni sidosryhmälahjuksina esimerkiksi villasukkaa, kuksaa ja kaulahuivia, tervaisia pesuaineita ja kynttilänjalkoja. Mitään en ole myynyt vielä eteenpäin, mutta kuksaa en ole kyllä kertaakaan käyttänyt. Kaikki näistä lahjoista ovat kuitenkin yllättäneet; jos ei lahjan saaminen ole niin yllätys ollutkaan, niiden sisältöä en ole koskaan niin käytännöllisiksi tai muuten laadukkaiksi arvannut.

Ammattikorkeakoulun lukuvuosi avattiin opiskelijoiden osalta jo perjantaina, ja loputkin yhteisöstä pääsee virallisesti työnsä alkuun tänään. Viime vuonna avajaiset olivat hyvä kokemus ja sellaista lupaillaan tämän illan juhlistakin.

Avajaisista on kehitetty perinteisen puhepainotteisuuden sijaan ohjelmallista pullistelua. Sidosryhmille ja omalle väelle näytetään (syystäkin), että omasta talosta löytyy kulttuuriosaamista ja juhlajärjestelytaitoja. Kehittäminen ei ole kuitenkaan ollut kovin määrätietoista vaan "perinne" tempoilee vuodesta toiseen. Viime vuonna ei ollut rehtorin tervetuliaisten lisäksi puheita lainkaan, parina edellisenä pidettiin täysi satsi (rehtori, juhlapuhe, opiskelijapuheenvuoro), ja tänä vuonna esitetään tervehdys ja juhlapuhe muttei opiskelijapuheenvuoroa.

Ohjelmalliset avajaiset kertovat korkeakoulun osaamisesta mutta herättävät samalla kysymyksen, mitä kaikkea tämän happy-happy-joy-joyn alle jää. Rehtorin ja muiden korkeakouluyhteisön jäsenten julkiset esiintymiset ja linjaukset vähenevät entisestään eikä kadotetun keskustelun tilalle kehitetä uusia foorumeja. Sitten kun keskustelua käydään ja asioita oikeasti käsitellään, saadaan jälkeenpäin lukea katkeria kommentteja johdon huonosta sitoutumisesta yhteisiin päätöksiin - eivätkä nämäkään kommentit yllä keskusteluksi saakka. Itsevarmuudesta ei ole pitkä matka ylimielisyyteen. Uskokaa pois, minä tiedän.

Avajaisia voi seurata tänään klo 19.00 alkaen suorana lähetyksenä.

Teoriaa…

Ennakoimisen ja suunnannäyttämisen jatkuvan hokemisen myötä uusiksi suosikkitermeikseni ovat nousseet proaktiivisuus ja reaktiivisuus. Ei tarvitse kauankaan asioita pyöritellä, että ne saa jaettua noiden kahden otsikon alle. Ongelma syntyy sitten, kun huomaa esimerkiksi lähes kaikkien opiskelijaliikkeen työkalujen ja toimintojen edustavan reaktiivisuutta.

Sanontojen käsitteet ovat myös mielenkiintoisia. Eilen kuulin ihmisen puhuvan "byrokratian renkaista" viitaten hitaaseen ja ennakoimattomaan liikkumiseen. Minä olen aina mieltänyt kyseiset esineet "byrokratian rattaiksi", jolloin syntyy mielikuva monimutkaisessa koneistossa jauhavista hammasrattaista.

…ja käytännön harjoituksia

Päivän mittaan tässä ympärilläni on taas puhuttu Praxis-harjoittelustipendistä. Valtakunnalliseksi ammattikorkeakoulujen työharjoittelun kehittämisen keulakuvaksi pyrkivä stipendi on naimisissa SOK-ryhmän kanssa eikä rahaa saa sellaisesta harjoittelusta, joka tehdään kyseisen konsernin ulkopuolella.

Ihmetys (ja naureskelu) on herännyt sitä miettiessä, millaiset lehmänkaupat tässä ovat takana ja kuka niitä on käynyt. Millähän joidenkin ammattikorkeakoulujen ja jonkin rehtorineuvoston suorat selät on taivutettu yhtä kauppaketjua kumartamaan? Tällaiset stipendit vievät arvoa muilta valtakunnallisilta kilpailuilta ja palkinnoilta, joiden saamiseksi saa valita, kenelle sielunsa myy.

