.NMP.
Jatkuvasti elämän parasta aikaa

Joulu tuli tänä vuonna kiitettävän nopeasti ja oli yhtä nopeasti ohi.

Luntakin sataa. Luonnon oma keinovalo pelastaa kaamokseen masentuneet. Tai se valaisee lohduttoman yksinäisyyden valkoisessa paljaudessaan. Onpahan nyt kuitenkin valoa pimeillä metsäpoluillakin.

Uudessa kotikaupungissani oli jotain puhetta kävelykadun talvivaloista. Niitä on jonkun mielestä tietysti liian vähän ja palavat turhan harvoin. Samaa laulua sai kuunnella edellisessäkin kaupungissa. Rotuaarin tähdet eivät ole teknologiakaupunkilaisille tarpeeksi hienoja ja näyttäviä. Suomalaiset ovat katsoneet liikaa elokuvia, kun eivät osaa tyytyä ympäristöystävällisempiin valaistusvaihtoehtoihin. Millähän pohjalla joulun henki on, jos se on kaupungin valoista kiinni?

Katsoimme eilen haukutun Kaksipäisen kotkan varjossa. Oli vaikea uskoa silmiään, kun niinkin tasokkaat näyttelijät esiintyivät historian surkeimmassa ja pateettisimmassa Suomi-elokuvassa.

Aivan kuin elämässä ei olisi muutenkin kiirettä, päätimme eilen katsoa G-tyttöjä tämän päivän puolelle. Lorelai ja Luke saivat taas toisensa. Viidennestä tuotantokaudesta on vielä viimeinen satsi jäljellä.

Urautumista 

Urasta ja urasuunnittelusta keskusteleminen on vaikeaa joidenkin ihmisten kanssa. Hetken keskustelun jälkeen usein huomaa, ettei toinen puhu urasta vaan rikastumisesta, elintasokehityksestä tai ylenemisestä. Ura, urasuuntautuneisuus ja urasuunnittelu kuulostavat kieltämättä pyrkyryydeltä, ja kesti jonkin aikaa hyväksyä tuollaisia sanoja omaan käyttöön. Mutta lopultahan sanoihin aina totutaan ja niistä tulee oikeita - lopulta löytää itsensä kirjoittamassa opinnäytetyötä, jossa aatteellisella ja voittoa tavoittelemattomalla opiskelijakunnalla on asiakkaita ja tuotteita.

Joillekin ura on onneksi vain ura; sarja työpaikkoja ja -tehtäviä, jotka seuraavat toisiaan ja joista jokainen vie jollain tavalla eteenpäin. Urakehitystä puolestaan on ammatillinen kehittyminen tai työn vaihtuminen muuhun elämäntilanteeseen sopivaksi. Urasuunnittelu taas merkitsee näille ihmisille tietoisia valintoja, jotka johtavat urakehitykseen. Hyvässä tapauksessa ihminen kykenee näkemään nykyisen työnsä ominaisuudet ja tekijät, joista on hyötyä seuraavan työn hankkimisessa tai siinä pärjäämisessä. Vielä parempaa on, jos näitä ominaisuuksia ja tekijöitä onnistuu käyttämään jo nyt. Jos elämä on jatkuvaa varautumista tulevaan, huomista tuskin edes tulee.

Alangolla ja tornissa 

Nautimme lauantaina Ismo Alangon ja Teho Majamäen musisoinnista Raahesalissa. Kirjoitan konsertista arvostelun Osakolaiseen, joten kerron tässä vain mieleen jääneet seikat, joita tuskin käytän lehtijutussa: kadehdin Ismon pian 47-vuotiasta vartaloa ja Tehon iäkkäitä hiuksia.

Ennen keikkaa söimme ensimmäistä kertaa Raahen Tornitalon kiinalaisessa ravintolassa. Ripeä palvelu oli iloinen yllätys, sillä pelkäsimme varanneemme aivan liian vähän aikaa ruokailemiseen. En tiedä talon korkeutta, mutta katselimme auringon jättämää kotikaupunkiamme 13. kerroksesta.

En muuttanut mieltäni korkeiden talojen tarpeesta Oulussa. Nurkkapöydästä oli mukava katsella kaupungin valoja yli 180 asteen laajuudelta, mutta ei kokemus niin merkittävä ollut, että suosittelisin Oulun maisemien pilaamista ylikorkeilla rakennuksilla ihan vain näkymisen tai näkemisen vuoksi. Ei se Raahessakaan mikään varsinainen vetonaula ole. Ja kyllä Oulussa valoelämyksiä kokee nykyäänkin: muistan muutama vuosi sitten ihastelleeni sellutehtaan öisiä valoja länsituiralaisen kerrostalon ylimmästä asunnosta. Se oli mielenkiintoinen kokemus kaupungissa, jossa luulin lähes kaiken nähneeni.

Perjantait ovat mukavia päiviä nykyisin tai ainakin ne alkavat kivasti. Olen parina perjantaina kävellyt ammattikorkeakouluni Raahen yksikköön ja reittini on kulkenut vanhan puukaupungin kauniita katuja pitkin. Matkaan kotikatuni oikeastaan päästä päähän ja lopussa avautuu näkymä Pikkulahdelle. Meren näkeminen - vaikka vain lahden - vaikuttaa mieleen vaikka sitä ei aina tajuakaan.

Oamkin yhteisölehden verkkosivuilla on keskusteltu Raahen yksikön huomioimisesta ammattikorkeakoulun viestinnästä. Keskustelussa on nimettömän kommentoinnin ansiosta kärkkäitä mielipiteitä ja noloakin avautumista eikä siitä oikein synny vaikutelmaa asian ytimessä olemisesta.

Kyllä, Oamkin nimi on harhaanjohtaja: Oulun seutu viittaa omistajakuntiin, ei toimipaikkakuntiin. Ja kyllä, yksiköt on määrätietoisesti häivytetty viestinnän ylätasolta: nimet löytyvät enää yhteystiedoista, eivät ammattikorkeakoulun nimen ja logon vierestä.

Mutta kuinka moni hakupäätöstä pohtiva opiskelija oikeasti edes tietää tällaisten seutukuntien olemassaolosta? Ja kuinka moni jättää hakematta Raaheen siksi, että koulutusta markkinoidaan Oamkilla ja Oululla? Eikö assosioituminen Ouluun ole Raahen mahdollisuus ennemmin kuin uhka? Ja eikö ne Raahen ja lähiseutukuntien nuoret ja aikuiset, jotka haluavat korkeakoulutuksensa Raahessa, löydä sinne joka tapauksessa? Eikä ongelma ole pikemminkin siinä, että he eivät halua koulutustaan Raahen kaupungissa?

Lukuvuosi alkoi minun osaltani (toistaiseksi) viimeistä kertaa. Viimeisen lukukauden aikana teen opinnäytetyötä ja pari rästitenttiä, opiskelen kotiyksikössäni englantia, kärtän hyväksilukuja ja tutustun Raahen yksikön todellisuuteen kahden opintojakson verran.

Englanninopettaja näyttää tietystä kulmasta katsottuna Anne Pohtamolta ja puhuu hyvin suomalaista englantia. Osa opiskelijoista on ulkomaalaisia, joten monikulttuuristen ryhmätöiden vaara on ilmeinen. Ensimmäisellä luennolla jouduin kuitenkin monikulttuuriseen ryhmään, jossa oli pelkästään suomalaisia - kolme keskimäärin nelikymppistä naista ja minä. Aikuisopiskelijan ja "nuorisopuolen" hiihtäjän opiskelussa on eroa. Yksi naisista pomotti armotta muita, kirjoitti ennen kuin yhteinen vastaus oli päätetty ja jätti mielestään typerät tai vääärät kommentit tylysti huomiotta. Muut stressasivat oikeista vastauksista aivan kuin tavallisessa, vapaamuotoisessa keskustelussa olisi sellaisia ja aivan kuin käynnissä olisi ollut lopputentti.

Kasvattavaahan tuollaisen kokeminen pidemmän päälle voi olla.

Raahen yksikössä törmäsin jälleen monikulttuurisuuteen, kun kummallekin opintojaksolle osallistuu konetekniikan aikuisopiskelija. Hän on selvästi innostunut opiskelusta, tykkää olla äänessä, viritellä spontaaneja keskusteluja luennon aiheista ja täydennellä opettajan sanomisia. Keskustelu oli toisella luennolla muutenkin aika vilkasta, mihin en ole tottunut. Minua nuoremmat tytöt ja pojat puhuivat vapautuneen oloisesti omista kokemuksistaan työelämässä ja -yhteisöissä. En tiedä, onko kyse raahelaisuudesta vai mistä, mutta suurin osa näistä opiskelijoista asuu Oulussa.