Pimenevien iltojen seminaari

Kesä päättyi seminaariin, jossa varovasti asetettiin maksuttomuustaistelua ammattikorkeakouluopiskelijoiden tehtävälistan kärkeen. Virolaisjärjestön kannustavien kuulumisten jälkeen (ja vähän ennenkin) hajanaisissa pesäkkeissä kytenyt palo levisi liekiksi vähän laajemmallekin, ja seuraavaksi pienet askelet odottavat ottajiaan opiskelijakunnissa. Tällä kertaa kampanjaa ei tee yhtenäinen graafinen ilme vaan yhteinen tavoite, joka tuntuu aidosti tärkeältä. Neljänkympin korotuksen jälkeen taistellaan periaatteesta, jota ei rahassa mitata.

Kesän päättänyt seminaari palautti jälleen mieleen senkin, mikä erottaa kehittyvät paikallaanpolkijoista. Yleisin huolenaihe tuntuu olevan se, etteivät edustajistot ole aktiivisia eikä kukaan muukaan ole aktiivinen. Itkeminen kuulostaa hassulta varsinkin silloin, kun aktiivisuuden eteen ei oikeasti tehdä mitään. Edustajistoilla ei ole valtaa, strateginen ja operatiivinen päätöksenteko tapahtuu hallituksissa, strategioissa korostetaan paikallisyhdistyksiä ja ihmetellään, miksi opiskelijakunnassa ei ole toimijoita. Hallituksia ja erityisesti niiden puheenjohtajia kuormitetaan kaikella mahdollisella bileiden järjestämisestä edustajiston aktivointiin. Huono johtaminen ja huonojen työolosuhteiden sietäminen on huipussaan, jos pitää tulla liiton tapahtumaan kaikkien kuullen itkemään jaksamistaan, hajoamistaan ja epätoivoaan tai jopa haukkumaan työkavereitaan. Eikö niillä ole kavereita, joille puhua?

Pohjimmiltaan oman opiskelijakuntani kehittämä työnjako on stressinjakoa. Minä stressaan omasta toimielimestäni, muut omistaan. Operatiivisessa toiminnassakin ydin- ja tukitoimintojen jako viedään aidosti resursseihin asti, jolloin niistäkin stressaaminen pysyy yhden toimijan kohdalla hallituissa rajoissa. Edustajistokin pysyy aktiivisena, jos sitä aktivoidaan teettämällä sillä sääntömääräisiä tehtäviä - ensin tietysti sille pitää antaa niitä.

Asioista tulee oikeita, kun niitä toistaa tarpeeksi kauan

OAMK, ei vaan Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk, Oamk.

Onkohan ne kaikki kaatuneet puunrungot ja pystyyn nousseet juurakot jätetty tahallaan 8-tien varteen riista-aidan molemmille puolille? Muistuttavat nimittäin erehdyttävästi hirviä.

Raahe-Oulu-väli on jo hyvin tylsä, mutta vielä tylsemmäksi on käynyt Oulu-Raahe-väli. Olen huomannut vaarallisten ohitusten lisääntyvän sitä mukaa, kun tie käy tutuksi ja tylsäksi. Syyllinen - ainakin puoliksi - vaaralliseen ohitukseen on kuitenkin usein se hitaasti ajava autoilija, joka jää roikkumaan yhtä hitaan rekan perään vaikeuttaen normaalinopeuksisten tienkäyttäjien matkantekoa. Huomaan myös olevani helposti kiukustuva kuski ja kommunikoivani mielelläni toisten autoilijoiden kanssa käsillä viittoen.

Töissä käytin ensimmäistä kertaa oikeuttani henkilökunnan jäsenenä ohittaa pitkä jono ruokailemaan haluavia opiskelijoita. Hain ensin turvakseni kantahenkilökuntaan kuuluvan työkaverin, joka näytti etuilemisen mallia.