Samaisen opintojakson opettaja tunnisti minut opiskelijajärjestötoimijaksi ja houkutteli kertomaan tekemisistäni muulle ryhmälle. Hävetti - itseni puolesta - ja samalla nautin huomiosta - opiskelijakunnan vuoksi. En minä varmaan huonoin mahdollinen mainos ole.

Osakolaiseen on työn alla uutinen kaupunginvaltuuston uudesta puheenjohtajasta ja kuvareportaasi Raahesta kaupunkiin muuttaneen silmin. Jälkimmäistä tehdessä olen tuntenut syyllisyyttä tuhlaamisesta; keskinkertaistakin heikompana kuvaajana jätän varmasti käyttämättä hienon lainakameran hienoimmat ominaisuudet.

Onkohan ne kaikki kaatuneet puunrungot ja pystyyn nousseet juurakot jätetty tahallaan 8-tien varteen riista-aidan molemmille puolille? Muistuttavat nimittäin erehdyttävästi hirviä.

Raahe-Oulu-väli on jo hyvin tylsä, mutta vielä tylsemmäksi on käynyt Oulu-Raahe-väli. Olen huomannut vaarallisten ohitusten lisääntyvän sitä mukaa, kun tie käy tutuksi ja tylsäksi. Syyllinen - ainakin puoliksi - vaaralliseen ohitukseen on kuitenkin usein se hitaasti ajava autoilija, joka jää roikkumaan yhtä hitaan rekan perään vaikeuttaen normaalinopeuksisten tienkäyttäjien matkantekoa. Huomaan myös olevani helposti kiukustuva kuski ja kommunikoivani mielelläni toisten autoilijoiden kanssa käsillä viittoen.

Töissä käytin ensimmäistä kertaa oikeuttani henkilökunnan jäsenenä ohittaa pitkä jono ruokailemaan haluavia opiskelijoita. Hain ensin turvakseni kantahenkilökuntaan kuuluvan työkaverin, joka näytti etuilemisen mallia.

Työpäivää on värittänyt myös kulttuurien törmääminen. Erään kielen natiivit opettajat esittävät, että kahden korkeakoulun tietyt opintojaksot vastaavat toisiaan. Niiden sisältökuvaus on samanlainen ja opintopistemäärä sama. Seuraavassa virkkeessä opettajat kertovat, että kyseisillä opintojaksoilla eri koulujen opiskelijoiden käyttämä työaika poikkeaa huomattavasti toisistaan ja käytännön kielitaito ei yhdessä yllä toisen tasolle. Opintopistemäärän määräytymisperuste kummassakin korkeakoulussa on opiskelijan käyttämä työaika, joten jossain on nyt mätää.

Raahe lahjoi uudet tulijat pesäpallolla, ja käytimme vapaaliput viime tipassa eli tänään. Pihtaamisen ansiosta pääsimme seuraamaan Superpesiksen kärkikamppailua, jossa ratkaistiin runkosarjan voitto. Taannoisen kuntaliitoksen ansiosta uudessa kotikaupungissani on pääsarjatason pesäpallojoukkue, Pattijoen Urheilijat eli PattU.

Pesäpallo-ottelu paljastaa asioita ihmisyydestä. Urheiluun nykyään tasapainoisesti suhtautuvana ihmisenä kannatin kyllä kotijoukkuetta ja huomasin ainakin kerran päästäväni spontaanisti vokaalipitoista ja kovaäänistä mölinää. Annoin kuitenkin aplodit myös vierailijan onnistumisille, toisin kuin esimerkiksi yläpuolellamme istuneet rouvashenkilöt. He tiesivät, että tuomari on aina PattUa vastaan ("ne tuomarit on itsekin Pohjanmaalta, niin kuin vastustajakin"), ja näkivät ainoastaan tilanteet, jotka tätä käsitystä pönkittivät ("lehdessäkin sanottiin, että tuomari on aina PattUa vastaan"). Pelaajia he kutsuivat etunimiltä ja haukkuivat leuhkaksi yhtä, joka ei rientänyt ilmasoutuveneeseen, jossa muut juhlivat kunnaria.