Työpäivää on värittänyt myös kulttuurien törmääminen. Erään kielen natiivit opettajat esittävät, että kahden korkeakoulun tietyt opintojaksot vastaavat toisiaan. Niiden sisältökuvaus on samanlainen ja opintopistemäärä sama. Seuraavassa virkkeessä opettajat kertovat, että kyseisillä opintojaksoilla eri koulujen opiskelijoiden käyttämä työaika poikkeaa huomattavasti toisistaan ja käytännön kielitaito ei yhdessä yllä toisen tasolle. Opintopistemäärän määräytymisperuste kummassakin korkeakoulussa on opiskelijan käyttämä työaika, joten jossain on nyt mätää.

Jatketaan yhtä eilisistä aiheista:

Ammattikorkeakoulun ratkaisu viestintäpalveluiden toteuttamisesta herättää intohimoja, mutta niin herätti aiempikin käytäntö. Nykyään viestintäpalvelut laskuttavat "asiakasta" kaikesta, mitä heillä teetetään, onpa kyseessä internetsivujen päivittäminen tai ilmoituksen julkaiseminen opiskelijoiden intranetissä. Aiemmin yksiköt maksoivat vuosimaksuja, mikä tietysti tuntui väärältä systeemiltä sekin. En tiedä, mikä käytännön pitäisi olla. Hyvää jälkeä siellä tehdään.

Sisäinen laskutus on viety vielä pidemmälle niissä ammattikorkeakouluissa, joissa sovelletaan tilaaja-tuottaja-mallia. Tämä tuntuu hullunkuriselta. Ammattikorkeakoulu panee rahaa taskusta toiseen. Ja todellisuudessa kyse ei ole edes ammattikorkeakoulusta vaan ylläpitäjästä, jonka taskuissa ne rahat kiertävät, sillä ammattikorkeakoulua ei kaupparekisteristä löydy. Tässäkin joku järki lienee.

Ilmoittelen piakkoin työnantajalleni, kuinka paljon työtuntejani voi lisätä. Kolmenkymmenen prosentin suunnittelijasta on tulossa vähän vähemmän osa-aikainen. Täytyy tunnustaa, että olen kova suunnittelemaan asioita eteenpäin, mutta silti minusta tuntuu, että elämä kuljettaa ihan omaa tahtiaan. On alettu opiskella, tehty järjestöharrastuksesta työ, menty naimisiin, vaihdettu kaupunkia ja saatu lapsi, ja kohta valmistutaan, mennään töihin, ostetaan auto ja asunto ja aletaan pitää oikeita kesälomia. Ei kai sellaista tarvitse suunnitella, kun se vain tapahtuu.

Tämä tuli mieleen, kun huomasin, kuinka hyvältä valmistuminen alkaa tuntua. Työllistyminen oikeisiin töihinkin näyttää yhä varmemmalta ja voin tyytyväisenä todeta, että siitä saan kiittää opiskelijatoimintaa. Eikä mitään tästä ole suunniteltu etukäteen. Minusta kun ei koskaan pitänyt tulla puheenjohtaakaan mihinkään.

Työpaikalle oli isyysloman aikana ilmestynyt vesiautomaatti, jonka antimet ovat kiitettävän raikkaita ja mukit isoja. Näitä juoma-automaatteja näemme yleensä julkisissa tiloissa. Tiedätte, mistä on kyse.

Mukit mietityttävät. Kuka keksi, että muovi on kertakäyttötavaraa? Eihän niitä mukeja tarvitse kertakäytön jälkeen roskiinkaan heittää, mutta aika moni sitä tekee, kun toisinkaan ei neuvota. Työkaveri haki juuri vettä pulloon, ja aika monella on oma kahvikuppi, johon vettäkin voi laittaa.

Vielä julkisempien tilojen mukit ovatkin suurempi huolenaihe. Tavaratalon vesipisteessä käytetään päivittäin jopa satoja muovimukeja, joiden kylkeen painetut kohokuviotkin ovat kuormittaneet luonnonvaroja. Roskiin menevät, yhden käyttökerran jälkeen.

Opiskelijaravintoloiden jälkiruokakahville saa pidempikäyttöisen astian, kun ottaa vaan. Muutama asiakaspalaute yleensä riittää tuomaan posliinikupit kahvitonkkien viereen. Jotenkin vain tuntuu, ettei vesiautomaattifirmaa ihan yhtä vähällä valisteta.