Kotikaupungin sankarit saavat anteeksi paljon. Kieltämättä loistavia paloja kalastanut lukkari sai osakseen pelkkää suitsutusta, mutta vähän objektiivisemmin silmin huomasin lähes yhtä monta virhettä. Mitä näyttävämpiä onnistumisia, sitä useamman mokan ne kuittaavat.

Pesäpallossa on myös tunnelmaa. Takavuosina oli vielä enemmän, kun katsojat pääsivät aivan kotipesän kaarelle huutamaan. Onhan pesis kyllä junttilaji, mikä vain lisää huutojen värikkyyttä. Laji onkin niitä harvoja, joissa pääsee todistamaan tuohtuneiden pelaajien ja yhtä tuohtuneiden tai juopuneiden katsojien välisiä suukopuja ("mene kotias huutamaan, ettei tarvi akkas kysellä perään" - Jymyn pelaaja raahelaiskatsojalle).

Huutamisen tuoman tunnelman lisäksi pesäpallon erikoisuuksiin kuuluu kenttäselostus. Selostaja on oikein kommentaattorin kanssa kopissa, josta ääni kantaa koko katsomoon. Joku sanoisi kaverin tehtävää kuuluttamiseksi, mutta minä pidän kuuluttamisena sitä, että kerrotaan kentän tapahtumat puolueettomasti ja kiihkottomasti eikä karjuta hurmiossa kotijoukkueen juoksunlyöjän tai palontekijän nimeä.

Mennään kyllä uudestaan. Tilanne on uudelle raahelaiselle hieman hankala, sillä en tiedä, miten pattijokiset suhtautuvat PattUn asemaan uuden isäntäkaupungin joukkueena. Ehkä selvitän asian muutamalla "hyvä raahelaiset" ja "kyllä Raahessa osataan" -huudolla.

Miksi kutsutaan sitä lehtijutun leipätekstin aloittavaa tehostevärillä kirjoitettua sanaa, joka kuvaa uutisen tai artikkelin luonnetta tai kategoriaa? Sana voi olla vaikka valtuusto, jos juttu käsittelee kunnanvaltuuston kokousta. No, yhtenä päivänä paikallislehden uutinen oli kategorisoitu sanalla buumi. Jutussa kerrottiin keskustaan nousevasta uudesta asuin- ja liikehuoneistotalosta. Hieman myöhemmin uutisoitiin valtuusto-sanan ryydittämänä kaupungin kohenevasta taloudesta. Kiisteltyjä ja kovaksi luonnehdittuja uudistuksia toteuttanutta, suhteellisen uutta kaupunginjohtajaa haastateltiin toisaalla, eikä hän ottanut kunnan nimiin paljon mitään Raahen nykyisestä kehityksestä - vaatimattomuutta tai rehellisyyttä.

Nämä buumiuutiset nousevat varmaan esiin, kun ammattikorkeakoulun hallitus käsittelee ensi viikolla vuoden kuluttua toteutettavaa aloituspaikkajakoa. Suunnitelmien mukaan Raahen yksikön opiskelijapaikkojen hallittua vähentämistä jatketaan. Merkittävin muutos koskee ylivoimaisesti vetovoimaisinta englanninkielistä tietotekniikan koulutusohjelmaa, jonka aloituspaikkoja siirretään Ouluun perustettavaan sisarkoulutusohjelmaan.

Englanninkielistä koulutusta lisätään kansainvälistymisen nimissä. Identtisen koulutusohjelman perustaminen yhteishauissa muutenkin paremmin menestyvään oululaiseen yksikköön herättää kuitenkin kysymyksiä: Sisältyykö pakettiin lupaus koulutusohjelman säilyttämisestä Raahessa tulevaisuudessakin? Miltä hakupäätöstä pohtivasta nuoresta näyttää, kun hän puntaroi saman ammattikorkeakoulun 130 tuhannen asukkaan kaupungissa sijaitsevan yksikön ja 22 tuhannen asukkaan kaupungissa sijaitsevan filiaalin samannimisiä koulutusohjelmia? Jos opiskelija-aines Raahen yksikön muissa koulutusohjelmissa on piirun verran lahjattomampaa kuin Oulussa, muuttuuko yksikön englanninkielinen koulutusohjelmakin oululaisen sisarensa farmijoukkueeksi?