Mainostin työmatkalla bussissa R-kioskia uudella termosmukillani samalla, kun luin paikallislehteä. En tiedä, tuleeko tästä tapa.

No, töihin tulin sitten ja mitä oli vastassa? Opintotoimiston väki oli jättänyt perheellemme lahjan ja karannut lomalle. Nämä ihmiset ovat siivonneet jopa kynätelineet pöydiltään. Kollega tuossa epäili, että se on jokin työssäjaksamisjuttu: mieli kääntyy lomailuasentoon, kun pöytä tyhjenee kokonaan eikä mikään jää kesken. Minusta tämä on kuitenkin vähän pelottavaa.

Mitä sitä tekisi? Yritän lykätä opinnäytetyöasiat huomiseen ja keskittyä nyt leipätyön syrjään tarttumiseen. Joskus minulla oli muistaakseni sellainen lista tekemättömistä töistä, missä lienee nyt.

Johdattelen ajatuksiani uuteen työviikkoon. Tein perjantaina muistilapun tänään asialistalla olevista töistä, joiden aloittamista yritän tässä siirtää.

Olemme päässeet hitaasti mutta varmasti alkuun muutaman "harvinaisen" kielen opintopolun kuvaamisessa. "Harvinainen" vaatii hipsut ympärilleen, koska en osaa pokkana väittää kiinan kieltä maailmassa jotenkin harvinaiseksi. Japani, ranska ja venäjäkään eivät taida kovin sen harvinaisempia olla kuin suomikaan.

Joustava opintopolku on päivän sana ja sellaisia parhaillaan kuvaamme. Ammattikorkeakoulun ja yliopiston opettajat ovat löytäneet jo toisiaan vastaavat opintokokonaisuudet ja nyt on edessä niiden piirtäminen oikeaan järjestykseen paperille. Homma vaatii hieman saksia, liimaa ja väkivaltaa, jotta opintojaksot saadaan tyydyttävästi rinnakkain ja kohdalleen. Nyt pitäisi siis tehdä esitys kunkin kielen opintopolusta, jonka opiskelijalle voisi näyttää ja luvata, että riittävä kielitaito on saavutettavissa. Kumpikin korkeakoulu tarjoaa tälläkin hetkellä aimo kasan kieliopintoja, mutta varsinkin pienemmän opinahjon puolella iso osa opintojaksoista jää vähäisen kiinnostuksen vuoksi syntymättä. Opintopolkuja vahvistetaan siis nämä vähäiset kiinnostukset yhdistämällä.

Mainitun kiinan osalta tilanne on toinen, sillä ammattikorkeakoulu ei sitä tällä hetkellä opeta. Saamme alkeiskurssit tarjontaan ehkä ensi lukuvuonna, viimeistään seuraavana. Kiina ja muutkin kielet ovat osoittaneet ammattikorkeakoulun venymiskyvyn: Yhtäkkiä ei olekaan homma eikä mikään muuttaa opintopistemääriä tai opintojaksojen ajoituksia, vaikka aiemmin opettajat ovat kokeneet tilanteen aivan toisin. Kiinan opintojaksoista tulee viiden pisteen laajuisia, muissa kielissä pääsääntönä on laajuuden nostaminen kolmesta pisteestä neljään.

Tarkemmin yksilöimättä työni on tähän mennessä opettanut asioita japanilaisesta kulttuurista sekä muutosavoimuuden vuoria siirtävästä voimasta. Vastarannan kiisket ovat jääneet vastarannalle ja meidän (hankkeen) matalikoissa polskivat vain eteenpäin katsovat uudistajat. Toistaiseksi.

Palataan vielä muiden kirjoittamiin blogeihin ja erääseen aiemmin käsittelemääni aiheeseen. Linkkilistani uusimmassa tulokkaassa ollaan nimittäin siinä ytimessä, johon pyrkimistä kaipailin joskus kolumnissakin. Ammattikorkeakoululaiset, joilla on sanottavaa, sanovat. Toki odotan kantaaottavuuden vahvistuvan vielä, mutta alkuaskeleet näkymiseen ja kuulumiseen on otettu.