Alueella alkoi ilmestyä uusi ilmaisjakelulehti, joka imaisi sisäänsä yhden vanhan ja sai nimensä radiokanavalta. Koska aiemmin ilmestyneen lehden lukijakunta on ilmeisen muutospelokasta ja jämähtänyttä, uusi lehti on sekoitus uutta ja vanhaa - sellaisella sekavalla sillisalaattimaisella tavalla.

Päätoimittajan haastattelu ja vanhan lehden kunniaksi kirjoitettu lukijakirje sisälsivät mielenkiintoisia ajatuksia ilmaisjakelulehdistä. Koska lehti tulee tilaamatta lukijan kotiin, sen pitää olla positiivinen, kertoi päätoimittaja. Lehti on hyvä, kun se suhtautuu myönteisesti paikalliseen yrittäjyyteen, linjasi lukijakirje. Jotenkin tulee mieleen karmeita ajatuksia uutisiaan positiivisen ja negatiivisen janalta valikoivasta toimituksesta ja päätoimittajasta, joka miettii päänsä puhki keksiessään seudulta mitä tahansa myönteistä kirjoitettavaa. Ja myynnin edistäminen, sehän se on lehden tehtävä, myös maksettujen mainosten lisäksi (kuten kävelykatujenkin).

Synnyinkaupunkini Oulun sydämessä asuva kävelykatu Rotuaari täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Viimeisen puolentoista vuoden aikana kävelykadun nimi on kaikunut lähinnä keskusteluissa, jotka ovat koskeneet sitä kaupungin luvalla hallinnoivan yhdistyksen toimintaa.

Järjestön mielestä on asiallista asettaa aatteelliselle agitoinnille maksuja, jos siinä käytetään banderolleja, lennäkkejä ("flaijereita") tai väliaikaisia, helposti siirrettäviä rakennelmia (pöytiä). Sallitun mielenosoitusrekvisiitan määrittely on ollut hupaisaa kuunneltavaa yhdistyksen toiminnanjohtajalta. (Toinen asia on sitten kulttuuripääkaupungin titteliä tavoitelleen synnyinkaupungin taipumus määrätä aatteellisten yhdistysten ja yksityisten kansalaisten kulttuuri- ja muulle vapaaehtoistoiminnalle maksuja puistojen ja aukioiden käytöstä riippumatta siitä, syntyykö toiminnasta tarvetta korvausta vaativalle toiminnalle kuten puhdistamiselle tai järjestyksenpidolle.)

Rotuaarin osalta ihmeellisyydet saivat johdonmukaisen selityksen eilisessä Kalevassa, jossa mainittu toiminnanjohtaja vastasi edeltäjänsä kritiikkiin kävelykadun näivettymisestä. Oululaisten olohuoneesta on tullut keskustan yritysten ulkomainos. Toiminnanjohtaja painottaa, että alueen käyttöä hallinnoivan yhdistyksen nykyinen linjaus on yritysmaailman ja kilpailukyvyn edistäminen. "Tapahtumat itsessään eivät ole oleellisin asia", hän kertoo.

Aivan niin. Kilpailukykyhän se oli tämänkin jutun pilannut.

Tällaisista päivistä nauttiminen ei ole itsestäänselvää. Vaatii asennetason panostuksia, jotta osaa vain istua auringossa parvekkeella, kahvilan terassilla tai rannalla. Kiire on mielentila ja niin on kiireettömyyskin.

Taannoin puoliunessa rakkaudentunnustusten ohella mutistujen kehujen rinnalle tuli tänään vakavaa puhetta, kun katselimme Pikkulahden hiekkarannalta aurinkoa ottavaa kotikaupunkiamme. Minä pidän tästä paikasta ja olen iloinen asuessani täällä. Olen todennäköisesti yhä Raahessa asuva oululainen enkä tiedä, miten tai miksi nopeuttaisin tämän tilanteen muuttumista, mutta pääasia on, että haluan asua Raahessa. Allekirjoitinpa ensimmäisen mielipidekirjoituksenikin uudella kotipaikallani - enkä vähiten siksi, että kerrankin maan päälehden mielipidepalstalta saisi lukea raahelaisen kirjoituksen korkeakoulutuksesta.

Saatan joskus vielä kirjoittaa entisen ja nykyisen kotikaupungin eroista ja yhtäläisyyksistä, mutta nyt voisin tiivistää yhtäläisyydet yhteen asiaan: Raahessa asuminen ja Oulusta poissa oleminen tuntuvat hyvältä. Enkä usko tämän olevan vain vaihtelu virkistää -tyyppistä alkuhuumaa. Uudessa paikassa asuminen - ensimmäistä kertaa Oulun ulkopuolella - on tietysti itsessään jännää, mutta on tässä viihtymisessä jo muutakin sisältöä.

Luin paikallislehdestä pian muuttomme jälkeen ensimmäistä kertaa Raahe-ilmiöstä, ja termi on toistunut lehdessä myöhemmin ainakin kerran. Pienet kasvupyrähdykset ja nousukaudet ovat kai laulussa tarkoitettuja ”aina samoja pieniä ilmiöitä”, mutta omalle kohdalle sattuessa ne käyvät mielenkiintoisiksi. Seurasin kiinnostuneena uusien sisustusliikkeiden ja päivittäistavarakauppojen avaamista. Tämänpäiväisessä Kalevassa lueteltiinkin pitkä rivi uusia liikkeitä ja vanhojen laajennuksia, jotka ovat tuoneet työpaikkoja ennen lähinnä muuttotappioita kirjanneeseen kaupunkiin. Liikerakentaminen näkyy katukuvassakin, ja uusia asuntoja nousee keskustan liepeille.

Toisin kuin Oulussa, jossa kulttuuri ja identiteetti kiinnittyvät muutaman vuosikymmenen vallalla olleeseen teollisuuden haaraan ja kymmenisen vuotta vaihteeksi kansaa villinneeseen urheiluyhtiöön, Raahessa kesän päätapahtuma on nimetty kaupungin perustajan mukaan ja lähes kaikki uimahallista lähtien tuntuu liittyvän samaan suomennettuun nimeen. Vanha kaupunki on saanut tuhoutua luonnollista vauhtiaan tulipaloissa, ja kauniita katuja reunustavat koristeelliset katulamput. (Tässä kaupungissa on muuten seitsemät liikennevalot.)

Korkeakoulukaupunkina ammattikorkeakoulun ja yliopiston etäpesäkkeiden Raahe ei ole vetovoimainen. Työpaikkojen ja -tekijöiden myötä kaupunki alkaa kuitenkin houkutella myös opiskelijoita. Tämä tapahtuu hitaammin kuin muu kehitys, mutta jälkijunakin on ihan hyvä juna kaupungissa, johon henkilöraideliikenne ei ole vuosiin yltänyt. En tiedä, pitäisikö sitä odotellessa aloittaa voimallinen hyökkäys paikallislehtien mielipidesivuille korkeakouluretoriikan omaksumisesta siitä uutisoitaessa. Teku ja insinöörioppilaat voisivat jäädä jo historiaan myös paikallismediassa.

Kunnallisista palveluista ainakin kirjasto näyttää valmiilta kasvavan kaupungin tarpeisiin. Paikallislehden pääkirjoituksen mukaan poliisi ei puolestaan tiedotuspolitiikaltaan vastaa Raahen asukkaiden vaatimuksiin. Laajalti uutisoitu väkivaltarikosten aalto tuli kirjoituksen mukaan julkisuuteen lehden aktiivisen tutkimisen ansiosta. Olivat soittaneet eräästä epäillystä surmasta poliisille, joka vastasi, ettei sellaista ole tapahtunut. Hetken kuluttua surmien ja niiden yritysten sekä raiskausten ja muiden pahoinpitelyjen koko kirjo oli paljastettu ”ylimalkaisessa tiedotteessa”. Ottamatta kantaa yhtään mihinkään näistä asioista ja makaaberiuden uhalla on todettava, että viihdyttävää paikalliselämää! Poliisin vastausta odotellaan.

Opiskelijakunta herätteli kunnallisvaikuttamistaan Raahessa kuluneella viikolla arvostelemalla kirjeitse kiinteistöyhtiön hallitusta sen päättämistä opiskelija-asuntojen kohtuuttomista vuokrankorotuksista. Useaan kertaan viittaamani parempi paikallislehti välitti julkisuuteen tänään Kuluttajaliiton lakimiehen terveiset, joiden mukaan korotus on kyseenalainen ellei jopa laiton. Opiskelijakunnan reaktio asiaan oli asiallinen ja oikea mutta turhan myöhäinen, ja (taas se sama) paikallislehti teki ison työn tehtävään valittujen luottamushenkilöiden puolesta. Vaikka meillä kenelläkään ei omaa agendaa tehtävissämme ole, taidan omalta osaltani panostaa vähän enemmän opiskelijakunnan toimintasuunnitelmassa mainittuun kuntavaikuttamisen aktivointiin tässä 22 000 asukkaan filiaalikaupungissamme. Tämä on saanut pohtimaan enemmänkin kunnallisen päätöksenteon kiemuroita ja ennen kaikkea sitä, miten kiemuroiden tuntemus ja sen säilyminen opiskelijakunnassa varmistetaan. Siinä olisi tulevaisuudessa töitä ainakin yhdelle puolipäiväiselle sihteerille.