Ehkä tässä on jotain OAMK:laista; asioissa pitää olla aina jotain uutta tai erilaista. Annettu juttu ei ole meidän juttu vaan se pitää itse keksiä - vaikka se olisikin keksittyjen juttujen keksimistä uudelleen. Samaa näkyy yhteishakukampanjassakin, jonka vetonaulana tänä vuonna oli C-kasetti.

Mainittuun blogiin on kuulemma kehitteillä kommentointimahdollisuuskin.

Työn tekeminen tässä yhteisössä alkaa luonnistua yhä paremmin. Tiedän, mitä tehdä, ja alan päästä kiinni siihen kieleen, mitä tällaisissa tehtävissä puhutaan. Oikeastaan kyse on työvälineistä, mutta tällaisissa töissähän työvälineet ovat usein virtuaalisia ja perustuvat siihen, että niiden sanotaan olevan olemassa. Olen oppinut myös sujuvasti jättämään töitä huomiselle, että aamulla olisi jotain, mihin tarttua enempää miettimättä.

Muutkin kirjoittavat blogeja. Linkin takaa löytyvästä päiväkirjasta puuttuu olennainen blogi-varuste: kommentointimahdollisuus. Huomautan henkilöä asiasta piakkoin.

Kirjoittamisen kynnys kasvaa sitä korkeammaksi mitä pidemmäksi kirjoittamattomuus venyy. Tämä ei johdu pakosta kirjoittaa vain valtavan merkittävistä asioista vaan siitä, että ehdin yleensä keskustella asioista joidenkin vakiolukijoiden kanssa. Sitten ei ole enää kirjoitettavaa, siltä tuntuu. Joskus sattuu toisinkin päin; aloitan keskustelun, mihin toinen osapuoli kuittaa, että ”luin jo blogistasi”. Tätä tapahtuu yhä useammin. Tauot saattavat olla siis paikallaankin.

Käytettyjen hakusanojen mukaan blogiani on viime aikoina käytetty lisätietojen antajana parissakin työnhaussa. Opiskelijayrityksen toimitusjohtaja- ja muut hakijat eivät ehkä vetäytyneet kilvasta näiden kirjoitusten vuoksi. Opiskelijalehden päätoimittajaksi saimme kuitenkin harmillisen vähän hakemuksia enkä voi olla miettimättä kommenttieni vaikutusta asiaan. Toisaalta syyttäisin mielelläni myös jotakuta muuta, eikä toisen syntipukin hakeminen lehden ympäriltä tuota edes vaikeuksia.

Elämme hassua aikaa. Opiskelijakunnassa teen opinnäytetyönäni strategian jalkauttamista. Opiskelijayrityksessä olemme päässeet mission, arvojen ja vision jälkeen työstämään strategisia tavoitteita. Tänään väännämme opiskelijakunnan lausuntoa ammattikorkeakoulun strategiasta. Nämä kaikki poikkeavat jotenkin toisistaan ja opettavat siksi eri asioita. Ehkä näistä syntyy jokin oma ”strategiaoppini” - ei niinkään opinkappaleeksi kouluun tai konsulttifirmaan vaan myöhempää käyttöä varten omaan päähäni. Joskus vielä perustan jotain omaa, jossa kertynyttä pääomaani hyödynnän. Se ei kuitenkaan ole se kulttuuriyhdistys, jonka perustamme syksyllä. Halukkaat voivat ilmoittautua mukaan - kiinnostus Oulun seudun ammattikorkeakoulun oppilaitos- ja opiskelijakulttuuria kohtaan riittää jäsenyyden saamiseksi.

Ennen viime torstaita en tiennyt, miltä telaketjufeminismi näyttää luonnossa. Nyt tiedän. Se näytti oikeastaan hieman erilaiselta kuin kuvissa; vanhemmalta, katkerammalta. Opintojen ohjauksen päivien pääpuhuja peitti tietoisen mutta pidättelemättömän narsisminsa alle monia hyviä juttuja, jotka eivät kyseisen sosiaalipsykologin väitteistä huolimatta ole mitenkään uusia ja ennen kuulemattomia. Viime aikoina olen tutustunut pintapuolisesti myös feministiseen itsepuolustukseen ja kuullut surkuttelevan tarinan aiheeseen hurahtaneesta tuttavasta. En muutenkaan pidä ihmisistä, joilla ei ole itseironian taitoa.