Entinen kotikaupunkini päätti muuttaa asemakaavaa, ja seuraavaksi vuorossa on muutoksen mahdollistaman rakennushankkeen - maanalaisen pysäköintitilan - hyväksyminen. Kauniina tavoitteena on autoton keskusta.

Entinen kotikaupunkini on suuruudenhullujen vallassa. Kaupunkia johtavat liikeyritykset haluavat, että Oulu näyttää erilaiselta, isommalta. Pikkukaupungin keskusta ei riitä, jos asukkaita on yli satatuhatta. Kukaan ei kyseenalaista tällaista ajattelua. Iso ei saa näyttää pieneltä, koska… niin, vastaus tähän kysymykseen on jäänyt minulle vielä epäselväksi.

Jotain kertoo oululaisuudesta kallioparkin yhteydessä puhuttu autottomuus. Tavoitteena on siis autoton keskusta - autoilun vähenemistä se ei tarkoita. Yliopistoihminen perusteli Viikko-Kalevassa, ettei ihmisten autoilutottumuksia voi muuttaa, joten tilanteeseen täytyy mukautua tarjoamalla pysäköintipaikkoja ydinkeskustan alla. Itse yhdyn kollegan eilen esittämään ihmettelyyn, "eiväthän ihmiset teekään muuta kuin mukautuvat". Viiden vuoden päästä auton pysäköiminen keskustan ulkopuolelle ja vaihtaminen tiuhaan liikennöivään julkiseen liikenteeseen olisi aivan luonnollista, jos ketään oikeasti kiinnostaisi ekologisesti kestävän autoilukulttuurin kehittäminen.

Tuota Viikko-Kalevan juttua lukiessani huomasin huokaavani helpotuksesta. Minä en ole enää oululainen, ainakaan ilman ulko-etuliitettä. Minä olen jotenkin vapaa.

Minusta tuli pikkukaupunkilainen. Kuljen suuressa kaupungissa töissä. Yskin työmatkalla teräspölyt keuhkoista vetääkseni sellun hajun tilalle. Luulen, että otsassani lukee "Raahe". Luen Kalevaa ja tajuan kohta, ettei Kiikelin sulkeminen kesäöiksi liity minuun enää mitenkään. Suunnittelen meneväni kesällä Pekan päiville. Olen jo kartoittanut lähimmän pankkiautomaatin, postilaatikon, kaupan ja grillin. Ideaalia koirankusetuspaikkaa en ole löytänyt. En uskalla liikkua liian kauas kotoa. Raahe on huumekaupunki. Ainakin oli. Jani Wickholmkin on saanut Raahessa turpaansa.

Eilen loputkin tavarat löysivät paikkansa. Seiniä pitää vielä koristella mutta kotimme näyttää jo kodilta. Jokin ihme puuska sai minut kytkemään lamputkin kattoon jo kaksi päivää muuton jälkeen. Edellisellä kerralla taisi mennä kauemmin.

Suurta ahdistusta uudesta kotikaupungista ei tullut. Vielä.

Työ- ja koulumatkoilla olen lukenut pariakin opinnäytetyölähdettä. Lähetin tänään aiheen hyväksymisanomuksen ja yritän saada aloitusseminaarin kahden viikon päähän. (Olen muuten aika innoissani opinnäytetyöstä.) Prosessijohtamisen lisäksi tutustun hieman muutosjohtamiseen, prosessiajatteluun laadunvarmistuksessa sekä järjestön kehittämiseen. Nyt on jo tulossa se vaihe, jossa aihe ja lähdeaineisto alkavat paisua hiivaisen taikinan tavoin. On ehkä hyvä selvittää tämä vaihe alta pois jo nyt.