Kuulumisina kerrottakoon vielä, että meillä ei ole epäiltyä raskausmyrkytystä, kissamme asuu yhä ulkona ja muutama sivu opinnäytetyötä on jo kirjoitettu. Tällä viikolla mainittuja strategisia tavoitteita asettamaan kokoontuva opiskelijayrityksen hallitus on päässyt asian ytimeen jo parin ensimmäisen kuukauden kuluessa. Ansiotyössäni asian ydin löytyi viime viikolla.

Seuraava päivityskatkos ei kestä aivan viikkoa.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä oli hetki, jolloin minulla ei ollut hiuksia lainkaan. Nyt sänki on jo kasvanut.

Hirveän nopeasti järjestyi kaikki töissä: työpöytä, tunnukset joka paikkaan, uusi näyttökin oli ilmestynyt aivan yllättäen. Puhelinliittymän avautumista tässä saa vielä odotella. Kahden puhelimen loukkuun pääsin siis kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen.

Työpöytä on järjestyksessä. Henkilökohtaisia esineitä täällä ei ilmeisesti pidetä kuin johtajien pöydillä, joten jätän koriste-esineet ja perhevalokuvat tuomatta. Työpiste oli muuten ennen opiskelijakunnan entisen tuutorsihteerin käytössä. Vieressä työskentelee opiskelijakunnan entinen liikuntasihteeri. Seinän takana päivystää opiskelijakunnan entinen kansainvälisyys- ja tuutorsihteeri. Kohta olen minäkin entinen - vieläköhän sitten työskentelen täällä? Nyt tämä kaikki tuntuu yhdeltä suurelta, monipuoliselta työltä: opiskelijakunta ja -yritys, työ  ja opiskelu ammattikorkeakoulussa.

Ensimmäinen päivä uudessa työssä, perustin sen kunniaksi uuden kategorian. Karu ja alaston työpisteeni kaipaa hieman miehen kättä. Huomenna vien sinne käytännöllisiä somisteita ja tarkastan vielä kerran, mitä kaikkea kaapit ja laatikot pitävät sisällään.

Työ tuntuu mielenkiintoiselta. Tämä ei ole yllättävä ja uusi tunne mutta vahvemmin kuin ennen liittyy siihen nyt tunne jonkinasteisesta ammattillisesta pätevyydestä tai ainakin osaamisesta. Jos en projektia osaa vielä koordinoida, ei ole niin väliksi, jos en koskaan valmistukaan. Ensimmäinen työhön liittyvä sähköposti piti muuten kirjoittaa englanniksi. Toivottavasti opastin henkilön oikeaan paikkaan.

Viime viikolla rentouduin kaksi päivää seminaarissa, joita kutsuttiin mainittujen kahden päivän aikana neuvottelupäiviksi, koulutuspäiviksi, lautakuntapäiviksi sekä päiviksi. Viralliselta nimeltään tapahtuma taisi olla Ammattikorkeakoulujen opintotukilautakuntien koulutus. Nykyisen työnantajani kulttuurialan yksikkö piti huolta siitä, että koulutukseen sisällytettiin enemmän kulttuuritarjontaa kuin koskaan aiemmin. Tuntuu menevän ihan rutiinilla tuo ohjelman järjestäminen ja iltakestitseminen. Oivalsin myös, etteivät opiskelijan toimeentuloon liittyvät seminaarit eroa enää mitenkään koulutuspoliittisemmista kollegoistaan - kummissakin eturivissä istuu liiton entisiä sihteereitä uusissa rooleissaan.

Opintotuen takaisinperintä ei muuten ole rangaistus, koska opintotukikaan ei ole palkkio. Tarveharkintainen ja vastikkeellinen sosiaaliturvan osa on vain muuttunut ihmisten mielissä perustuloksi; niidenkin, jotka sitä varsinaista kansalaispalkkaa vastustavat. Täytyy myös toistaa Kelan edustajan maininta "kohtuuttomasta" 15 prosentin korotuksesta, joka takaisin perittävään tukeen tehdään: Takaisinperintä toteutetaan vuoden viiveellä ja koko summa tulee maksetuksi maksujärjestelyn ansiosta keskimäärin 3-4 vuoden aikana. Aika pieni vuosikorko loppujen lopuksi.